Väki – voima, joukko ja olemus

Published by

on

Kuvitus: maailmanpuu, jonka juuria ja oksia kiertävät tulen ja veden pyörteet.

In English: Väki – Power, Multitude, and Essence

Väki on itämerensuomalaisen ja laajemmin uralilaisen maailmankuvan yksi keskeisimmistä käsitteistä. Se ei ole pelkkä ”voimaa” tarkoittava sana, vaan avain tapaan hahmottaa todellisuutta. Väki on se perusenergia, joka tekee maailmasta elävän, dynaamisen ja vuorovaikutteisen. Se on aineen tai olion ominaislaadun ja sen mytologisten yhteyksien summa.

Sana väki on kielellinen fossiili, joka yhdistää meidät tuhansien vuosien takaiseen menneisyyteen. Se palautuu kantauralilaiseen asuun wäki, jota on puhuttu noin 5000 – 6000 vuotta sitten Euraasian pohjoisen havumetsävyöhykkeen itäosissa, mahdollisesti Siperiassa Ural-vuorten itäpuolella1. Sana on kulkenut läpi vuosituhansien ja löytyy sukukielistämme edelleen: pohjoissaamen viehka, ersämordvan vij, marin wij, udmurtin ja komin vi, mansin wew ja wāy, sekä hantin wöy, todistavat kaikki samasta juuresta. Kun lausumme sanan väki, käytämme käsitettä, jolla pyyntikulttuurin ihmiset ovat hahmottaneet maailmansa voimasuhteita jo kivikaudella.

Nykyään erotamme suomenkielessä ”voiman” ja ”ihmisjoukon” toisistaan, mutta sanassa väki nämä ovat usein yhtä. Nimenomaan voimana (vahvuutena) sana näkyy mm. yhdyssanoissa väkipuukko, väkijuoma ja väkivalta. Joukkona sana väki tarkoittaa yhteisöä tai olentojen paljoutta, kuten käsitteissä metsänväki ja talon väki. (Se laaditaanko jostain ilmaisusta yhdyssana tai ei, luo sille erilaisia merkitysvivahteita.) Näiden kahden merkitystason välimaastoon osuu sana väkijoukko, joka nykyään tarkoittaa miltei samaa kuin olemukseltaan neutraali ihmisjoukko, mutta aiemmin se on selkeästi viitannut suuren ihmismäärän muodostamaan joukkovoimaan. Mielestäni yhä nykyäänkin ”väkijoukko” kantaa kaikuja alkuperäisestä voimaan viittaavasta merkityksestään.

Mytologisessa ajattelussa erillisyys voiman ja joukon väliltä herkästi poistuu, sillä voima on usein lähtöisin jostakin joukosta tai moniuden olemuksesta. Esimerkiksi ”veen väki” voi olla yhtä kuin a) vedessä asuva haltijajoukko, b) veden abstrakti alkeisvoima, tai c) veden haltijajoukko, joka osaltaan ilmentää ja kanavoi veden abstraktia alkeisvoimaluonnetta. Toinen esimerkki voisi olla ajatus siitä, että sairaus ei ole abstrakti tila, vaan jonkin tietyn taudin ”väen” tunkeutumista ihmiseen. Moinen sairastuttava väki saattaa olla yhtä aikaa persoonatonta, haittaavaa voimalatausta, sekä persoonallinen tautiolento tai sellaisten joukko. Nykyihminen on toki tietoinen viruksista ja bakteerista, sekä muista, aiemmin piiloon jääneistä tautimekanismeista. Infektiosairauden eli tartuntataudin väki voidaankin ymmärtää eri mikrobien haitallisena vaikutuksena elimistössä. Tällainen monien mielestä varmaankin vanhakantaiselta tuntuva ajatus ja sanallistus erilaisten sairauksien väistä (mon.), mahdollistaa modernin lääketieteen kautta nykyään tiedossamme olevien, paljain silmin näkymättömiin jäävien syys-seuraus -suhteiden käsitteellistämisen perinteen keinoin. Tästä voi olla hyötyä, kun pelkän fysiologisen diagnoosin rinnalla pyritään ymmärtämään potilaan kokemusta sairaudesta kokonaisvaltaisemmin. Vaikka lääketiede selittää sairauden mekanismin, ”väen” käsite voi antaa sanat sille inhimilliselle kokemukselle, jossa tauti tuntuu ulkopuoliselta, kehoon tunkeutuvalta vieraalta voimalta tai taistelulta näkymätöntä vastustajaa vastaan – siis kokemukselta, jota sairaus lääketieteellisenkin tiedon mukaan usein on.

Viisausperinteemme vanha kieli voi auttaa hahmottamaan sairauden aiheuttamaa psykologista ja eksistentiaalista kriisiä, sekä tarjota keinoja käsitellä pelkoa ja epävarmuutta tavalla, johon pelkkä lääketieteellinen terminologia ei aina yllä. Se voi myös korostaa ihmisen ja yhteisönsä ”oman väen” merkitystä toipumisprosessissa, palauttaen mieleen, että terveys ja sairaus eivät ole vain biologisia tiloja, vaan myös yksilön identiteettiin kytköksissä olevia ilmiöitä, joilla on sosiaaliset ja yhteisölliset ulottuvuutensa.

Alkeisväet

Väkeä on kaikkialla, mutta se on aina laadullista eli sillä on synty (alkuperä) ja luonto (luonne, ominaislaatu). Niinpä jokaisella aineella, paikalla, oliolla, ilmiöllä, prosessilla jne. on oma väkensä. Seuraavaksi kuvaan elämän perustan muodostavat alkeisvoimat mytologiamme viitoittamassa ikäjärjestyksessä.

Alkeisvoimista mannun eli maan väki on vanhin, miltei liikkumaton, sekä ikuinen ja kestävä. Se on elämää ylläpitävä, kasvuvoimainen ja ravitseva, juurruttava, sekä sijainnin ja paikallisuuden synnyttävä voima. Se on olemukseltaan emoisa eli feminiininen.

Maanalinen eli Manala on jossain ”tämänmantuisen” alla. Kyseessä on alkuvoimainen ulottuvuus ja henkien syntypaikka, jonne kaikki kuoltuaan palaavat.

Jumalista Mannutar eli Maaemo (myös nimillä Pohjolan Emäntä, Tuonen Tytti, Louhi, Loviatar, Kave, Äiti Maa2, Pohjatar, Mämmelöinen ja Moan Emä3 jne.) liittyy maahan, ollen samalla koko maailman ja muitten jumalten synnyttäjä. Tämän alisen äitijumalan synnytettyä kolme luojajumalaa eli Väinämöisen, Ilmarisen ja Joukahaisen, nämä eri alkeisvoimien edustajat vastasivat kolmikerroksisen maailman lisärakenteiden luomisesta. Mannuttareen saa yhteyden ainakin vesistöjen pohjaosien, luolien, sekä kaiken maasta kasvavan juurien kautta.

Alkeisvoimista toiseksi vanhin on veden väki (”vesi vanhin veljeksistä”), joka on syntyisin maasta, sillä ”kivessä [maassa] on veen sikiö”. Veen väki tarvitsee maan väkeä, sillä ilman maata vesi ei voisi virrata tai levätä missään – sillä ei olisi sijaa. Lisäksi vesi hakeutuu aina alimpaan mahdolliseen paikkaan, eli se kaipaa syntysijoilleen mantuun. Veden ja maan sekoittuessa sopivasti, on seurauksena hedelmällisyyttä ja kasvuvoimaa, mikä on yksi edellytys maailmassa havaittavan lemmenväen synnyssä.


Veen väki on kohtuullisen liikkuva, vahvasti hoitava ja parantava (”vesi vanhin voitehista”), asioita pesevä (puhdistava) ja niitä liudentava, tarvittaessa muita väkiä toisistaan erottava, uroisa eli maskuliininen, ja tietenkin ruumiillisen janon poistava voima.

Vettä on paitsi maansijassa, myös kosteutena ilmassa. Ilmankosteus on vettä liikuttavan tulen väen eli lämmön luoman haihtumisen seurausta. Myös ilman väki liikuttaa vettä, luomalla tuulien avulla pilviä sekä paljaalle silmälle näkymättömiä ”taivasjokia”. Kaikki taivaankin vesi pyrkii aina lopulta takaisin maan poveen sateen muodossa. Tulen väki voi saada veden kiivastumaan eli kiehumaan. Toisaalta vesi voi sammuttaa tulen.

Jumalista alunperin hauenhahmoinen Väinämöinen liittyy nimensä mukaisesti veteen4, ja häneen saakin parhaiten yhteyden vesien kautta. Väinä on Maaemon pojista vanhin.

Seuraavaksi vanhin eli ilman väki on hyvin liikkuvainen, kaiken muun yhteen liittävä, sekä ennen kaikkea löylyä eli elämänvoimaa siirtävä. Tämä ”löylynsiirto” ilmenee mm. elävien olentojen näkyvänä hengityksenä, sekä niiden ruumiissa näkymättömissä tapahtuvana soluhengityksenä.


Jumalista alunperin kotkanhahmoinen Ukko Ilmarinen liittyy (nimensä mukaisesti) ilmaan. Ilman väen voi kokea esim. ”Ukon ilmana” eli ukkosena, jolloin siihen samalla yhdistyy pikkuveljen asemassa oleva tulen väki eli salamointi, sekä isoveljen asemassa oleva veen väki sateena. Ilman väen voi toki kokea myös lempeänä tuulenvireenä.

Ylinen ja uroisa ilman väki on alisen ja emoisan mannun väen selkein vastapari. Voidakseen jokaisen kasvukauden alussa hedelmöittää mannun, kaiken yhdistävä ilman väki tarvitsee kuitenkin avukseen veljiään, eli sopivasti sadetta (veen väki) ja riittävästi lämpöä (tulen väki). Ainoastaan eri väkien tuottaman yhteisvoiman vaikutuksesta maa ja kaikki muu elollinen voi hyvin. Myyttiajattelun mukaan voimmekin sanoa, että emoisan maan syklisestä kasvuvoimasta vastaavat kaikki kolme poikaansa yhdessä.

Alkeisvoimista nuorin eli tulen väki on vilkas, elämää ylläpitävä ja samalla tuhovoimainen. Tuli on koskettamiaan asioita muuntava, eli niitä sekä jalostava että kuluttava, sekä samalla luova, kekseliäs, kiivas ja vaarallinen – aivan kuten tuleen liitettävä, (nimensä mukaisesti) alunperin joutsenhahmoinen Joukahainen. Myös mantu, vesi ja ilma ovat Joukahaiselle tuttuja, aivan kuten ne ovat tuttuja maalla käveleville, vedessä uiville, sekä taivaalla lentäville joutsenille.


Tuli on olemukseltaan enemmän ei-binäärinen kuin muut alkeisvoimat. Sen lämpö ja kotoisa loimu on jotain feminiinistä (vrt. Panuttaret kuten Munnu, sekä Tulentytär, Valkea vaimo jne.), kun taas sen synty, hallinta, sekä sen tuhoava voima ovat maskuliinisten toimijoiden varassa. Syntyyhän runoissa tuli nimenomaan kokon eli kotkan (Kokko Ilmarisen) toiminnasta: ”Iski tulta Ilman Kokko, välähytti Valkialintu”, ”kolmella kokon sulalla”.5 Tulen hallintaan liittyviä pyrkimyksiä taas kuvastaa alkutulen tuhoisa tippuminen taivaasta veteen, sekä sen jälkeinen Väinämöisen toiminta (šamanistinen matka) tulen noutamiseksi Tuonelan joesta tai kalojen vatsasta6.

Yhteenvetona voisi sanoa, että tulen maskuliininen väki liittyy tuleen tekona, prosessina ja voimankäyttönä, kun taas feminiininen väki liittyy tuleen elementtinä ja olemuksena.

Edellä kuvaamieni alkeisvoimien välisiä suhteita voi ajatella vaikkapa siten, että

  • tuli tarvitsee isoveljensä ilmaa eli happea
  • tuli tarvitsee äitinsä maata, tullakseen ruokituksi palavalla aineella
  • tulen voi vanhin veli sammuttaa vedellään
  • Maaemo kykenee tukahduttamaan tulen
  • tuli voi polttaa mantuja saadessaan liikaa vapautta
  • polttaessaan maata sopivasti, tuli tekee maasta hedelmällisemmän
  • tuli voi kiivastuttaa veden eli saada sen kiehumaan ilmoille
  • tuli lämmittää maata, vettä ja ilmaa, ollen siten tarpeen elämän kiertokulussa
  • ilma, vesi, ja tuli vastaavat yhdessä mannun elinvoimasta
  • vesi on aina maan varassa
  • miltei kaikki vedessä elävä tarvitsee ilmaa eli happea
  • miltei kaikki maan yllä ja sisällä elävä tarvitsee ilmaa eli happea
  • maassa tulee olla sopivasti ”ilmavuutta”, jotta se on hyvä kasvualusta
  • korkeuksia tavoitteleva maa eli vuoret säätelevät ilman ja veden yhteistä liikettä (pilvien muodostuminen ja niiden liike)

Kaikessa on väkeä

Aine ei ole koskaan vain ainetta. Annan kolme esimerkkiä, liittyen rautaan, vaskeen, sekä mustikkaan.

Raudan väki on kovaa, leikkaavaa, ja hyökkäävää. Ei ihme, sillä sen syntyyn liittyy luontomme kaksi isointa petoa; karhu ja susi.

Kasvo rautaiset orahat,
suen suurilla jäl’illä,
karhun kantapään sioilla.

(SKVR SKVR I4 128, Kiimaisjärvi

Vasken (kupari, pronssi, messinki jne.) väki on enemmän puolustavaa ja suojaavaa. Tämä selittyy mm. sen yhteydellä päivään eli aurinkoon. Runoissa Päivätär ja Kuutar kuvataan usein kutomassa kulta- ja hopealankoja. Vaikka kulta on ilmeisin auringon metalli, vaski toimii sen hieman arkisempana vastineena. Siinä missä hopea kuuluu kuulle ja yölle, punertavat metallit – kulta ja vaski – kuuluvat päivälle ja auringolle.

Päivä säteilee puhtauden ja totuuden väkeä, joka karkottaa pimeyden, kylmyyden, sekä ”yön väen”, kuten kalman ja pahat henget. Toisin sanoen, kun päivä nousee eli itää (syntyy aamulla), paha pakenee. Nykyään tiedämme myös tieteellisesti, miten päivänpaiste puhdistaa, auringonvalon UV-säteilyn tappaessa bakteereja.

Samoin vasken väellä on puhdistavia ja suojaavia ominaisuuksia. Esimerkiksi kupariastiassa vesi säilyy puu- tai saviastiaa paremmin, sillä kuparilla on ns. oligodynaaminen7 vaikutus. Kupari-ionit tappavat tehokkaasti bakteereja, leviä sekä homeita vedestä.

Vaskella on myös hoidettu kansanlääkinnässä tiettyjä ihosairauksia.

”Kun ruusu nousi jalkaan tai käteen, niin sitä piti painella vanhalla kuparirahalla kolme kertaa myötäpäivään ja samalla lukea: ’Ruusu rupi, ruusu rapi, mene kiveen, mene kantoon, pois tästä ihmisestä’.”8

Tämä vasken lääkinnällinen puoli vahvistaa mielikuvaa vaskesta elämää ylläpitävän auringon maasta nostettuna edustajana. Se on siis luonteeltaan suojaavaa ja puolustavaa, siinä missä raudan väki on hyökkäävämpää.

Mustikan väki tunnetaan kansanlääkinnässä supistavana (astringenttina) aineena, tehoten mm. vatsatauteihin ja suutulehduksiin. Kyse on siis pysäyttävästä, rauhoittavasta, sekä sitovasta väestä. Myyttitasolla mustikka on ”maan maitoa tarjoileva sinipiika”, jolla on vahva yhteys paitsi mantuun, myös karhuun. Ovathan mustikat karhujen mieluisinta syysravintoa.

Ehkä väkevimmillään ja pelätyimmillään väki ilmenee seksuaalisuudessa ja lisääntymiskyvyssä. Väenajattelussa sukupuolisuus ei ole vain biologiaa tai romantiikkaa, vaan raakaa, maagista elämänvoimaa. Se on energiaa, jolla voidaan suojata ja parantaa, mutta myös vahingoittaa ja alistaa. Tämä voima jakautuu emon ja uroon väkeen, joilla kummallakin on omat erityispiirteensä ja käyttöalueensa.

Naisen seksuaalinen ja maaginen voima, vitun väki, on vahvempaa kuin miehinen väki, sillä se on suoraan yhteydessä syntymän ja kuoleman arvoitukseen (vrt. alinen, sielunkierto). Tämä voima on niin väkevä, että se kykenee karkottamaan jopa karhun, ”itse metsän”. Tunnetaankin lukuisia tarinoita, joissa nainen on pelästyttänyt hyökkäävän karhun tai suden nostamalla hameensa ja pyllistämällä pedolle. Ajatuksena on, että villieläin – joka itsekin on luonnonväkeä – säikähtää ja pakenee kohdatessaan paljaan, yliluonnollisen voimakkaan naiseuden.

Sama voima voi olla myös tuhoisaa. Vanhastaan ajateltiin, että jos nainen astuu (varsinkin kuukautisten aikaan) miehen metsästys- tai kalastusvälineiden yli, esineet pilaantuivat, tehden ne tehottomiksi. Toisaalta vitun väki on myös suojaavaa. Kun ennen vanhaan lehmät päästettiin kevätlaitumille, ne harakoitiin petoeläimiä vastaan, ohjaamalla eläimet veräjän päällä seisovan emännän jalkojen välistä ulos.

Vitun väkeä käytetään myös lemmen nostatuksessa. Tiettyä kosijaa kaipaava nuori nainen voi taivuttaa haluamansa miehen tenhovoimansa valtaan, syöttämällä tälle salaa omaa väkeään – tyypillisesti kuukautisverta tai hikeä – ruoan tai juoman seassa. Tämä on voimakasta magiaa, jossa miehen oma tahto sidotaan naisen biologiseen väkeen. Lemmentaikoihin onkin aina suhtauduttu suurella varauksella, sillä niissä puututaan suoraan ihmisen omaan tahtoon ja itsemääräämisoikeuteen.

Vaikka naisen väki korostuu perinteessä usein sen dramaattisten vaikutusten vuoksi, myös uroon väki (miehen väki, kyrvän väki) on merkittävä voima. Se liittyy kovuuteen, hedelmällisyyteen ja aktiiviseen toimintaan.

Siinä missä naisen väki usein suojaa, torjuu tai ”pilaa”, uroon väkeä käytetään hedelmällisyyden takaamiseen. Esimerkiksi kylvötöiden alkaessa talon isäntä saattoi entisaikaan mennä alasti yöllä pellolle kylvämään ensimmäiset siemenet. Tässä rituaalissa miehen oma hedelmällisyyden väki siirtyi peltoon, varmistaen maan kasvuvoiman. Tapa perustuu siihen, että alaston ihminen on riisuttu kulttuurin kerroksista, jolloin hänen oma, paljas elinvoimansa (uroon väki) on voimakkaimmillaan ja siirtyy esteettä siemeneen sekä maahan.

Kylvömies piti olla unasillaan, kun ensi kourallisen visko.9

Alasti on myös kynnetty karhun vakoa pellon ympäri pedoilta suojautumiseksi, ja alasti on menty saunaan parantamaan tauteja. Alastomuus on tila, jossa ihminen on ”väkevimmillään” – irti arjesta ja suorassa yhteydessä tuonpuoleiseen tai luonnonvoimiin. Käytännössä miehen seksuaalinen kyvykkyys ja talon peltojen kasvukyky rinnastettiin toisiinsa.

Isännän ”siemenen” (sekä oman että viljansiemenen) piti olla vahvaa. Eräissä lähteissä mainitaankin tapa, jossa kylvövakkaan on sekoitettu isännän omaa siemennestettä, mikä tekee yhteyden uroon väen ja pellon kasvun välillä käsinkosketeltavaksi.

Kun mies laskee siemenet vakkaan, niin pitää panna omaa siementä sekaan, niin kasvaa hyvä vilja.10

Myös sanat ja ajatukset kantavat väkeä. Tietyn laulun tai puheen väki voi olla parantavaa tai vahingoittavaa, mikä ilmenee runolaulu- ja loitsuperinteemme parannus- ja haittaamistavoissa, jotka perustuvat sanan väkeen. On jopa olemassa eri ajattelutapojen väkiä, jotka värittävät kokijan todellisuutta.

Väkien punoutuminen ja esineen synty

Vaikka alkeisvoimat – mannun, veen, ilman ja tulen väet – ovat olemassa puhtaimmillaan omissa elementeissään, meidän kokemusmaailmassamme ne harvoin esiintyvät täysin erillään. Ne punoutuvat toisiinsa, ja juuri tässä punoutumisessa syntyy se monimuotoinen esineiden ja ilmiöiden maailma, jonka päivittäin kohtaamme.

Mytologiamme suuri tekijähahmo, seppä (seppo) Ilmarinen, on mestari näiden voimien yhdistelemisessä11. Ilmarisen työ osoittaa, kuinka ihminenkin voi omalla taidollaan ja tahdollaan jalostaa alkeisvoimia tarkennetummaksi väeksi.

Ottakaamme esimerkiksi sepän takoma keihäänkärki. Mikä on sen väki, keihään väki? Kyse ei ole yksinkertaisesta asiasta, vaan eräänlaisesta synty-yhtälön tuloksesta.

Keihäänkärjen alkuperän pohjalla on mannun väki, itse rautamalmi, joka on nostettu ”maan emännän nisästä”, eli suolta tai järvenpohjasta. Rauta kantaa mukanaan maan raskasta, kestävää perusolemusta.

Raudan muodonmuutoksessa raaka-aine kohtaa ensin miilun väen ja sen jälkeen pajan väen (Panun), jotka pelkistävät ja pehmittävät sen muokattavaksi. Tuli puolestaan ei pala ilman ilmaa, joten palkeiden puhallus tuo prosessiin ilman väen. Työn lopulla hehkuva teräs voidaan karkaista kastamalla se veteen. Tässä veen väki säikäyttää raudan kovaksi teräkseksi, sitoen tulen kiivauden kovaan muotoon.

Mutta keihään väki ei ole vielä valmis. Siihen sekoittuu ratkaisevalla tavalla inhimillinen elementti, sillä esineeseen tarttuu pajan ja sepän oma väki (hänen luontonsa ja taitonsa). Ennen kaikkea siihen latautuu aikeen (intention) väkeä – onko keihäs taottu karhunkaatoa varten, soturin aseeksi, vaiko vain koristeeksi?

”Jalostettu” väki vaikkapa raudan osalta on siis kerroksellinen. Kun tietäjä kohtaa tällaisen esineen – esimerkiksi raudan vihoja (kuten viiltohaavaa) parantaessaan – hänen on tunnettava ainakin jollain tasolla tämä kerroksellisuus. Hänen on luettava raudan synty, ja sitä kautta palautettava mieleen, mistä elementeistä ja millä voimalla se on koottu, saadakseen lopulta sen väen hallintaansa.

Esine ei ole koskaan vain kuollutta materiaa, sillä se on tiivistymä niistä luonnonvoimista ja siitä tahdosta, jotka sen loivat. Tätä kautta sillä on myös henki.

Väen dynamiikka ja tietäjän rooli

Koska maailma on täynnä erilaisia väkiä, ne ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Väet voivat sekoittua, tarttua (nenä), suojata tai sotia keskenään. Esimerkiksi kalman väki (kuoleman voima) on eläville vaarallista, varsinkin jos se kohdataan väärässä paikassa. Metsän väki taas voi olla ihmiselle suotuisaa tai vihamielistä riippuen siitä, miten sitä lähestytään.

Tässä astuu kuvaan tietäjä ja seremonialisti. Väenusko on elämäntapa, jossa tavoitellaan tasapainoa ja jatkuvuudenhallintaa kaikkien eri voimien keskellä. Tietäjä tunnistaa väet, neuvottelee niiden kanssa, ja tarvittaessa nostaa omaa luontoaan pärjätäkseen ulkopuolisille voimille.

Väki on se näkymätön voima, joka virtaa kaiken olevaisen läpi. Se tekee luonnosta kumppanin, jota ei voi vain hyödyntää, vaan jonka kanssa on elettävä rinnakkain – väkevästi.

  1. Aiemmin kantauralin kotialueeksi on määritelty Kama-joen seutu Ural-vuorten länsipuolella, mutta viimeisimmät muinais-DNA -tutkimukset kielitieteelliseen tietoon yhdistettynä ovat siirtämässä kantauralia puhuneiden ihmisten sijainnin reippaasti Siperian puolelle, nykyisen Jakutian alueelle. ↩︎
  2. Nykykielinen ilmaisu. ↩︎
  3. Historiallisesti Savossa käytettyjä nimityksiä. ↩︎
  4. Sana ”väinä” tarkoittaa hitaasti virtaava vettä. ↩︎
  5. Joissain runoversioissa myös Väinämöinen osallistuu tulen luomiseen. ↩︎
  6. Väinämöisen ristiriitainen suhde tuleen (tulen syntyprosessissa mukana oleminen, tulen karkaaminen, tulen etsintä) heijastelee Väinämöisen ja Joukahaisen keskinäistä kilpailuasetelmaa myyttirunoissa. ↩︎
  7. Mikrobien kasvua estävä. ↩︎
  8. Joutseno, 1936. ↩︎
  9. Rautalammi, 1907. ↩︎
  10. Rantasalmi, 1896. ↩︎
  11. Sanan “seppä” alkuperäinen merkitys on “taitava” ja ”osaava”. Sana palautuu kantauralin muotoon *sjeppa ↩︎

Jatka lukemista

Haltija ja olennon oma luonto
Miten väki liittyy olennon omaan luontoon ja haltijaan?

Metsä on totta
Metsäsuhteessa väellinen maailmankuva tulee eletyksi kokemukseksi.

Karhunpalvonta
Karhuperinne avaa väen merkityksiä rituaaleissa ja pyyntikulttuurissa.

2 vastausta artikkeliin “Väki – voima, joukko ja olemus”

  1. […] (ovesta) sitten oikeastaan kulkee? Tunnistan tässä sen, mitä olen tarkoittanut kirjoittaessani väestä voimana, joukkona ja olemuksena. Kontion väki on ”itse metsää”, eli metsää jollain perustavanlaatuisella tavalla […]

  2. […] hahmottuu jo kivikaudella. Se on varmaankin ollut yhtä aikaa pelätty ja kunnioitettu voiman sekä väen ruumiillistuma, joka vuodenkierron tietyissä vaiheissa on vetäytynyt maan alle tai luolaan, […]

Vastaa