Kun karhunmetsästys Suomessa pyritään estämään luonnonsuojeluperustein, on kyse ideologisesta tai maailmankuvallisesta perusteesta. Toisin sanoen karhunmetsästys pyritään estämään, jotta karhuja ei metsästettäisi, koska ”karhuja ei saa metsästää”. Väite edustaa tunnetta ja kokemuksellista ajatusta jostain luontoomme liittyvästä.
Tässä asemoitumisessa ei paina mitään se, että jatkuvan ja huolellisen kannanarvioinnin sekä vuotuisen poikkeuslupamenettelyn myötä karhukanta maassamme on elinvoimainen, kestäen metsästyksen hyvin. Vuosittain myönnettyjen poikkeuslupien määrä ja maantieteellinen sijoittuminen vaihtelevat kannanarvion mukaan, jotta karhu jatkaisi turvattua eloaan Suomessa. Näin on myös tapahtunut.
Itse asiassa jos mikään karhukantaa pidemmällä aikajänteellä uhkaa, on se elinympäristöjen tuhoutuminen, eikä tarkkaan säädelty lain turvaama pyynti.
Kysymys hyvistä elinympäristöistä koskee tietenkin luontomme kaikkia eläin- ja kasvilajeja, sekä viime kädessä myös ihmistä. Pahimmat ympäristömuutosten seuraukset näemme alueilla missä voimaperäinen metsäteollisuus, maatalous, teollisuus, liikenne, ja tiheä asuinrakentaminen ovat aiheuttaneet lajikatoa. Ainakin toistaiseksi karhukantamme on maan itä- ja pohjoisosissa ollut enimmäkseen turvassa.
Kuten karhunmetsästykseen kohdistuvat rajoittamispyrkimykset, myös itse karhunmetsästys kietoutuu kulttuurisiin ja maailmankuvallisiin kokemuksiin. Karhunpyynnissä on kyse ikivanhasta eräperinteestä, joka (toistan jälleen) nykymuotoiseen tapaan hallinnoituna ei uhkaa karhukantaamme millään tavoin. Sen sijaan se ylläpitää vanhan ja säilyttämisenarvoisen pyyntikulttuurimme ulottuvuutta, jolla on aivan erityistä henkistä ja sosiaalista, osin jopa uskomuksellista merkitystä. (Arvostettuna saaliina karhun ruho myös käytetään miltei täydellisesti hyödyksi.)
Karhunmetsästys on väistämättä siis myös identiteettikysymys. Varsinkin maamme itä- ja pohjoisosissa vuotuinen pyyntikauden alku uudentaa sekä kollektiivista että yksilön kokemusta luontomme keskellä elämisestä. Onnistuessaan pyrkimykset karhunmetsästyksen kieltämiseksi rapauttaisivat tätä kokemusta, siirtäen ihmisen taas yhden askeleen kauemmas metsästä.
On toki monia tapoja toteuttaa luonnon keskellä olemista, mutta ainakin itselläni herää kysymys siitä miksi yksi niistä pitäisi kieltää, jos siitä ei todistetusti ole haittaa ympäristölle? Onko ”luonnonsuojelijan” identiteetti, ryhmäkokemus ja ns. narratiivi tärkeämpi kuin ”karhunpyytäjän”, sillä tästä on mielestäni pohjimmiltaan kysymys.
Käsitykseni mukaan maamme lainsäädäntö ei ota kantaa ihmisten elämäntaparatkaisuihin jos niistä ei aiheudu haittaa muille ihmisille tai luonnolle. Todistustaakka nykyiseen tapaan hallinnoidun karhunmetsästyksen haitallisuudesta karhukannallemme on esimerkiksi luonnonsuojeluliitto Tapiolan piirijärjestöille raskas.
Kuvailemiani ”pehmeitä arvoja” harvakseltaan kuulee kun puhutaan karhunmetsästyksen puolesta. Syvävihreänä ja luontouskoisena metsästäjänä ne ovat minulle kuitenkin tärkeitä, siinä missä tietoisuus nykymuotoisen karhunpyynnin rationaalisesta kestävyydestäkin.
Minä toteutan ihmisyyttäni osittain karhunmetsästyksen kautta. Karhunpyynnin myötä asetun osaksi lukemattomien karhunkaatajien ketjua, joka ulottuu hyvin kauas muinaisuuden hämäriin. Se jatkuuko ketju enää jälkeeni, on jo toinen kysymys. Jos ei, mitä menetämme?


Vastaa