Noidantauti ja sairauskäsitykset

Published by

on

Tietäjä Pekka Rissanen konttivakka selässään, vuonna 1927. Kuvaaja Ahti Rytkönen.

Kun ihminen jostain selittämättömästä syystä kärsii, hän saattaa potea noidantautia. Perinteensä tunteva yhteisö tällöin kannustaa asianosaista astumaan parantajan, tietäjän tai šamanistista työtä tekevän noidan polulle. Noidantauti iskee useimmiten nuorilla aikuisilla, mutta kuka hyvänsä missä tahansa iässä saattaa joutua sen haastamaksi.

Ihminen joutuu siis noidan polulle hyvin usein kriisin kautta. Kyse on yksilön elämässä vallitsevasta myllerryksestä, mihin voi liityä voimakkaita mielialavaihteluita, tajunnan kuormittuneisuutta, epätavanomaista tunneherkkyyttä, eri asteisia ruumiillisia vaivoja tai sairauksia, ja jopa poikkeuksellisia epäonnen kokemuksia. Mikäli kärsivä ihminen ei syystä tai toisesta tiedä potevansa noidantautia, hän ei voi tietoisesti astua noidan polullensa. Jos toisaalta ihminen tiedostaa tilansa, mutta vastustaa henkivoimien hänelle asettamaa kutsua noidan työhön, hankaluudet vain jatkuvat.

Noidantaudista kärsivän yhteisöltään saama tuki ja ohjaus on (esim. katkeamattoman uskomusperinteen piirissä) yleensä riippuvainen kokeneen ja iältään vanhemman noidan tai tietäjän osaamisesta. Jos tällaisen perinteenkantajan ohjauksessakin oleva ihminen toistuvasti väistää henkimaailman hänelle asettamia vaatimuksia, eivät mielen ja ruumiin kivut hellitä. Pahimmassa tapauksessa ihminen sairastuu peruuttamattomasti, ajautuen fyysisesti heikkoon ja psyykkisesti sekopäiseen tilaan. Tilaan voi liittyä myös tavattoman huono onni.

Noidantaudista voidaan käyttää monia eri nimityksiä, esim. noidanhätä tai parantajanpisto. Myös tiedonsärky tai jumalanvastus kuvaa tilaa hyvin. Viimeksi mainittu liittyy siihen, että väekästä noitaa ja tietäjää on monin paikoin kutsuttu maajumalaksi erotuksena ylisen tai alisen jumalolennoista. Itse asiassa perinteessämme voidaan jumalantaudiksi kutsua mitä hyvänsä selittämätöntä vaivaa, mihin kansanlääkinnän tavanomaiset keinot eivät tehoa. Taustalla on ajatus ihmistä väkevämpien henkivoimien (jumalien) aiheuttamasta sairaudesta, jonka hoitaminen voi olla mahdotonta. Samaan näkökulmaan liittyy myös käyttämäni nimitys henkiennenä, millä viitataan henkivoimien ihmisyksilöön kohdistamaan pistoksenomaiseen vaikutukseen, ”nenään”, joka on sairaudenkaltainen tila eli tässä tapauksessa noidantauti. Tauti poistuu astumalla noidan polulle, eikä muuta hoitokeinoa ole.

Nostan kirjoituksissani usein esille tärkeiden sanojen etymologista taustaa. Sanan jumala taustalla ovat sukukieltemme tuli ja taivas -käsitteet. Esimerkiksi mordvalaisten eteläisillä asuinalueille jondol ja jondə̂l tarkoittavat salamaa, mikä etymologisessa mielessä rakentuu sanoista jon eli jumala, sekä tol eli tuli. Voidaan siis sanoa, että kyse on jumalantulesta. Vastaavasti tšeremissinkielessä jumə̂ ja jə̂mə̂ merkitsevät taivasta, ylistä jumalaa, jumalankuvaa ja ikonia. Inkerin kielen eli inkeroisen jummāla, karjalankielen jumala, lyydin d´umal(u), vepsän jumal ja jumā, vatjan jumala, viron jumal, liivin jumāl, saamenkielten (j)ibmel ja jupmēl, sekä mordvan jumi ja jumishipas, ovat kaikki jumalolentoja tarkoittavia sanoja, sekä mahdollisia jumalten nimiä. Kiinnostavaa on sekin, että vuodelta 1026 löytyy vanhoista venäläisistä kronikoista tieto, jonka mukaan ns. bjarmien (karjalaisten?) eräässä pyhässä lehdossa olisi ollut Jómalin kuvapatsas. Jumalan kanssa samaan sanueeseen liittynevät myös verbisanat jumista eli kumista (vrt. ukkonen, eli Ukko Ilmarisen aiheuttama kumu), jymistä, sekä jumata. Jumi voi olla myös mytologinen olento kuten tupajumi tai metsänjumi. Lisäksi jumi voi tarkoittaa isoa kappaletta ja auran emäpuuta. Jummikas, jummikara, sekä juminkurikka taas viittaavat uppiniskaiseen ja vastahakoiseen ihmiseen.

Syy miksi puhun jumala-sanasta niinkin paljon on se, että nykyään sanan ajatellaan usein tarkoittavan yhtä ainoaa ja kaikkivoipaa, yleensä taivaasta käsin vaikuttavaa jumalaa. Ilmiö on tuttu mm. kristinuskosta, jonka piirissä jumala kirjoitetaan isolla alkukirjaimella. (Kyse on tällöin erisnimestä.) Sana jumala on kuitenkin meillä ja sukukielissämme voinut viitata mihin hyvänsä ihmiseen, eläimeen, kasviin, henkiolentoon tai jumalankuvaan, mihin liittyy edes jossain yhteydessä epätavanomaisia voimia. Kun siis puhun tekstissäni maajumalista, puhun väekkäistä tietäjistä tai noidista, joiden kyvyt ilmenevät ”maassa” eli tämänpuoleisessa, erotuksena alisesta ja ylisestä.

Rohtoa kaikkialla

Vanhastaan on oikeastaan joka suvussa ollut ihmisiä, jotka ovat muistaneet perinteeseemme kuuluvia pyhiä lauluja ja väkeviä loitsuja, ja joilla on ollut muita laajempi käsitys vaikkapa kasvilääkkeiden parantavista voimista. Esimerkiksi verensulkusanoja ja arjen eri tilanteisiin sopivia loitsuja on osattu laajalti. Tämän lisäksi on miltei joka kylässä ollut jonkinlainen noita tai tietäjä, eli henkimaailman lainalaisuudet muita syvemmin tunteva henkilö, jonka apuun on turvauduttu vaikeammissa ongelmatilanteissa. Erityisen väekkäiksi tunnistettuja noitia, tietäjiä ja parantajia on ollut harvemmassa, ja he ovatkin olleet alueellisia toimijoita. Todellisia suurnoitia ja suurtietäjiä on kulloinkin ollut ehkä vain muutamia.

Jos entisaikaan on tarvittu hyvää kalaonnea (veenlykkyä), likipitäen kaikki ovat osanneet tarvittavat keinot eli toimet, pyynnöt, loitsut ja lyylit. Jollain perheestä tai suvusta on voinut olla erityisen hyvät välit jonkin tietyn vesistön haltijaan ja väkiin, joten sen vesistön äärellä tämä nimenomainen henkilö on suorittanut tarvittavat rituaalit ja rukoukset kaikkien muiden puolesta. Jos joku on saanut puukosta haavan eli rauanvihat, joku suvusta on hyvinkin voinut laulaa rauan synnyn, muistuttaakseen raudanväkeä sen ja ihmisen välisestä sopimuksesta, jonka mukaan terän ei tulisi purra käyttäjäänsä. Joku toinen on saattanut muistaa verensulkusanat, ja kolmas hyvät kasvilääkinnälliset jauheet, keitokset, uutteet ja kääreet.

Jos hätä on ollut kova, ollaan tarvittaessa kuljettu monen kymmenen kilometrin päähän todelliselle parantajalle, tietäjälle tai noidalle. Äärimmäisessä hädässä on apua haettu vaikka toiselta puolelta maata, poikkeuksellisen tunnetulta suurnoidalta tai oikein äijöltä tietäjältä. Vanhakantaisen sairauskäsityksen mukaan on tällöin voinut olla kyse puhtaasti henkivoimiin liittyvästä vaikeasta tilanteesta eli jumalantaudista. Hyvässä lykyssä oireita on kyetty helpottamaan, mutta ihmisen lopullinen kohtalo on jätetty jumalten harteille.

Miltä tämä kaikki sitten näyttää nyky-yhteiskunnan näkökulmasta? On itsestään selvää, että nykytiedon perusteella jokainen meistä voi tunnistaa kuvaukseni perusteella menneisyyden tautikäsityksissä haasteellisia piirteitä. Lukemattomien ruumiinvaivojen ”todelliset” syyt (kuten monien virusten ja bakteerien vaikutukset) ovat ennen muinoin jääneet ihmiseltä näkymättömiin, eikä paranemisennuste ole tämän vuoksi voinut olla paras mahdollinen. Toisaalta haavoja, murtumia, ruhjeita ja sijoiltaan menemisiä on hoidettu hyvinkin tehokkaasti. Samoin piristystä tai lepoa kaipaaville on löytynyt toimivia rohtoja. Myös kuumetta on kyetty alentamaan, ruuminlämpöä suojaamaan, sekä paleltumia hoitamaan. Jopa monia virus- tai bakteeriperäisiä sairauksia on osattu parantaa taikka niiden oireita merkittävästi helpottamaan (varsinkin rupien, monien ajoksien, syylien, ja useiden paisetyyppien kohdalla), olkoonkin että nykylääketieteen näkökulmasta ilman käsitystä vaivojen mikroskooppisista aiheuttajista tai hoitomenetelmien tarkoista vaikutusmekanismeista. Lukemattomien sukupolvien kuluessa on parantajalta toiselle kuitenkin siirtynyt kokemusperäistä tietoa siitä mikä milloinkin saattaa toimia.

Erityisen mielenkiintoinen alue on kansanlääkinnän ja myyttiperustaisten parantamismenetemien suhde mielenhäiriöiden hoitamiseen. Näissä potilaan paranemistahdon radikaalilla tukemisella, hoitoennusteeseen myönteisesti vaikuttavien ajatusmallien juurruttamisella, kasvilääkkeillä, sekä selkeillä ohjeilla ja kehotuksilla on ollut (ja voi edelleen olla) keskeinen asema. Alue missä myyttiperustainen hoito on omimmillaan, on luonnollisesti myyttiperustaisten vaivojen hoito. Usein sairaudessa on tällöin kyse osittaisesta tai vakavammasta sielunmenetyksestä eli ihettömyydestä tai luonnottomuudesta tai heikkolöylyisyydestä, taikka säikäyksistä, kateista, pilauksista, kiroista jne.

Kun ajattelee tätä kokonaiskuvaa menneestä, on hyvä muistaa, että kyvykkäitä ja osaavia ihmisiä on ollut vähän joka paikassa, arvatenkin tietty osuus koko väestöstä. Onkin ehkä niin, että meissä kaikissa on henkimaailman kanssa työskentelyn vaatimaa väkeä, toisissa enemmän ja toisissa vähemmän. Me kaikki voimme myös oppia pyhiä lauluja, tehokkaita loitsuja, sekä arkeen soveltuvia taikakeinoja. Kun ajatusta suhteuttaa nykymaailmaan ja suureen väkilukuumme, eikö olekin väistämättä niin, että ympäri Suomea elää tälläkin hetkellä suuri määrä ihmisiä, joilla on noidan, tietäjän tai parantajan sisin? Jos he eivät itse ole asiasta tietoisia, eivätkä huomioi henkimaailman heille asettamia vaatimuksia, esiintyy heillä epämääräistä pahoinvointia, joka on noidantautia, parantajanpistoa, tiedonsärkyä… Näiden ihmisten ohjaaminen oikealle polulle aina kun mahdollista olisi mielestäni perusteltua, sillä tällä tavoin henkiennenästä kärsivät pääsisivät piinastaan, ja voisivat sitten auttaa vuorostaan muita. ”Rohto” eli hyvinvointia kohottava viisausperinteemme vaikutus leviäisi laajemmalle.

Tämä nykymaailmalta näkymättömiin jäänyt ”myyttinen hoitovelka” lienee syy, miksi vastaani tulee kovin usein noidantaudista kärsiviä ihmisiä. Meitähän on aina tietty osuus väestöstä, eikä siihen aikakaudet tai maailman mullistukset vaikuta mitenkään.

Nykymaailman edut ja tappiot

Keskivertokansalainen ei useinkaan saa terveydenhuollon kautta niin kokonaisvaltaista apua mitä toivoisi, sillä virallisen hoitojärjestelmän asiantuntija- ja aikaresurssit tulevat nopeasti vastaan. Tavanomaiset terveyskeskuskäynnit keskittyvät ihmisen pahoinvointiin liian usein yksi osa-alue kerrallaan, ilman että niiden välisiä yhteyksiä pyrittäisiin nostamaan esille. Mielenterveyspuolen tilanne resurssien suhteen on erityisen heikko, eikä yksityisvastaanotolle ihmisillä ole yleensä varaa. Mielestäni yhteiskunnan tulisikin panostaa terveydenhuoltoon ja muihin sosiaalimenoihin selkeästi nykyistä enemmän varoja, sillä monet jäävät varsinkin epämääräisempien oireittensa kanssa kamppailemaan yksin. Jos kärsivä ihminen vielä paljastaa kiinnittävänsä huomiota henkiolentoihin yhtenä mahdollisena oman tilanteensa osatekijänä, hän saattaa kohdata terveydenhuollon asiakasrajapinnassa ohipuhumista, nolostuneisuutta, vähättelyä, tai huolta vakavammista mielenterveyden häiriöistä.

Noidantautiin lankeavien haasteena nykymaailmassa on tietenkin se, että lääketiede ei tunnista ilmiötä. Sitä mitä et tunnista ja tunnusta, ei myöskään voi diagnosoida. Syy on sinänsä ymmärrettävä, liittyen maailmankuvan ja ihmiskäsityksen eroihin vanhakantaisen ja modernin ajattelun välillä. Mahdollista noidantautia kärsivän ihmisen oireet nähdäänkin nykyään esim. poikkeuksellisen hankalasti selitettävinä somaattisina tai psykosomaattisina sairaudentiloina, ja niihin mahdollisesti liittyvinä psykiatrisina häiriöinä. Tällaisissa tapauksissa hoidosta vastaava lääkäri saattaa päätyä diagnosoimaan ongelman vaikkapa somatisaatiohäiriöksi. (Somatisaatiohäiriön syitä ei lääketiede toistaiseksi tunne. On esitetty mm. lapsuudenaikaisten traumaattisten kokemusten yhteyttä oireiluun.) Ainakin omasta mielestäni näissä tilanteissa osaava lääkäri ei ylenkatsoisi asiakkaan esille nostamia uskomusperinteen hoitomuotoja ja niihin liittyviä mahdollisuuksia, vaan pyrkisi ennakkoluulottomasti tukemaan ihmisen paranemistahtoa suhtautumalla aiheeseen kannustavasti tai vähintäänkin neutraalisti.

On vielä niinkin, että perinteenmukainen käsitys sairauksien syistä saattaa luokitella lääketieteen rutiininomaisesti diagnosoimia ja helposti parantamia vaivoja noidantaudin oireiksi tai muutoin henkimaailman vaikutuksen piiriin kuuluviksi. Tällöin väentapaista ihmistä olisi hyvä auttaa sekä lääkärin vastaanotolla että kansanparantajan toimesta, ilman että tilanteessa koetaan ristiriitaa. Ovathan kaikki toimijat samalla asialla eli helpottamassa apua tarvitsevan oloa.

Tieteellisen menetelmän ja empirismin asema nykyisessä hyvinvoinnissamme on kiistaton. Useimmilla meistä on kokemusperäistä tietoa siitä miten nykyaikaiset lääkkeet ja hoitokeinot parantavat elämänlaatuamme. Kun puhumme noidantaudista, puhumme tilanteesta missä ihmisen kokemus omasta hyvinvoinnista ja terveydentilasta on heikko, eikä lääketiede tarjoa riittäviä vastauksia. Lisäksi ihminen saattaa kokea olevansa poikkeuksellisen epäonninen ja ilman selvää suuntaa.

On olemassa intuitiivisestikin ymmärrettäviä yhteyksiä mielenterveydestä arjenhallintaan, siitä edelleen epäterveisiin elämäntapoihin, ja niistä lopulta lääketieteenkin tunnistamiin ruumiin- ja mielen vaivoihin. Jotta kärsivän ihmisen tilanne hahmottuisi paremmin, pitäisi hoitavan tahon jo yksistään näistä syistä pyrkiä tarkastelemaan aina kokonaisuutta. Täydentävää hoitoa tarjoava perinnteentuntija katsookin ihmisen elämäntilannetta laajemmin ja kuuntelee herkällä korvalla autettavan oman vaiston ääntä. Hän pyrkii myös tunnistamaan ne haasteet ja vaivat, joihin autettava saisi parhaan helpotuksen lääkärin vastaanoton kautta.

Mielentiloihin keskittyvissä hoitomuodoissa sekä ns. kehomieli-hoidoissa tunteet ja tietoisuus otetaan osaksi hoitoprosessia. Sama pätee kansanparannukseen ja mm. tietäjän tai šamanistista työtä tekevän noidan lähestymistapaan. Jos resursseja nykyaikaiseen terveydenhuoltoomme olisi rajattomasti, voisimme ehkä senkin piirissä saada eri maailmankuvallisia lähtökohtia huomioivaa palvelua. Vaikka lääketiede ei tässäkään tapauksessa ottaisi henkimaailman asioihin varsinaisesti kantaa, asiakas tulisi kohdattua eri tavalla. Diagnooseihin päästäisiin aiempaa varmemmin, minkä myötä myös hoitoennuste olisi parempi.

Ei niin kovin kaukana menneisyydessä sairas ihminen hakeutui parantajan, noidan (šamaanin) tai tietäjän luo. Mikäli vaiva oli seurausta vaikkapa haavasta, murtumasta, iskusta, tai ihan vain korkeasta iästä, ongelmaa hoidettiin kansanlääkinnällisin keinoin. Ihmiselle voitiin esittää vaivan myyttinen tai henkimaailmaan liittyvä syy, minkä jälkeen asiakas nautti kasvilääkkeitä, samalla kun häntä saatettiin hieroa, mittailla, kupata, saunottaa yms. Hän saattoi saada erilaisia toimintaohjeita ja lisää kasvilääkkeitä jatkoa ajatellen. Auttajan ja autettavan kohtaamisessa yhdistyi kokemusperäinen (ja sinänsä empirismiin pohjaava) kansanlääkintä, ruummiillisten kipujen helpottaminen somaattisten hoitojen myötä, perinteenmukainen henkimaailman huomiointi, ihmisen huolellinen kuunteleminen, sekä potilaan paranemistahtoa kohottava ilmapiiri ja jopa eräänlainen psykodraama.

Kansanlääkinnän uskomuksellinen puoli on nyky-yhteiskunnan näkokulmasta pahimmillaan rikollista hyväksikäyttöä. Parhaimmillaankin ”uskomushoidot” ovat modernissa katsannossa lääketieteen menetelmiä täydentävää vaihtoehtohoitoa, jonka teho perustuu esimerkiksi plaseboon ja autettavan ihmisen henkiseen sitouttamiseen tervehtymistä ajatellen. Jälkimmäisessä tapauksessa ei tietenkään sinänsä ole mitään pahaa. Onhan tutkimuksissa havaittu miten lääkärin valkoinen takki ja stetoskooppi kaulalla antavat asiakkaalle mielikuvan tehokkaammasta hoidosta verrattuna tilanteeseen missä hän kohtaisi tavallisiin arkivaatteisiin pukeutuneen lääkärin. On jopa niin, että joissain terveyskeskustutkimuksissa lääketieteestä mitään ymmärtämättömät maallikot ovat saaneet tyytyväisempää asiakaspalautetta kuin vapaa-ajan arkivaatteisiin pukeutuneen ammattilaiset. Mielikuvien ja ajattelun voima koskee myös kajoavia menetelmiä. Eräässäkin polvileikkauksia koskevassa tutkimuksessa havaittiin, että valeleikkauksen läpikäyneet potilaat kokivat saaneensa polvivaivat kuntoon paremmin kuin verrokkiryhmässä, siis joukossa ihmisiä joille tehtiin aito polvileikkaus. Tämä ei kuvasta ainoastaan polvileikkauksiin liittyviä nykytiedonmukaisia hoidollisia haasteita, vaan myös paranemistahdon ja ”paranemisluulon” merkitystä. Ihminen on mitä kokeekin olevansa.

Olemme edenneet sikäli parempaan suuntaan, että nykyään täydentäviä hoitoja ei vieroksuta tai tuomita läheskään niin hanakasti kuin menneinä vuosikymmeninä. Tilanne oli viime sotien ja 80-luvun puolivälin välisenä aikana surkea, kun pidäkkeetön ja osin täysin perusteeton kehitysusko läpäisi yhteiskunnan. Tämä kiihdytti kansanperinteen tuhoutumista myös kansanlääkinnän ja esoteerisempien parantamismenetelmien osalta. Nykyään asioita onneksi tarkastellaan moniarvoisemmasta suunnasta, eivätkä eri hoitomuodot sulje heti toisiaan pois. Itse asiassa kansainvälinen tutkimus osoittaa, että suurin osa täydentäviin hoitoihin tukeutuvista hakee helpotusta myös lääketieteestä ja virallisen terveydenhuollon puolelta. Ehkä onkin niin, että useimpien ihmisten mielestä eri hoitomuotojen päällekkäisyys ja toisistaan poikkeavat lähtökohdat lähinnä täydentävät toisiaan.

(Kuvassa tietäjä Pekka Rissanen konttivakka selässään, vuonna 1927. Kuvaaja Ahti Rytkönen. CC BY 4.0)

Yksi vastaus artikkeliin “Noidantauti ja sairauskäsitykset”

  1. Arvi avatar
    Arvi

    Kiitos mielenkiintoisesta kirjoituksesta! Jäin miettimään sitä, että tästä puuttui sellainen näkökulman osanen, että ”noidantauti” voisi myös olla prosessi, jossa henkimaailma opettaa työn, ei ainakaan pelkästään vastustuksesta kiinni. Kokemuksen perusteella en ainakaan tiedä kuinka nopeammin hommasta suoriutuisi, sillä opetus käy siihen tahtiin kuin käy eikä vaikuta olevan tahdosta tai tahdon puutteesta kiinni, lihaksia kasvatetaan. Voi toki olla että puhun osin eri ilmiöstä tai olen väärässä.

    Olisipa mielenkiintoista kuulla enemmän kohtaamisista terveydenhuollon kanssa tämän asian kanssa. Tai ehkä toisi harmitusta ja voimattomuuden tunnetta, sillä henkimaailmasta siellä ei ole voinut kyllä puhua. Teet arvokasta työtä olemalla näkyvillä, kiitos.
    Myös aiheesta ”psykoosi”/muuntuneet tajunnantilat suhteessa noitaantumisprosessiin olisi herkullista kuulla sinun perehtyneisyydelläsi, jos vain tarttumapintaa ja kiinnostusta löytyy.

Vastaa

Previous Post
Next Post