Karhunpalvonta peijaisrituaaleineen on kotoperäisen uskomusperinteemme yksi parhaiten dokumentoituja osa-alueita. Esittelen tässä kirjoituksessa karhukulttimme keskeisiä piirteitä, sitä miten karhuperinne heijastelee väenuskoista maailmankuvaa, sekä hieman karhunpeijaisten rakennetta pyhine lauluineen ja rituaalisine toimineen. Aivan aluksi käyn läpi karhunpalvonnan esihistoriaa, minkä jälkeen keskityn pohjoissavolaiseen sekä Tornionjokilaakson ja Meänmaan karhuperinteeseen. Sitten käsittelen hieman nykyistä karhunpalvontaa, päättäen kirjoituksen kuvaukseen omasta karhunpalvonnastani.
Karhunpalvontaa kivikaudella
Karhun erityisasema hahmottuu jo kivikaudella. Se on varmaankin ollut yhtä aikaa pelätty ja kunnioitettu voiman sekä väen ruumiillistuma, joka vuodenkierron tietyissä vaiheissa on vetäytynyt maan alle tai luolaan, noustakseen sieltä myöhemmin uudelleen. Karhu onkin saattanut vaikuttaa “hengittävän itsensä maan tahtiin” (tai ehkä maa on hengittänyt karhun tahtiin)? On kutkuttavaa ajatella, että karhu on kivikaudella saatettu ymmärtää (väentapaisin käsittein ilmaistuna) Maaemon eräänlaisena ruumissieluna, sen elämänvoimaa edustavana löylynä1.
Arkeologiset todisteet karhun erityisasemasta kivikaudella ovat hajanaisia, mutta niiden suunta on selvä. Jo varhaiselta kivikaudelta tunnetaan kalliomaalauksia, joissa karhu esiintyy muiden eläinten joukossa, mutta yleensä omassa tilassaan. Ei siis osana laajempaa metsästyskuvausta, vaan omana, erilliseksi hahmoteltuna olentonaan. Joissakin tapauksissa karhuun liittyvät kalliomaalaukset sijaitsevat seutukunnan ainoan vesistön äärellä (mm. Drachenhöhle, Itävalta). Tämä voi olla enemmän tai vähemmän sattumaa, eli johtua siitä, että karhutaidetta luoneet ihmiset ovat yksinkertaisesti liikkuneet juomakelpoisten vesiesiintymien kautta, mutta voidaan myös spekuloida, josko karhulla ja vedellä on ollut jokin erityissuhde? (Vesi on kautta aikain mielletty väylänä tämän- ja tuonpuoleisen välillä, ja sama maailmojen rajat läpäisevä ominaisuus yhdistetään myöhemmissä perinteissä myös karhuun.)
Suomen alueen kalliotaiteessa karhu esiintyy tämän hetkisen tiedon valossa vain kolmessa kohteessa. Kyseessä on tuskin sattuma, ja voimme vain arvailla mistä tämä johtuu. Onko karhu koettu niin pyhäksi, että sitä ei yleensä ole kuvattu? Jos näin olisi, tuntuu erikoiselta, että kivikaudeltamme on kuitenkin säilynyt karhua kuvaavia esineitä; esim. kivinuijia, kivisiä tikareita, sekä puulusikoita.
Karhun jäännöksiä on löydetty monilta Euroopan kivikautisilta asuinpaikoilta. Tunnetuimpia ovat Alppien ja Keski-Euroopan luolat, kuten Sveitsin Drachenloch ja Ranskan Chauvet, joista on löydetty karhun kalloja ja luita aseteltuina luolien suihin tai syvennyksiin. Arkeologit ovat kyllä kiistelleet siitä, missä määrin tällaiset löydöt liittyvät ihmisen toimintaan ja missä määrin ne selittyvät karhujen omalla käyttäytymisellä, eli talviunella ja luonnollisella kuolleisuudella. Osa asetelmista vaikuttaa kuitenkin niin järjestelmällisiltä, että niiden rituaalista luonnetta on vaikea sivuuttaa.
Paleoliittisen (eli vanhemman) kivikauden2 karhunpalvontaan liittyvät tulkinnat eivät kuvasta järjestäytynyttä uskontoa, vaan pikemminkin asennetta ja maailmankuvaa, missä karhu on kohdattu erityisenä, tavalla tai toisella henkimaailmaa edustavana olentona. Kun karhun kallo on laskettu vaikkapa luolan suulle, se on saattanut olla teko, joka on palauttanut paikalla aiemmin eläneen olennon maisemaan – aivan kuin se vieläkin vartioisi paikkaa. Kallot eivät siis ehkä edusta tavanomaisia hautauksia, vaan jonkinlaisia muistamisen tekoja. Kyse on voinut olla elämän ja kuoleman välisestä vuoropuhelusta.
Tällaiset varhaisimmat karhuperinteet muodostavat euraasialaisen karhukultin perustan. Ytimessä ei välttämättä ole ollut jonkin kohteen palvonta nykymuotoisessa mielessä, vaan suhde, jossa ihminen ja karhu ovat olleet sidoksissa toisiinsa sekä yhteiseen ympäristöönsä.
Karhun surmaaminen ei uskoakseni ole kivikaudella(kaan) ollut pelkkä metsästystapahtuma, vaan karhun ja ihmisen välinen erityinen toimi, joka on vaatinut asiaankuuluvan sovituksen. Karhun ei myöskään ole välttämättä katsottu kuolleen metsästystapahtuman päätteeksi lopullisesti, joten sen henki on pitänyt saattaa takaisin henkimaailmaan luiden ja kallojen käsittelyä sekä sijoittamista säätelevien rituaalisten tekojen kautta. Karhukultin juurilla oleva ajatus kiertokulusta – karhun kuolemasta, sen hengen palauttamisesta, sekä karhun jälleensyntymästä – jatkoi myöhemmin elämäänsä monien pohjoisten kansojen keskuudessa.
Kivikauden kalliomaalaukset, luulöydöt, karhunpääesineet, sekä niistä tehdyt tulkinnat, eivät välttämättä kerro myöhempien aikojen karhukultin tapaisesta riittikokonaisuudesta. Ne tuntuvat kuitenkin näyttävän niiden esiasteen tai lähtökohdan. Karhu on ollut erityinen ja pyhä jo hyvin kauan sitten.
Karhunpalvontaa Itämeren piirissä
Euraasian pohjoisosissa (ja siten myös Itämeren piirissä sekä pohjoisempana) karhun erityisasema on säilynyt nykyhetkeen saakka, olkoonkin, että se on eri aikoina saanut eri muotoja. Kun runsas kymmenentuhatta vuotta sitten mannerjää vetäytyi ja metsät eläimineen levisivät pohjoiseen, karhu ja ihminen seurasivat niitä. Samalla pohjoiseen kulki ajatus olennosta, joka kuului väekkäiden henkiolentojen joukkoon. Tätä käsitystä kuvastavat runsaat aineelliset ja myyttiset jäljet, jotka sitovat karhun Itämeren alueen varhaisiin uskomusjärjestelmiin.
Itämeren alueen arkeologisissa aineistoissa karhun luut ja kallot esiintyvät usein erityislaatuisissa yhteyksissä. Skandinavian, Baltian ja Luoteis-Venäjän alueilla on asuinpaikkojen ja kalmistojen yhteydestä usein löydetty karhun luita – monesti erillisinä ja selvästi valikoituina jäännöksinä. Niitä ei siis ole hylätty esimerkiksi riistankäsittelyn jätteinä, vaan ne on aseteltu paikkoihin, joissa niiden näkyvyys tai säilyvyys on ollut tarkoituksellista. Tämä kertoo siitä, että karhun jäännöksillä on ollut erityinen merkitys; ehkä ne suojasivat kotia, ehkä ne olivat osa metsästyksen jälkeistä sovitusriittiä, ehkä ne säilyttivät yhteyden karhun henkeen, tai ehkä ne mahdollistivat yhteydenpidon esivanhempiin tai merkittäviin luonnonhenkiin? Ajatusta tukee sekin, että historiallisissa ja etnografisissa lähteissä, sekä myöhemmissä tutkimuksissa3, jotka valottavat rautakauden lopun, keskiajan, sekä uuden ajan alkupuolen kansanomaista maailmankuvaa, karhu esiintyy toistuvasti olentona, jolla on sekä jumalallisia että sukulaisuuden piirteitä. Tämä kuva karhusta piirtyy esineissä säilyneiden eläinornamenttien ja varsinkin myyttisten kertomusten kautta. Lisäksi varhaiset pohjoiseurooppalaiset kronikoitsijat4 kertovat ”karhujuhlista”, joissa metsästyksen yhteydessä tapahtunutta karhun surmaamista seurasi rituaalinen juhla kiitoslauluineen. Näiden juhlien tarkoituksena on uskoakseni ollut karhun kunnioittaminen ja sen hengen kotiinpaluun varmistaminen.
Suomen happamassa maaperässä luut säilyvät heikosti, elleivät ne sitten satu palamaan. Esimerkiksi Lapista, Soklin mesoliittiselta asuinpaikalta löytyi vuoden 2019 arkeologisissa kaivauksissa noin 10 000 vuotta vanha karhun palanut sormiluu. Vuonna 1987 löytyi Kouvolan Käyrälammelta suuren kiven ympäriltä noin 600 palanutta karhunluuta. Luut on joskus 8 000 vuotta sitten kasattu kolmeen erilliseen keskittymään, ehkäpä osana jonkinlaista metsästysrituaalia.
Useimmat kivikautiset karhulöydöt maassamme ovat eläimen kämmenen ja sormien luita. Nämä ovat alun perin saattaneet olla kiinni taljoissa, joihin ihmisvainaja on kääritty hautauksen yhteydessä. Ehkä tapa on liittynyt ajatukseen saattajaeläimestä, joka varmistaa vainajan matkan tuonpuoleiseen.5 Mikäli karhu on ymmärretty esivanhemmaksi, on karhuntaljaan kääritty vainaja päässyt näin suvun huomaan myös kirjaimellisesti.
Vertailevan tutkimuksen näkökulmasta, varsin yleiseltä tasolta tarkastellen, Itämeren piirin karhukulttien eri muodot näyttävät jakavan yhteisen ylärakenteen: karhunpyynti 🡪 uhrijuhla 🡪 muistaminen. Karhu on kohdattu eri vaiheissa kuin vieras, jota tuli kohdella kohteliaasti, ja jonka kuolemaa ei saanut pilkata. Tällaiset rituaalit ovat voineet olla yhteisön moraalinen koetinkivi.
Myös kielelliset ja paikannimistölliset jäljet viittaavat karhun erityisasemaan. Suomi on täynnä kansanperinteen tuntemia ”karhukiviä”, ”kallo”- ja ”karhusaaria”, ”ohensaaria” jne. Monissa Itämeren alueen kielissä karhun todellinen nimi on tabu. Sen sijaan on käytetty kiertoilmauksia kuten “metsän isäntä” tai “mesikämmen”. Tosinimen välttäminen on väenuskoisten keskuudessa edelleenkin osa rituaalista käytäntöä. Kyseessä on ikivanha suojakeino, joka kertoo olennon yliluonnollisesta voimasta. (Katso mm. blogitekstini ”Karhun nimi”.)
Karhulla on Itämeren alueella – kuten laajemminkin uralilaisella ja siperialaisella kulttuurialueella – ollut myös kosmologinen ulottuvuus. Sen synnyinpaikan on katsottu olevan ylisessä, ”…luona kuun, tykönä päivän, otavaisen olkapäillä”. Sieltä se on aikojen alussa laskettu maailmaamme ”…kultaisessa kätkyessä, vitjoissa hopeaisissa”. Metsästyksen kautta karhun kuoltua, sen henki on palannut takaisin yliseen kotiinsa, kunhan karhun pyytänyt yhteisö on kohdellut sitä rituaalisesti oikein. Tämä sielunkierto tekee karhusta välittäjän maailman eri kerrosten välillä. Voidaan ajatella, että Itämeren piirin kansojen myyttisessä vuodenkierrossa karhu on joka vuosi muuntunut jumalaisesta taivaskarhusta tämänpuoleisen metsänhaltijaksi ja esivanhemmaksemme6, sitten (yleensä talvisen) pyynnin kautta pyhäksi saaliiksi, ja lopulta yliseen suuntautuvan henkimatkan myötä takaisin saaliista jumalaksi. Sieltä kierto on alkanut taas uudelleen, ja kytkeytyessään tähän karhuvuodeksikin luonnehdittavaan sykliin, ihminen on pysynyt yhteydessä henkimaailmaan suopean ja väkevän viestinviejän myötävaikutuksella. Jumalan, jonka sukua olemme. Karhun ympärille rakentunut rituaalinen vuotuiskierto juhlineen ja tabuineen on siis mielestäni osoitus ihmisyhteisön ja karhun välisestä liitosta ja sukulaisuudesta, joka on vuosi kerrallaan aina uusittu lauluin7, antimin ja pyhällä varovaisuudella.
Karhunpalvonta ei laajalla esiintymisalueellaan ole ollut mikään ehdottoman yhtenäinen kultti, vaan verkosto toisistaan poikkeavia mutta samalla toisiaan peilaavia käytäntöjä. Tämä karhukulttien moninaisuus ei ole ainoastaan maantieteellinen ja etninen vaan myös ajallinen ilmiö. Maallikkotutkijan kepeällä varmuudella toisaalta uskon, että paleoliittisen kivikauden ikivanhaa karhuperinnettä on osaltaan jatkanut karhun kallojen ja luiden rituaalinen asettelu mesoliittisen kivikauden Pohjolassa ja Itä-Euroopan metsävyöhykkeellä (mm. Volosovo-kulttuuri noin 3500–2700 eaa.) …minkä jälkeen sitä on jatkanut Itämerenpiirin myöhemmät karhunpalvonta- ja peijaisperinteet kallopuineen ja karhulauluineen. Sama jatkuvuus tuntuu löytyvän sukukansojemme keskuudesta.
Rautakaudella8
Rautakaudella (500 eaa. – 1200/1300 jaa.), erityisesti rautakauden puolivälistä eteenpäin, karhulöydöt liittyvät useimmiten ihmisten hautoihin. Niistä on löytynyt karhuntaljoja, karhun hampaita ja kynsiä, sekä pronssista valettuja karhunhammasriipuksia. Riipuksia tunnetaan yli sata kappaletta, joista suurin osa Lounais-Suomesta, nimenomaan naisten haudoista. Pronssisia karhunhammasriipuksia on voitu kantaa kaulalla, tai ne on kiinnitetty naisten lanteille useiden hampaiden ryhmiksi. Itse tulkitsen korut taikakaluiksi, jotka ovat olleet kantajansa suojana henkimaailman vaaroja vastaan. Toki kyseessä on voinut olla myös suvun vaurautta sekä aitojen hampaiden kohdalla karhunkaato-onnea esittelevä tapa.
Esimerkkejä karhunkynsien käytöstä ihmisen suojaksi on myöhemmiltäkin ajoilta. Torniossa erään 1600-luvulta peräisin olevan talon perustushirsien välistä löytyi 2000-luvun alussa peräti yhdeksän karhunkynttä9. Hautaukset olivat tässä vaiheessa jo yleensä toki kristillisiä, mutta vanhat uskomukset eivät selvästikään olleet kadonneet. Muinaisusko eli kansanuskon sisällä, mistä esimerkkinä piispa Rothovius 1640-luvulla valitti karhurituaaleistamme:
”…miehet joivat olutta karhun kallosta muristen karhun kaltaisesti, uskoen tämän tuovan heille metsästysonnea…”10
Itä-Suomessa vielä 1800-luvulla ortodoksinen kirkko ”joutui” tuomitsemaan karhuntaljojen käytön hautajaisissa. Samalla kirkko yritti kristillistää ja alistaa karhua, pitämällä karhuntaljoja alttarin edustalla mattoina.
Suomalaisheimoisen, karjalaisen ja saamelaisen karhunpalvonnan piirteitä
Suomalaisheimoisen, karjalaisen ja saamelaisen perinteen karhunpalvontatavoissa on yhteistä mm. ajatus karhun taivaallisesta alkuperästä, karhun rituaalinen metsästys, sekä pyynninjälkeinen peijais- eli palautusjuhla11.
Karhunpyynti ei pohjoisten kansojen keskuudessa ole juuri koskaan ollut pelkkä toimeentuloon liittyvä teko, vaan se on ymmärretty myös sekä fyysisenä että uskomusperinteen kehystämänä henkisenä tapahtumana. Ihminen ei vain surmaa karhun, vaan karhu myös antaa itsensä ihmisyhteisölle. Siksi peijaiset ovat yhtä lailla sovitus kuin kiitos. Tämä perusajatus näkyy sekä suomalaisheimoisissa, karjalaisissa että saamelaisissa12 perinteissä, joissa kaikissa karhua on pyydetty ja juhlittu laulujen kera, sen tosinimeä karttaen, ja sen taivaista alkuperää muistellen.
Karhun kuolemaa seurannut peijaisrituaali muodostaa kaikkialla Pohjolassa karhukulttiemme keskeisimmän rakenteen. Niin suomalaisheimoinen, karjalainen kuin saamelainenkin perinne kuvaa tavalla tai toisella karhun “hautajaiset ja häät” -seremonian, jonka lopulla karhun kallo ja luut asetetaan jollekin erityiselle paikalle, jollakin erityisellä tavalla. Tällainen karhun jäännösten käsittely muistuttaa varhaisten esihistoriallisten hautausten rituaaleja, joissa ihmis- sekä karhuvainajille saatettiin osoittaa samankaltaista kunnioitusta. Mielestäni rinnakkaisuus viittaa siihen, että karhua ja sen henkeä on ”aikojen alusta” asti kohdeltu ihmisenkaltaisena olentona, usein sukulaisena. Ehkä onkin tapahtunut niin, että ihmishautausten eri tavat ovat vaihdelleet eri aikakausina suuresti mm. ympäristö- ja elinkeinomuutosten myötä, mutta karhun hautaustapa on Pohjolassa säilyttänyt ikivanhan, alunperin myös ihmishautauksia koskeneen muodon.
Saamelaisessa perinteessä karhu on tuttuun tapaan ylisestä tullut henkiolento, joka tämänpuoleisessa kytkeytyy Leaibolmmái -jumalan (kirjaimellisesti ”Leppämies”) hallitsemaan riistan ja metsän piiriin, ollen samalla ihmisen kantavanhus tai noăidin karhuksi muuttama ihminen. Saamelaisilla, aivan kuten suomalaisheimoisilla ja karjalaisilla, karhunpeijaisten tarkoitus on ollut palauttaa karhun henki takaisin taivaaseen, mutta siinä missä suomalaisheimoiset ja karjalaiset nostivat kallon puuhun ja hautasivat muut luut esim. ao. puun tyvelle, varsinkin vähä- tai kitupuisen alueen tunturisaamelaiset hautasivat usein sekä kallon että muut luut anatomisesti oikeassa järjestyksessä maahan. (Syy saamelaisperinteessä korostuvaan luiden asettelun erityiseen tärkeyteen liittyy ajatukseen olennon hengen sijainnista luissa. Itämerensuomalaisilla13 ajatus ei historiallisella ajalla ole ehkä ollut enää niin selvä, joskin kallon ohella myös muut karhun luut ovat suomalaisheimoisten keskuudessa aina saaneetkin arvoisensa käsittelyn.)
Monien yhteisten piirteiden taustalla on ajatusmaailma, jossa karhu ei ole vain metsänhenki tai totemistinen kantavanhus yksittäiselle heimolle tai suvulle, vaan ylipäätään pyhä rajaolento. Se elää ylisessä jumalankaltaisena olentona, tämänpuoleisessa metsän väekkäimpänä olentona niin ruumiillisesti kuin henkisesti, sekä alisessa esivanhempiemme kansoittamaan Tuonelaan – tai saamelaisittain Sáivoon – liittyvänä kantavanhempana tai muuna sukulaisena. Sen kohtaaminen missä hyvänsä maailmankerroksessa edellyttää laulua, lahjaa ja varovaisuutta. Saman ajatusrakenteen saattaa tunnistaa myös kivikauden loppupuolen Volosovo-kulttuurin hautauksista (3500–2700 eaa.), joissa karhun jäännökset asetettiin hautoihinsa ihmishautausten rinnalle. Ajatus karhun hengestä, joka osallistuu yhteisön elämään ja siirtyy sen mukana kuoleman kautta, on siten tuhansia vuosia vanha.
Myös puheenparteen ja puhuttelutapoihin liittyvät piirteet osoittavat yhteistä perintöä. Karhun nimitabu – se, ettei sitä saa lausua suoraan – on levinnyt koko Fennoskandiaan. Tämä liittyy ajatukseen, että karhun todellinen nimi on osa sen tavatonta voimaa, ja väärin lausuttuna se saattaa kutsua karhun puhujan luo. Karhun monet kiertoilmaukset, esim. mesikämmen ja kontio suomeksi, bierdna14 läntisissä saamenkielissä, sekä tāll15 kildininsaameksi – ovat osa samaa rituaalikieltä, jossa nimi ei ole pelkkä tunniste, vaan väline soveliaan yhteyden ylläpitämiseen.
1700-luvun kuvaukset16 ja sitä analysoiva uudempi tutkimus17 esittävät saamelaisen karhuseremonian kolmivaiheisena ketjuna; metsästys – pidot – palautus …jossa on selkeä sukupuolittunut työnjako ja häävastaanoton elementtejä; mm. naisten valmistautuminen, osallisten erityiset roolinimet, erilliset ruokailut jne. Naisten oma rituaalikieli ja toimijuus on peijaiskokonaisuudessa selkeästi esillä, mm:
“Dressed in fine clothes and with linen cloth on their heads, they waited for the stranger or guest, chewing alder bark.”18
Suomalaisheimoisessa ja karjalaisessa perinteessä peijaiset ovat häitten ja hautajaisten yhdistelmä. Naisten on vanhastaan tullut välttää katsekontaktia kuolleen karhun kanssa ja muutenkin vältellä paikalle tuotua karhuvainajaa. Varsinkin raskaana olevat naiset ovat olleet vaarassa, sillä paikalla oleva karhun henki saattoi siirtyä sikiöön, joka synnyttyään ja vartuttuaan olisi voinut kostaa kuolemansa, tappamalla metsästäjät. Tämän vuoksi raskaana olevien tuli jopa piiloutua karhun saapuessa paikalle. Joissain perinnepiireissä naiset eivät voineet osallistua karhun lihan keittämiseen.
Toisaalta kun metsästäjät saapuivat talolle, otti nimenomaan emäntä (tai emännät) saattueen vastaan vuorolauluin, ennen kuin talja tuotiin tupaan. Naisten rooli näkyy perinteessä siis nimenomaan “talon puolella”. Lisäksi nuori nainen saatettiin erilaisia rituaalitilanteita varten pukea karhun morsiameksi (tai nuori mies sulhaseksi, jos karhu oli naaras).
Taivaskarhu ja ensimmäinen neito?
Karhun taivaallinen alkuperä on kaikille kolmelle sisarkansallemme selviö, samoin kuin karhun hengen paluu yliseen. Tähän yhtenäiseen kokonaiskuvaan ainakin mm. Pentikäinen saumattomasti liittää19 ”nainen ja karhu” -myytin, joka on dokumentoitu mm. Fjellströmin aineistossa20. Kuvauksessa karhu ottaa naisen, minkä seurauksena syntyy poika ja siitä kokonainen sukukunta. Nojaan maailmankuvassani myös itse myyttisynteesiin siitä, että karhu laskeutuu ylisestä, kohtaa sitten ensimmäisen ihmisneidon, joka puolestaan synnyttää kansamme.
Vaikka ”nainen ja karhu” -myytti ei ole kaikilla uralilaisilla kansoilla säilynyt, se mielestäni selittää suomalaisheimoisen, karjalaisen ja saamelaisen karhunpeijaisprotokollan moraaliin ja tabuihin liittyvät lähtökohdat. Karhun ja naisen liitto voidaan ymmärtää peijaisrituaalin ”alkumallina”. Pentikäinen katsoo, että karhu kantaisien ja -äitien siittäjänä on osa laajalle levinnyttä fennoskandista ja uralilaista karhu-esi-isä -kuvastoa.
Emme lopultakaan tunne yhtä yhtenäistä kertomustekstiä, joka yhdistäisi selkeästi sekä “taivaasta laskeutumisen” että “ensimmäisen neidon kanssa tehdyn liiton”, sekä näiden alkuaikaan liittyvien tapahtumien päätteeksi “kansan synnyn”. Sen sijaan nämä rakennuspalikat ovat erikseen hyvin dokumentoituja suomalaisheimoisten, karjalaisten, sekä saamelaisten vierekkäisiltä etnomaantieteellisiltä alueilta, ja laajemminkin sukukansojemme keskuudesta. Esimerkiksi itämerensuomalaisten ja saamelaisten karhuseremonialismi, sekä vertailuna vaikkapa obinugrilaisten karhujuhla jakavat yhteisen käsityksen siitä, että karhu on pyhä rajaolento ja ihmisen sukulainen (hanteilla karhu mielletään ”pikkuveljeksi”). Peijaishäät karhun kanssa sekä toisaalla häitten ja hautajaisten kaksoisrakenne, kallon ja luitten käsittelytavat, sekä lukuisat karhuun liittyvät tabut ja kiertoilmaukset ylläpitävät ajatusta kohtalokkaasta sukulaisuussuhteesta. Kokonaisuus heijastelee yleisuralilaista myyttiä karhun laskeutumisesta tämänilmaiseen, karhun ja ihmisen välisestä alkuliitosta, sekä oman sukukuntamme synnystä. Kaikkien näiden kertomusten yhdistäminen “kansan syntymyytiksi” on mielestäni uskottava työteoreettinen synteesi, joka heijastaa yhteistä boreaalista21 myyttirakennetta. Ajatus alkuajan ensimmäisestä neidosta tämän kaiken keskellä on osa ainakin omaa karhukulttiani, minkä myötä jokainen karhunpeijaisten morsian on sukuni kantaäiti.
Karhunpalvontaa esivanhempieni mailla
Äitieni Pohjois-Savo
Vanhan ajan savolaisessa mielenmaisemassa laajat metsät ja vesistöalueet, sekä siellä täällä sijaitsevat sukutalot ja pienet kylät muodostivat elämän perustan. Rukiin ja nauriin kaskiviljely, savutorpan likellä olevat härkäpapumaat, pihalla vapaasti tepastelevat maatiaiskanat, koirat ja kissat, ehkä hevonen tai kaksi, mahdollisesti pari lehmää, sekä järvikalastus erilaisilla verkoilla, nuotilla ja merroilla, olivat elon22 edellytyksiä. Tätä luontaistalouden kuvaa täydensi merkittävällä tavalla vuoden ympäri tapahtuva metsästys niin lihan kuin turkisten vuoksi. Myös vilkkaalla vaihtotaloudella eli kaupankäynnillä on moni saanut ainakin osittain elantonsa.
Pyyntivuoden ja ylipäätään vuodenkierron taitekohtia oli monta. Ne ohjasivat paitsi talousvuoden kulkua, myös ihmisten suhdetta näkyvään ja näkymättömään maailmaan. Merkkipäivistä ja vuotuisjuhlista tärkeimpiä ovat olleet loppusyksyllä vainajainpalvontaan ja sadonkorjuusta kiittämiseen keskittyvä Kekri, vuoden lyhin päivä eli lännestä päin muotiin tullut Jul23, keskitalvella lämmön ja valon paluuta varmistellut Talvennapa, loppukevään lemmekkäät ja riehakkaat Ukonvakat, sekä vuoden pisin päivä eli kristinuskon mukanaan tuoma Johannes Kastajan syntymäpäivä – siis juhannus24. Lisäksi ainakin virolaisilla on ollut Marketan päivänä eli heinäkuun 13. päivä Karupäev eli Karhunpäivä, joka on edustanut karhun eräänlaista syntymäpäivää. (Nykyisillä väentapaisilla ja väenuskoisilla Karhunpäivä on Suomessa hyvin pitkälle korvannut perinteiset karhunpeijaiset. Talvipesältä kun ei ole vuoden 1964 jälkeen saanut karhua kaataa, ja muutenkin karhunpyynti on vähentynyt mm. maaltamuuton, luonnonsuojelun, sekä asenteiden muutoksen myötä.)
Vanhakantainen karhunpeijaisperinne pitkämuotoisine runolauluineen ja loitsuineen on ollut Savossa hiipumaan päin 1800-luvun loppupuoliskolla. Silti vielä vuosisadan lopulla vanhempi väki muisti miten karhunpeijaisissa tuli toimia, ja myös teki niin. Nuoriso oli tuossa vaiheessa kuitenkin jo kiinnostuneempi hyvistä pidoista, vahvasti uskomuksellisen sisällön sijaan. Tästä kaikesta huolimatta vielä ennen toista maailmansotaa saattoi Savon syrjäseuduilla tavata karhunpeijaisia erityisellä antaumuksella juhlivan talon tai kyläkunnan. Esimerkiksi Pielavedellä saatettiin 1930-luvulla laulaa karhun kalloa petäjään vietäessä:
Voi, Jumala, mihin loit,
jota ei syötä laulamata,
päätä puuhun kantamata.
(SKVR VI2 7406 α)25
Sata vuotta aiemmin, isoäitini äidin eli mammun kotipaikkakunnalla Kiuruvedellä, laulettiin vuonna 1819 samassa tilanteessa seuraavasti:
En minä pane pajuun,
enkä raitaan rakenna,
panen puuhun puhtaaseen,
honkaan hyvään puuhun,
petäjään kaunoseen!
Istutan itään rinnon,
kalten26 kaarna27 pohjoseen.
Sitten peijaisväki teki niin kuin oli luvannut, ja jatkoi:
Tuone heitin heijoseni28,
heitin mieli pettäväni29!
Heitin Kuuta kahtomaan,
Päivää ihaamaan!
Istutin itään rinnon,
kalten kaarna pohjoseen.
(SKVR VI2/4913)30
Toisin sanoen sukupolvi tai pari ennen mammuni syntymää vuonna 1894, on hänen kotipaikkakunnallaan peijaisten päätteeksi laulettu karhun kalloa puuhun nostettaessa pitkämuotoisia runoja. Vastaavaa on Pohjois-Savossa tapahtunut selkeästi myöhemminkin, sillä hädin tuskin 30 km päässä Iisalmessa laulettiin virheettömällä runomitalla vuonna 1876 seuraavasti:
Työläs on tuvassa olla,
häly toisen lämpimässä!
Lähes, kulta, kulkemahan,
hopea, vaeltamahan,
tätä kultaista kujoa,
hopeaista tietä myöten,
kultaisessa kuppisessa,
vaskisessa vakkasessa,
poikki Pohjolan mäkien!
Ei tätä pajuhun panna,
eikä raitahan raketa,
vaan honkahan hyvähän puuhun,
petäjähän pienosehen.
(SKVR VI2/4919)
Tässä kohtaa muistoni siitä, miten istun mammun sylissä tämän laulaessa tuntitolkulla kalevalamittaisia lauluja, saa sydäntä lämmittävää syvyyttä.
Pohjois-Savon Sonkajärvellä vuonna 1913 kuvasi Viljo Karvonen yksityiskohtaisesti (SKVR VI2/4926) miten karhunpyynti ja peijaiset oikein tapahtuvat.
Metsään viritettyä karhunpyydystä katsomaan lähdettäessä laulettiin:
”Joko lähtenemme lavuille,
pikkusilmästen pihoille,
karstakorvan kartanoille!
Viepä nuille viiakoille,
saata niille saarekkeille,
korpisille kukkuloille,
joista saalis saatasiini…”Kun pyydyksestä tavattiin karhu, vietiin siitä kotiin sana. Täältä lähdettiin joukolla metsänkuningasta noutamaan.
Karhu nyljettiin metsässä. Samalla laulettiin. Joskus oli joukossa vain yksi varsinainen laulaja, mutta parhaastaan oli laulajia kaksi. Laulaen kuljettiin kotiin. Taljan kantoi milloin yksi, milloin pari miestä; kahden kantaessa nahka oli korennolla. Pirtin ovelle tultua laulaja kysyi:
”Jokos on piiat pirtin pessyt,
vaimot lattian lakaissut?”
Tähän pirtistä vastattiin:”Jo on piiat pirtin pessyt,
vaimot lattian lakaissut!”
Sen jälkeen kulkue astui pirttiin, laulajan laulaessa:
”Astun jalan, astun toisen,
astun kohta kolmannenkin
alle kuulun kurkihirren,
päälle pinnatun petäjän…”Karhuntalja peijattiin sitten seinälle kuivamaan ja alettiin valmistaa juhlaa. Ellei ollut olutta ennestään, pantiin sitä, usein varta vasten uuttakin. Pirtti puhdistettiin. Itse karhukeiton keittivät miehet kodassa muuripadalla. Karhun pää pantiin kokonaisena pataan, jossa se sitten ”kiehua ryhmi”. Keittäessä laulettiin ”kokinlauluja”. Näistä kertoja muisti seuraavat säkeet:
”Jo on Kouko kattilassa,
metän kiivas kiehumassa,
kiehumassa, kuohumassa
kultakoukkusten nenässä.”Kun valmistukset oli tehty, alkoivat pidot iltapäivällä. Ketään ei niihin kutsuttu, mutta hyvin suotavaa oli, että vieraita saapui lukuisasti. Peijaisateria syötiin pirtissä pitkän pöydän ympärillä. Kuka istui pöydän päässä, sillä ei pidetty erityistä väliä, mutta tavallista oli, että kunniapaikka annettiin parhaalle laulajalle. Pääruokana oli karhukeitto. Sen ohessa kuului ateriaan ruisleipä, olut ja kotikeittoviina. Mitään lehmänanninta ei pöydässä ollut, ei maitoa eikä voita. Väliin laulettiin. Toisinaan laulaja ikään kuin moitiskeli otusta, toisinaan taas pisti pilkaksi:
”Jokos kuulit karjankellon,
helkkäväisen hevosenkellon?
Mahoit maata mättähällä,
nurmikoilla nukahella…”Naisetkin saivat olla juhlassa läsnä. Heitä oli siellä kuitenkin miehiin verraten vähän eivätkä he ottaneet osaa juhla-ateriaan, he kun näet eivät ”tykänneet” syödä karhukeittoa. [Tämä saattaa liittyä ikivanhaan hiljaiseen kulttuuritietoon tai alitajuiseksi hiipuneeseen tabuun, minkä mukaan naiset kollektiivisena ryhmänä edustavat “karhun vaimoa” (vrt. ensimmäinen neito), eivätkä siten halua syödä karhun lihaa.]
Tavallisesti jatkui juhlaa läpi yön seuraavaan päivään. Koska kieltoa ei ollut, voi sattua, että nuori väki tanssi. Tämä oli kuitenkin harvinaista. Juhla oli ”paremmin totinen juhla”. Mitään ”rettelöhumalata” ei ollut.
Peijaisjuhlan jälkeisenä aamuna vietiin lihasta puhtaaksi syöty karhunkallo metsään erikoisin juhlallisuuksin. Lähtiessä laulettiin:
”Lähes nyt kultan’ kulkemahan
Kultaista kujoa myöten,
hopiaista tietä myöten…”Kun lähestyttiin mieluista isoa petäjätä, laulettiin:
”En minä kultasta pajuhun pane,
enkä raitahan rakenna,
enkä haavan haarukoihin,
vaan honkahan hyvähän puuhun…”Petäjän latvaa karsittiin jonkun matkaa, jättäen ylimmäiset oksat, niin että huippuun syntyi tupsu. Hiukkasen tästä tupsusta alaspäin sidottiin kallo puunrunkoon nauhalla kiinni.
Metsästä palattua vietettiin tavallisesti juhlan lopettajaiset. Silloin otettiin seinältä karhunnahka ja levitettiin se pöydälle, siten että taljan pääpuolella peitettiin pöydän tyvi, s.o. tuvan nurkan puoleinen pää. (Joskus saattoi talja olla niin suuri, että se ylettyi vielä lattiaan roikkumaan, peitettyään 5 kyynärää pitkän pöydän.) Taljalle pantiin juomiset ja astiat. Ken halusi, saattoi ”kopsauttaa” ryypyn hopeapikarista. Tällöinkin laulettiin. Vähitellen hajaantui joukko jokapäiväisiin toimiinsa…
Kerrotaan, että karhun kalloja on Keski-Suomessa nostettu puihin vielä 1940-luvulla. Samalta suunnalta, Viitasaarelta, on peräisin myös vanhin yhtenäinen kuvaus karhunpeijaisista kaatoineen, karhun häineen ja kallon saattamisineen männyn oksalle. (Katso blogitekstini ”Karhukulttimme Viitasaaren tekstin perusteella”.) Toisen maailmansodan jälkeen yhteiskunnan rakennemuutos, valtakunnan sisäinen siirtolaisuus, sekä tekninen kehitys oli kuitenkin niin rivakkaa, että paikallisperinteet jäivät kaikessa tohinassa melko lailla syrjään. Metsästys ei kuitenkaan kadonnut, karhunpyynnin säilyttäessä jotain alkuperäisestä erityislaatuisuudestaan.
Mikään muu saalis ei nykyäänkään herätä sellaista kunnioitusta kuin karhu, eikä minkään muun saaliseläimen pyyntiin liity niin monia, juuriltaan väenuskoisia tapoja. Hyvä esimerkki tästä on kaatoryyppy, joka karhunpyynnin yhteydessä poikkeuksetta aina ensimmäisenä tarjotaan ”itse metsälle” eli karhulle, kaatamalla viinaa kunnon tujaus maahan tai suoraan kontion suuhun. Vasta tämän kunnianosoituksen jälkeen ryypyn ottaa kaataja ja muut. Hyviin tapoihin kuuluu myös kontion ruhon asettelu mallikkaasti kasatulle havupedille, ja usein vielä niin että alaleuan alle laitetaan sopivan kokoinen kivenmurikka. Tarkoituksena ei ole asetella karhua näyttäviin Instagram-asentoihin, vaan kunnioittaa karhua pitämällä häntä arvokkaasti esillä. (Niitä kuviakin toki nykyään otetaan, ja näin on tehty niin kauan kuin kameroita on ollut saatavilla.)
Vaikka monikaan nykymetsästäjä ei erilaisten karhunpyyntitapojen alkuperää tunne, on siis joitain ikivanhan karhukultin piirteitä ja asenteita siirtynyt hiljaisesti nykyaikaan. Ja vaikka pyyntikauden peijaisissa ei nykyään runolauluja yleensä lauleta, tuskin yhdenkään metsämiehen ja -naisen sydämestä on kadonnut tietoisuus karhun erikoisasemasta. (Totta toisaalta sekin, että nykymaailmassa peijaisten tehtävä on lähinnä edistää ja ylläpitää metsästysseurojen sekä maanomistajien yhteistyötä.)
Isieni Meänmaa31
Haluan seuraavaksi käsitellä karhukulttia Meänmaalla, mistä isänpuolen sukuni on kotoisin. Ennen Länsi-Lapin ja Ruotsin Norrbottenin alueilla vallinneiden historiallisten karhunpalvontaan liittyvien tapojen kuvailua, on kuitenkin syytä luoda lyhyt katsaus alueen väestöhistoriaan. Tämä selkeyttää niitä perusteita, joihin nojaan kuvauksessani.
Suomen Länsi-Lapissa Ruotsin vastaisella rajalla sijaitsevan Tornionjokilaakson sekä Ruotsin puolella sijaitsevan Norrbottenin alueen32 varhaisimpina suomalaisheimoisina asukkaina pidetään rautakauden loppupuoliskolla, ehkäpä noin 500- ja 600-luvuilta (jaa) eteenpäin, maamme länsirannikkoa pitkin pohjoiseen kulkeneita kainulaisia (kveenejä). Hieman myöhemmin, noin tuhat vuotta sitten, myös muinaiskarjalainen asutus alkoi levitä Laatokan Karjalan ydinalueelta kohti Itä- ja Pohjois-Suomea, mikä näkyy selvästi mm. Tornionlaakson nimistön varhaisissa ei-saamelaisissa kerrostumissa33. Suomalaisheimoisen ja karjalaislähtöisen asutuksen laajempi ja pysyvämpi leviäminen pohjoiseen voimistui merkittävästi 1100-luvulta lähtien, jolloin väestönkasvu ja vakiintuneet kauppareitit vauhdittivat asutusliikettä. (Väkeä muutti alueelle vuosisatojen aikana myös mm. Vienan Karjalasta sekä Savosta.)
Kainulaiset ja kveenit?
Kainulaiset olivat siis Länsi-Lapin ja Meänmaan varhaisimpia suomalaisheimoisia asukkaita. Skandinaaviset saagat ja historialliset dokumentit (kuten Ottarin kertomus kuningas Alfredille34) mainitsevat muinaisen Kvenlandin (Kainuunmaa), joka sijaitsi jossakin nykyisen Perämeren pohjukan ja Ruotsin Lapin suunnalla.
Kveenien ja kainulaisten välillä on selvä historiallinen ja etymologinen yhteys, ja useimmissa tutkimuksissa niitä pidetäänkin saman ryhmän eri nimityksinä. Historiallisesti ”kveeni” on ollut norjalainen ja ruotsalainen nimitys väestölle, jota suomeksi on kutsuttu “kainulaisiksi”. Erään selityksen mukaan norjan kielen sana kven on lainattu suomen sanasta kainu-, joka puolestaan palautuu kantaskandinaavin sanaan *gainu– (tarkoittaen ’kitaa’ tai ’aukkoa’, mikä olisi tässä yhteydessä alun perin viitannut joko Merenkurkun alueeseen tai Kemi- ja Tornionjoen suihin). Jouko Vahtola on puolestaan esittänyt, että molemmat nimitykset palautuisivat muinaisnorjan sanaan *hvein (’alava, kostea maa’), mutta tätä teoriaa on kritisoitu äänteellisin perustein, sillä kven-sana esiintyy lähteissä (kuten Ottarin kertomuksessa 890-luvulta) jo ennen kuin muutos hv > kv tapahtui. Saamen kielessä esiintyvä termi gáidnu tai gáidnulaš tarkoittaa nimenomaan kainulaista tai merenrannan asukasta.
Vaikka molemmat ryhmät toimivat samoilla alueilla, kainut eli kveenit tulee erottaa pirkkalaisista (ruotsiksi birkarlar), sillä ensin mainitut ovat olleet (ja ovat edelleen) etninen ryhmä, kun taas viimeksi mainittu on ollut ammattinimitys ja eräänlainen sosiaalistaloudellinen ryhmänimi. Siinä missä pirkkalaiset olivat Ruotsin kruunun valtuuttamia verottajia ja kauppiaita, kainut eli kveenit olivat alueen suomalaisheimoista varhaisväestöä.
Nykyään ”kveenillä” tarkoitetaan ensisijaisesti Pohjois-Norjassa asuvaa suomalaistaustaisen vähemmistön edustajaa, jonka puheenparsi on kehittynyt omaksi kielekseen kainuksi (kainu on meänkielen norjalainen vastine). Suomessa termit ”kainu” ja ”kainulainen” saatetaan nykyään sekoittaa Kainuun maakuntaan ja sen asukkaisiin, vaikka historiallisesti sana on siis tarkoittanut laajempaa (ja pääosin Kainuuta läntisempää) aluetta pohjoisessa, sekä tietenkin kainulaisten eli kveenien heimoa.
Yhteenvetona voidaan todeta, että kveenit ovat historiallisesti samaa joukkoa kuin kainulaiset. Nimitysero johtuu siitä, että skandinaavinaapurit käyttivät heistä nimeä kvæner, kun taas suomen- ja saamenkielinen perinne säilytti kainu-kantaisen nimityksen.
Pirkkalaiset?
Pirkkalaiset olivat viimeistään keskiajalla 1300-luvun alussa vakiinnuttaneet Tornionjokisuulla asemansa kauppiaina ja varsinkin saamelaisten verottajina. Historiallisissa lähteissä pirkkalaisten ja saamelaisten välinen suhde on kuvattu ristiriitaisena, mutta uudempi tutkimus painottaa suhteen olleen monitasoinen ja perustuneen usein molemminpuoliseen riippuvuuteen.35 Birkarlit olivat Perämeren rannikon varakkaita talonpoikia, joilla oli Ruotsin kuninkaan myöntämä yksinoikeus käydä kauppaa saamelaisten kanssa ja verottaa heitä.
Perinteisen näkemyksen mukaan pirkkalaiset olivat ahneita ja väkivaltaisia vallankäyttäjiä, jotka alistivat saamelaisia taloudellisesti. Toisaalta lähteet kertovat myös eettisistä säännöistä; esimerkiksi vuonna 1424 sovittiin, että jos pirkkalainen pelasti saamelaisperheen nälältä tarjoamalla tarvikkeita, hän sai yksinoikeuden käydä kauppaa heidän kanssaan kolmen vuoden ajaksi. Kaupankäynti perustui usein pitkäaikaisiin luottosuhteisiin ja osakkuuksiin.
Pirkkalaiset eivät olleet vain ulkopuolisia kauppiaita, vaan heillä oli usein tiiviit henkilökohtaiset suhteet saamelaisiin. Monet pirkkalaiset solmivat suhteita ja avioliittoja saamelaisnaisten kanssa. Esimerkiksi tunnetulla pirkkalaisella Nils Oravaisella (jonka sukunimi muuten viittaa Karjalan suuntaan) oli saamelainen vaimo Inga, jolla itsellään oli korkea status ja huomattava omaisuus. Lisäksi pirkkalaiset matkustivat saamelaisalueille usein poikiensa kanssa, jotka oppivat jo lapsena reitit, kaupankäynnin tavat ja mahdollisesti saamen kielen. Jotkut pirkkalaiset jopa asuivat ja elivät saamelaisten keskuudessa niin tiiviisti, etteivät kruunun virkamiehet aina tunnistaneet heitä pirkkalaisiksi. (Kuvaavaa on, että omassa suvussani on viimeisten satojen vuosien aikana ollut sekä kainuja eli kveenejä että joitain saamelaisia, ja vielä niin että osa suomalaisheimoisista esi-isistäni on ollut pirkkalaisia. Tähän kun lisäämme vienankarjalaiset ja muutamat pohjoisskandinaaviset esivanhempani, on kuva kulttuurien sulatusuunista valmis.)
Sekä pirkkalaiset että saamelaiset saattoivat toimia yhdessä kruunun virkamiesten mielivaltaa vastaan. Esimerkiksi vuonna 1594 he vaativat yhdessä kuningasta erottamaan liian ankaraksi koetun (em.) Nils Oravaisen, vaikka tämä itsekin oli birkarla. Pirkkalaiset toimivat usein lautamiehinä käräjillä, joita pidettiin saamelaiskylissä, ja saamelaiset saattoivat käyttää pirkkalaisia edunvalvojinaan esimerkiksi kalastusoikeuskiistoissa.
Birkarla-järjestelmä alkoi murentua 1600-luvulla, kun Ruotsin kruunu otti saamelaiskaupan ja verotuksen suoraan hallintaansa. Jotkut entiset pirkkalaiset siirtyivät kruunun palvelukseen vouteina, jolloin heidän roolinsa muuttui autonomisista kauppakumppaneista valtiovallan ankariksi toimeenpanijoiksi.
Saamelaisessa perinteessä birkarlit on usein yhdistetty stállu-tarinoihin36, joissa heidät kuvataan suurikokoisina, pahoina ja uhkaavina muukalaisina. Huono maine on säilynyt osana saamelaista historiankirjoitusta, vaikka arkistolähteet paljastavatkin arkipäivän suhteiden olleen usein rauhanomaisia ja vastavuoroisia. Pirkkalaisten välityksellä Lapin tuotteet, erityisesti arvokkaat turkikset, päätyivät kansainvälisille markkinoille, ja vastineeksi tuotiin esimerkiksi metalliesineitä, kuten veitsiä, sekä metallirahaa. Osa näistä hyödykkeistä päätyi luonnollisesti myös saamelaisille.
Muutoksia Meänmaalla
Ennen kainulaisten ja muinaiskarjalaisten saapumista, Tornion Lappia ja Norrbottenia asuttivat kantasaamen kielimuotoja puhuneet ihmisryhmät37, jotka saapuivat pohjoiseen viimeistään ajanlaskun alussa tai hieman sitä ennen, siis yli pari tuhatta vuotta sitten. Seuraavan tuhannen vuoden aikana myöhäiskantasaamea puhuneet ryhmät eriytyivät eri puolilla omiksi heimoikseen, jotka alkoivat 1100–1400-lukujen välisenä aikana joiltain osin sekä sulautua kainulaiseen ja muinaiskarjalaiseen tulokasväestöön että siirtyä pohjoisemmaksi38.
Todellinen kuva alueen saamelaisväestöstä ei ole kuitenkaan näin mustavalkoinen. Tornionjoen molemmin puolin melkoinen osa keskiaikaista asutusta oli vanhaa metsäsaamelaista väestöä, jonka toimeentulo muodostui muutamista poroista (taakka- ja vetoeläiminä, houkutuseläiminä peuranpyyntiä varten, sekä maidon lypsämiseksi), sekä metsästyksestä, kalastuksesta, ja kaupasta. Tämän rinnalle nousi tulokasväestön esittelemä kotitarveviljely. Kulttuurivaihtoa oli luonnollisesti molempiin suuntiin, suomalaisheimoisten ja karjalaisten omaksuessa metsäsaamelaisilta mm. porotalouteen liittyvää tietoutta. Loppujen lopuksi osa saamelaisista muodosti Meänmaalla (ja Ruotsin puolella etelämpänäkin) “kyläsaamelaisten” yhteisöjä39. Yhteenvetona voidaan todeta, että läntisen eli kainulaisen ja itäisen eli muinaiskarjalaisen vaikutuksen kohtaaminen eri metsäsaamelaisväestöjen asuttamassa Tornionlaaksossa (ja laajemmin Meänmaalla) on luonut alueelle sen omaleimaisen kulttuurihistoriallisen pohjan, jossa kielet ja perinteet ovat sekoittuneet vuosisatojen ajan.
Tornionjokilaakso ja Meänmaa oli vuoden 1809 Haminan rauhaan saakka kulttuurisesti ja ekologisesti oma alueensa, joka kuului kokonaisuudessaan Ruotsiin. Alueen asukkaat puhuivat etupäässä suomen ja saamen eri murteita ja kielimuotoja, kuuluivat samaan alueellisen kristinuskon vaikutuspiiriin, jakoivat runsaasti kansanuskoisia ja luontouskoisia käsityksiä keskenään, sekä saivat elantonsa samoista elinkeinoista. Vuonna 1809 keskelle Tornionjokea vedetty valtionraja Ruotsin kuningaskunnan ja tsaarin Venäjän välillä jakoi tämän alueen dramaattisesti. Ruotsin puolelle jäänyttä suomen kielen muotoa alettiin myöhemmin kutsua ”meänkieleksi”, joka sai virallisen vähemmistökielen aseman Ruotsissa vuonna 1999.
Meänmaan uskomusperinteitä
Meänmaan kansanusko ja ei-kristillinen uskomusperinne näkyvät mm. pyhien paikkojen ja taikuuden kuvauksissa, sillä Tornion Lapissa on tunnettu useita merkittäviä seitoja ja palvontapaikkoja, sekä lukemattomia kainulaisia ja saamelaisia noitia sekä tietäjiä40. Tornionjokivarressa ja sen läheisyydessä on ollut mm. puisia epäjumalankuvia, kuten kuuluisa, tiheässä metsikössä sijainnut ihmiskasvoinen Vires-akka, jonka nimen (myös muodoissa Wirku Accha ja Virka-akka) on arveltu juontuvan suomen kielen sanasta virka, joka tässä yhteydessä viittaa pyyntisilmukkaan tai ansaan (vrt. virkatie eli pyyntiansojen kokijan kulkema vakioreitti). Historialliset lähteet, kuten Johannes Tornæus, arvelevat Wirku Acchan palvonnan olleen suomalaisheimoista vaikutusta. Se onkin yhdistetty hahmoihin Virokannas tai Virankannos, jotka olivat jonkinlaisia metsästyksen jumaluuksia suomalaisheimoisten keskuudessa. Kerrotaan, että pirkkalaiset kerran kaatoivat Vires-Akan, mutta se pystytettiin myöhemmin uudelleen. Vastaavia palvontapaikkoja on ollut runsaasti siellä täällä, esim. Kemijärvellä ja Torniojärven suulla, missä on mainittu olleen ”lakipäisiä” puisia seitoja.41
Tornion Lapin asukkaat, varsinkin saamelaiset, tunnettiin naapurikansojen keskuudessa voimakkaina tietäjinä ja noitina. Pohjoisten noitien maine ulottui jopa Shetlandsaarille saakka. Taikuuden keskuksena pidettiin ”Kolmikantaa” eli aluetta, jossa Suomen, Norjan ja Venäjän rajat kohtasivat (Inarin ja Utsjoen suunnalla), mutta vaikutteita liikkui laajasti koko pohjoisella alueella.
Kainulaisessa kansanuskossa luonnossa sijaitsevia pyhättöjä (niiden pystyttäjistä ja käyttäjistä riippumatta) kutsuttiin usein nimellä hiisi, ja niissä asuvien olentojen katsottiin hallitsevan metsänriistaa.42 Itse asiassa Paltamon kirkkoherra Mansuetus Jaakonpoika (Mansuetus Jacobi) kirjoitti jo vuonna 162043, että “lappalaisten” epäjumala on nimeltään Hiisi, joka asuu suurissa vuorissa ja jota palvotaan uhraamalla sille kaikenlaista metsästä saatua riistaa. (Kirjoituksessa mainitaan myös termi “hiidenvene”, jolla tarkoitettiin seidalla käytettävää ”luottamuspuuta”.44) Vastaavasti ainakin Inarin porosaamelaiset saattoivat käyttää seidasta kiertoilmausta šihtti, joka on suora laina suomen kielimuotojen pyhää palvonta- ja uhraus- eli lyylipaikkaa tarkoittavasta sanasta hiisi45. Kielivaikutteet kulkivat siis molempiin suuntiin.
Uno F. Olssonin 1920-luvulla keräämä aineisto46 osoittaa, että Tornion Lapinmaassa ylläpidettiin yksityisiä, suvuissa periytyviä uhripaikkoja. Vaikka osa säilyneistä tiedoista koskee poroihin liittyvää uhrikulttia (esimerkiksi poronsarvien uhraamista), ne todistavat maagisen luontosuhteen ja rituaalisen eläinten kunnioituksen säilyneen Tornionjokilaakson kulttuuripiirissä pitkälle 1900-luvulle. Alueen pyhillä paikoilla päti pitkään myös ankaria tabuja, kuten naisten pääsykielto tietyille vaaroille.
Yhteenvetona voi todeta, että kaikilla Tornionlaakson ja laajan Meänmaan asukkailla säilyi heimokunnasta riippumatta kristinuskon rinnalla pitkään ikivanhoja tapoja, kuten lohi- tai riistaonnen varmistaminen uhraamalla osia saaliista tietyille paikoille, puisten jumalankuvien ja pyhien kivien voiteleminen rasvalla, revontulien ja ukkosen (suomalaisheimoisilla ja karjalaisilla Ukko sekä saamelaisilla mm. Tiermes) kunnioittaminen henkiolentoina, sekä tietenkin karhunpalvonta.
Karhunpalvonta
Tornionjokilaakson sekä laajemmin koko Meänmaan (Tornion Lapin) alueella karhunpalvonta säilyi pitkään elävänä virallisen kristinuskon rinnalla. Alueen uskomusperinteessä yhdistyivät lähinnä metsäsaamelaiset ja kainulaiset (kveenien) vaikutteet, ja sille on ollut ominaista voimakas jännite pyhän (sakraalin) ja arkisen (profaanin) välillä, sekä toisaalta tiukkojen tabujen noudattaminen. Alueen vanha maailmankuva oli jokapäiväisen luontouskoisuuden kyllästämää, eikä se ollut vain hajanaista kansantietoa vaan tarkkaan säänneltyä toimintaa. Alueella tunnettiin esim. ”vala karhun päällä” eli valan vannominen karhuntaljalla seisten, mikä kertoo karhun nauttimasta poikkeuksellisesta juridisesta ja uskonnollisesta kunnioituksesta. (Tähän liittyen esim. itse kun toteutan vihkitoimituksia, seisoo hääpari usein karhuntaljan päällä.)
Sydäntalvella helmikuun lopulla, usein Matin päivän tienoilla, vietettiin sekä metsäsaamelaisessa että kainulaisessa perinteessä ”karhunpäivää” (idempänä Inarissa nimellä kuovdžá-peĭvi), jolloin karhun uskottiin kääntävän kylkeään pesässään. (Tästä poiketen esim. Karhun kansa47 viettää nykyään karhunpäivää Marketan päivän tienoilla, ennen heinäkuun puoliväliä. Tämä poikkeuksellinen ajankohta on vaikutusta eteläiseltä sukukansaltamme virolaisilta, sekä toisaalta seurausta karhun talvipyynnin kieltämisestä vuonna 196448.)
Karhunpalvonnan ytimessä oli ikivanha uskomus karhun jumalallisesta alkuperästä. Kuten muualla suomalaisheimoisten keskuudessa, kainulaiset uskoivat karhun syntyneen ylisessä “Otavaisen olkapäillä”, ja lasketun sieltä meidän maailmaamme ”kultaisessa kätkyessä, hihnoissa hopeaisissa”. Sekä saamelaisessa että suomalaisheimoisessa perinteessä karhua pidetään ihmisen sukulaisena, mutta painotukset eroavat. Länsi-Lapissa ja erityisesti Enontekiöllä tunnettiin myytti, jossa nainen päätyy talveksi karhun pesään ja saa tämän kanssa pojan. Lisäksi Länsi-Lapin saamelaisessa perinteessä karhua saatettiin pitää alun perin ihmisenä, jonka noita oli muuttanut eläimeksi.
Molemmat kansanryhmät jakoivat käsityksen karhun poikkeuksellisesta voimasta ja viisaudesta: ”Karhulla on yhden miehen mieli mutta yhdeksän miehen voima”. Myös usko siihen, että karhu ymmärtää ihmisten puhetta, johti molemmilla ryhmillä kiertoilmaisujen käyttöön. Saamelaisilta tunnetaan mm. ”pyhä isoisä” eli biss-aajja, ”metsän vaari” eli boeltaajja, ”turkki-isoisä” eli muodda-áddjá, sekä erityisesti Meänmaan metsäsaamelaisilta kuntsa. Suomalaisheimoisille tuttuja ovat mm. kontio, mesikämmen, kouvo, leviäotta, metsän vanhus jne.
Tornion Lapin ja Norrbottenin alueella karhu liittyi vahvasti myös šamanismiin. Kainulaisten noitien ja saamelaisten noăidien uskottiin voivan lähettää karhun hahmoisia sielujaan (ov’dâsáš eli etiäinen) kostamaan vihollisilleen tai suojelemaan poroja. Karhun hampaat ja kynnet olivat yleisiä taikaesineitä molemmilla kansoilla. Vyöllä kannetun karhunhampaan uskottiin antavan kantajalleen voimaa ja suojaavan mm. selkäkivuilta. Karhun sappi ja jopa penisluun pureskelu nähtiin voimallisina lääkkeinä.
Karhun kaatamiseen liittyvät peijaisriitit olivat molemmilla väestöillä monivaiheisia, toteutustapojen heijastaessa elämäntapojen eroja. Karhunmetsästys oli kainulaisille (kveeneille) ja saamelaisille uskonnollinen itseisarvo, ei pelkkää ravinnonhankintaa. Saamelaisten keskuudessa, ainakin vielä 1600-luvulla, ennen karhunpyyntiretkeä noăidi usein ennusti onnistumista rummulla. Kainulaisten keskuudessa miehet välttivät tässä pyyntiä edeltävässä vaiheessa seksuaalista kanssakäymistä. Saamelaisten keskuudessa pyytäjät usein paastosivat, kun taas kainulaiset karhumiehet saunoivat, minkä jälkeen he nauttivat parhaimpiinsa pukeutuneena aterian. Varsinaista metsästysretkeä varten vaihdettiin päälle jälleen tavanomaisemmat erävaatteet. Saamelaisten keskuudessa metsästyksen ja karhujen erityisenä suojelijana pidettiin Leaibeolmmáita eli Leppämiestä. Tämän vuoksi naiset pureskelivat lepänkuorta ja purskuttivat punaista lepänkuorimehua metsästäjien päälle näiden palatessa taloon. Tämän uskottiin suojaavan naisia ja puhdistavan miehet karhun ”väestä”. Lisäksi metsästäjien tuli välttää seksuaalista kanssakäymistä vaimojensa kanssa 3–5 vuorokautta kaadon jälkeen.
Kolarissa, Sieppijärven ja Tornionjoen välisellä Kuurusenvaaralla tehtiin 1870-luvulla kuuluisa karhunkaato, jonka vaiheet kansanperinteen kerääjä Samuli Paulaharju on tallentanut muistiin. (Myös omaa sukuani oli pyynnissä mukana.) Kuvauksesta päätellen Tornionjokilaakson karhunpeijaiset olivat tuohon aikaan jo muuttuneet kaikkein vanhimpiin perinteisiin verrattuna hieman vajaamittaisiksi, mutta niissä noudatettiin yhä silti monia vanhoja tapoja ja ehdottomiksi koettuja tabuja. Esimerkiksi karhun saapuessa taloon laulettiin pyhiä karhulauluja, ja juhlaan kuului syömisen sekä juomisen ohella vahvassa riittitilassa toimimista.
Saamelaisessa keskuudessa kaadettu karhu tuotiin sisään kotaan aina pyhän takaosan (boassu eli kainulaisittain posio) kautta, jota naiset eivät saaneet käyttää. Suomalaisheimoisessa perinteessä ja muutenkin hirsituvissa asuneiden kohdalla vastaavaa tapaa ei ollut, vaikka karhun kotiintuontiin liittyikin monia muita kunnioittavia tapoja ja rajoituksia. Karhua kotipiiriin tuotaessa saamelaismiehet joikasivat (vuelieh) ja kainulaismiehet lauloivat, ylistäen eläimen luonnetta. Suomalaisheimoiset karhurunot noudattivat usein ns. kalevalamittaa (nelipolvinen trokee), kun taas saamelaisperinne luotti joikuun (joka tosin saattoi olla kalevalamitan tapaan kahdeksantavuinen). Molempien ryhmien lauluperinteessä uskoteltiin karhulle, että sen olivat kaataneet ”vieraiden maiden miehet”, oman syyllisyyden välttämiseksi.
Sekä saamelaiset että kainulaiset noudattivat tiukkoja tabuja. Naiset eivät saaneet käsitellä tuoretta karhunlihaa tai osallistua karhun nylkemiseen. Saamelaisten keskuudessa naiset eivät saaneet katsoa suoraan nyljettyä karhua, vaan heidän tuli katsoa sitä messinkirenkaan läpi. Raskaana olevien naisten tuli olla erityisen varovaisia karhun suhteen. Uskottiin, että karhun henki voi jopa vihata raskaana olevaa naista, koska se pelkää kohdussa mahdollisesti kasvavaa tulevaa metsästäjää. Raskaana olevien naisten läsnäolo liian lähellä kaadettua karhua ei olisi siis ollut kohteliasta peijaisten juhlavierasta kohtaan. Kainulaiset ajattelivat myös, että karhun henki kykeni halutessaan valtaamaan liian lähellä olevassa kohdussa kasvavan lapsen, minkä myötä lapsi eläessään voisi kostaa karhun kaatajille.
Karhun liha keitettiin ainakin saamelaisten keskuudessa kahdessa eri padassa; etu- ja takapää erikseen. Naiset saivat syödä vain eläimen etuosia, ja liha nautittiin ilman suolaa. Ensimmäinen pala tuli nauttia messinkisormuksen läpi. Suomalaisheimoisten keskuudessa liha keitettiin käsittääkseni yleensä yhdessä padassa, ja karhun ruhon etupää (toisin kuin saamelaisilla) oli varattu miehille. Paulaharjun kuvauksen mukaan miehet saattoivat juoda lihapadasta kuorittua väkevää karhunrasvaa, vaikka se oli niin voimakasta, että he joutuivat usein oksentamaan sitä syötyään. Naiset puolestaan pitivät karhun hajua usein pahana ja saattoivat välttää sen syömistä kokonaan. Tähän välttelyyn on voinut vaikuttaa jo aiemmin mainitsemani vanha myytti liittyen karhun ja naisen väliseen suhteeseen, sekä toisaalta karhun nyljetyn ruhon ihmismäisyys. Niin tai näin, naisten ja lasten oli sopimatonta syödä tiettyjä osia, kuten sydäntä, päätä tai rintaa. Saamelaispeijaisten lopussa naiset ampuivat sokkona jousella karhuntaljaa; se, joka osui, sai kunnian valmistaa metsästäjille tinalangalla kirjaillut ristit muistoksi kaadosta.
Karhun luiden käsittely ja jälleensyntymisusko on yksi merkittävimmistä yhtäläisyyksistä saamelaisen ja suomalaisheimoisen perinteen välillä. Saamelaiset kuitenkin keräsivät karhun luut talteen erityisen tarkasti, jotta karhu voisi syntyä uudelleen sáivassa eli pyhässä tuonpuoleisessa. Saamelaisessa perinteessä ei saanut särkeä karhun luita edes luuytimen eli markun saamiseksi. (“Markku” on peräpohjalaisessa ja lappilaisessa murteessa käytetty nimitys luuytimelle.) Markkuluiden eli ydinluitten säilyttäminen ehjinä kun oli ehdoton edellytys sille, että eläin voisi syntyä uudelleen. Toisinaan luut laitettiin saamelaisten keskuudessa tuohiseen arkkuun, joka siveltiin verellä ja haudattiin juhlallisesti. Yleensä luut aseteltiin luonnolliseen järjestykseen maahan tai pensaan alle. Jos koira pääsi varastamaan jonkin luun, se oli tapettava ja sen vastaava luu korvasi menetetyn luun. Sekä saamelaiset, mutta varsinkin kainulaiset, nostivat karhun kallon usein pyhään kallopuuhun, mikä symboloi karhun hengen palauttamista yliseen.
Meänmaalla karhunpalvonta ja siihen liittyvät riitit osoittavat merkittäviä yhtäläisyyksiä mutta myös eroja metsäsaamelaisten ja suomalaisheimoisten välillä. Perinteet kytkeytyvät molemmilla kansanryhmillä syvään kunnioitukseen karhua kohtaan myyttisenä alkuesivanhempana ja voimallisena henkiolentona. Karhu oli eläimistä pyhin, ja sen väen uskottiin siirtyvän oikein suoritetuissa rituaaleissa osaksi ihmisen omaa voimaa.
Vaikuttaa siltä, että kainulaiset ja metsäsaamelaiset, jotka elivät molemmat metsävyöhykkeellä, säilyttivät totemistiseen sukulaisuuteen viittaavia karhurituaalejaan hieman pidempään kuin tunturisaamelaiset, joiden keskuudessa poronhoidon vakiintuminen 1400- ja 1500-lukujen kuluessa teki karhusta porokarjan ankaran vihollisen. Tämä ei häivyttänyt karhun pyhyyttä, mutta teki siitä aiempaa ristiriitaisemman olennon. Vastaavaa kehitystä oli toki myös suomalaisheimoisten ja karjalaisten keskuudessa, aina kun yhteisön toimeentulon keskiössä oli poro- tai nautakarjan pitäminen.
Vaikka näkyvin ja pitkämuotoinen karhunpeijaisperinne hiipui Meänmaalla 1800-luvun kuluessa, jäi kansan muistiin ymmärrys karhusta kunnioitettuna metsän henkenä, jolle saatetaan edelleen lyyliä metsässä antimia.
Karhunpalvonta nyt?
Karhunpalvonta ja siihen kytkeytyvä väenuskoinen perinne ovat säilyneet kutakuinkin katkeamattomana jatkumona ja kokeneet varsin voimakkaan elpymisen suomalaisheimoisten, karjalaisten, saamelaisten ja muiden uralilaisten sukukansojen keskuudessa. Vaikka perinne on käynyt läpi merkittäviä muutoksia pyynti- ja kaskitaloudesta sekä šamanistisesta maailmankuvasta nykyiseen teknis-tieteelliseen ja mediakeskeiseen yhteiskuntaan, se on säilyttänyt paitsi kykynsä uusiutua, myös kykynsä pitää kiinni ikivanhasta ytimestään. Karhu nähdään yhä pyhänä rajaolentona, ihmisen kaltaisena henkilönä, sekä välittäjänä jumalten ja ihmisten välillä. Tämän animistisen suhteen ontologinen perusta nojaa vahvasti myyttiin karhun taivaallisesta alkuperästä, jossa sen katsotaan syntyneen Otavaisen olkapäillä. Lisäksi taustalla vaikuttaa käsitys ihmisen ja karhun myyttisestä sukulaisuudesta, joka palautuu muun muassa kertomukseen karhun pesässä eläneestä naisesta. Tämä sukulaisuusmyytti erottaa perinteen pelkästä metsästyskulttuurista ja selittää esimerkiksi vienankarjalaisten sekä kolttasaamelaisten perinteisen kiellon syödä karhun lihaa. Karhun tosinimen lausumista koskeva ikivanha nimitabu on niin ikään säilyttänyt merkityksensä, minkä vuoksi käytetään yhä lukuisia kunnioittavia kiertoilmauksia, kuten ohto, mesikämmen, metsän kuningas, kontio tai Meänmaan ja Kemin Lapin alueilla tunnettu kuntsa.
Historialliset ja arkeologiset todisteet vahvistavat karhun erityisaseman olleen yhteinen koko pohjoiselle kulttuuripiirille. Saamelaisten pyhiltä paikoilta eli seidoilta, kuten Näkkälästä, tehdyt löydöt kertovat karhun hampaiden ja luiden rituaalisesta uhraamisesta 1100–1200-luvuilla.49 Nurmeksen Mujejärvellä Samuli Paulaharju näki Pulkkilan talon porstuan ylisillä karhunkallon. Talossa kerrottiin, että kallon läpi valutetulla vedellä nostettiin luontoa. Aitassa Paulaharju näki karhun kämmenen ja sappea50. Itä- ja Pohjois-Suomen erämaissa, esim. Sompiossa ja Kainuussa, monipäiväisten rituaalien, pyhien laulujen ja kallon honkaan nostamisen sävyttämä karhunpeijaisperinne säilyi pitkään vahvana. Itäisempien sukukansojen, kuten hantien ja mansien keskuudessa karhumenot ovat säilyneet poikkeuksellisen rikkaina. K. F. Karjalaisen 1800- ja 1900-lukujen taitteessa tallentama aineisto toimii yhä nykyisen tutkimuksen ja jopa paikallisen perinteenelvytyksen perustana51. Vielä 1980-luvulla Lennart Meri taltioi satoja laulunäytelmiä sisältäviä peijaisrituaaleja elokuviksi52, ja 1990-luvulla perinteitä ylläpitivät Ivan Sopočinin53 kaltaiset yhteisönsä perinteitä säilyttävät tietäjät. Ja vaikka esim. hantien ja metsäsaamelaisten pyyntikulttuuri on joutunut sopeutumaan suurporonhoidon ja agraariasutuksen vaikutuksiin, usko metsän väkivahvaan jumalaan heijastuu yhä yhteisöllisessä muistissa ja kevyemmässä uskomustiedossa eli tiidâ-perinteessä54.
Lainsäädäntö ja modernit ympäristökysymykset ovat muovanneet rituaalien käytännön toteutusta voimakkaasti. Vuonna 1964 Suomessa voimaan tullut metsästyslaki kielsi perinteisen talvipesäpyynnin, mikä katkaisi myyttisen linkin vuodenkiertoon ja teki kevättalveen ajoittuvien perinteisten karhunpeijaisten vietosta alkuperäisessä muodossaan mahdotonta. Nykyinen metsästyslaki sallii pyynnin vasta loppukesästä ja syksyllä, jolloin hereillä olevaa karhua on ajettava, vaanittava (naakittava) tai odotettava passissa, mihin myös loitsut on pitänyt (harvojen väentapaisten karhunpyytäjien mielissä) sopeuttaa. EU:n luontodirektiivit, hoitosuunnitelmat ja tiukat kiintiöt, sekä joidenkin luontoaktivistien vuosittaiset, jo myönnettyihin poikkeuslupiin kohdistuvat valitustoimet, säätelevät lajin metsästystä. Karhu onkin muuttunut palvonnan ja tavanomaisen pyynnin kohteesta myös kulttuuri- ja identiteettikamppailujen sekä suojelupolitiikan välikappaleeksi.
Karhu on nykyään osa modernia teknosysteemiä, jossa sen olemassaoloa oikeutetaan muiden perusteluiden ohella myös bioteknisellä tutkimuksella ja luontomatkailulla. Kaupallinen luontomatkailu haaskoineen tarjoaakin uuden tavan kunnioittaa eläintä, mutta se on samalla herättänyt eettistä keskustelua eläinten kesyyntymisestä. Matkailun ja taiteen parissa karhumytologia elää muun muassa nykyisen kotipaikkakuntani Ilomantsin vuosittaisilla Karhufestivaaleilla, matkailijoille suunnatuissa peijaisesityksissä alkuperäisine loitsuteksteineen, sekä ns. etnofuturistisessa nykytaiteessa, jossa muinaiset symbolit rakentavat uralilaista identiteettiä nykyihmisen maailmassa.
Nykyajassa toteutuva karhunpalvonta on tiiviisti kytköksissä alkuperäiskansojen (kuten saamelaisten) kulttuuriseen revitalisaatioon, ei-juridisten alkuperäiskansojen (kuten kainulaisten tai karjalaisten) uudelleeperinnekulttuuristumiseen, kansan yleisempään identiteettien muodostamiseen, sekä laajempaan ekologiseen jälleenhenkistymiseen. Siperiassa obinugrilainen älymystö ja tutkijat aloittivat kätkettyjen karhuperinteiden elvytyksen ja niiden tuomisen julkisiksi festivaaleiksi 1980-luvulla, uskontokieltojen lievennyttyä. Tämä elpyminen osui yksiin öljy- ja kaasuteollisuuden aiheuttamien ympäristötuhojen tiedostamisen kanssa, jolloin perinteestä tuli tapa puolustaa alkuperäiskansojen oikeuksia ja perinteistä elämäntapaa. Vastaavaa henkisyyden ja poliittisen aktivismin yhdistymistä edustaa Arktinen Shamaanipiiri, joka vastustaa ekstraktivismia, kuten pyhille tuntureille suunniteltuja kaivoshankkeita ja tuulivoimaloita, nähden luonnon sielullisena kokonaisuutena55. Identiteettityötä tukevat myös vähemmistökielten peruskirjat ja mm. karjalan kielen elvytyshankkeet, jotka vahvistavat kielen ohella siihen kytkeytyvää uskomusmaailmaa. Lainsäädännölliset muutokset ovat antaneet uusille muodoille viralliset raamit: Norjassa Sjamanforbundet hyväksyttiin viralliseksi uskonnolliseksi yhdyskunnaksi vuonna 2012, ja Suomessa vastaavan statuksen on saanut vuonna 2013 rekisteröity Karhun kansa56.
Uudistumisesta huolimatta nykyiset rituaalimuodot nojaavat vankasti perinteiseen eettiseen vastavuoroisuuteen ja maailmankuvaan. Koska pyynnin jälkeisiä talvipeijaisia ei enää voida vanhaan tyyliin viettää, Karhun kansa on nostanut keskikesän Karhunpäivän keskeisimmäksi juhlakseen, jonka huipentumana toimii karhun syntyrunon laulaminen, karhulle uhraaminen, sekä šamanistinen noituminen. Nykyaikaisessa väenuskossa ja väentapaisuudessa hyödynnetään rituaalista luovuutta, jossa tutkimustiedon lisäksi nojataan omaan kokemukseen ja intuitioon. Suomalais-karjalaisesta perinteestä vuosisatoja kadoksissa ollut kannuksen käyttö on palautettu osaksi yhteisöllisiä juhlia. Vastaavasti uusissa saamelaisrummuissa hyödynnetään 1600–1700-lukujen noitarumpujen symboleita sekä kalliomaalausten hahmoja. Saamelaiskulttuuriin liittyen, Norjan Isogaisa-festivaalilla karhu esiintyy yhtenä keskeisenä voimaeläimenä, johon haetaan yhteyttä rummutuksen ja riittien avulla. Vanhoille seidoille, kuten Taatsiin ja Altaan, viedään nykyäänkin antimia kuten rahaa tai poron osia. Vaikka veriuhrit ovat vähentyneet, perinteinen lyyliminen, kuten viinan ja rasvan uhraaminen karhun hengelle tai paikkahaltijalle, toistuu yhä elinkeino-onnen ja elämänvoiman vastalahjana. Sielun palauttamiseksi kiertoon karhun luita käsitellään yhä rituaalisesti ja markkuluita säästämällä. Peijaislauluissa karhua puhutellaan edelleen kunnioittavasti ja sille selitetään tapahtumien kulku, jotta se palaisi hyvänä sielujen kotiin. Jatkuvuus näkyy myös väentapaisuutta ja väenuskoa sen kummemmin tuntemattomien nykymetsästäjien arjessa, missä toistetaan vanhoja tapoja asettelemalla kaadettu karhu kunnioittavasti havupedille, tarjoamalla sille ensimmäinen kaatoryyppy, sekä arvostamalla taikakaluina käytettäviä osia, kuten kalloa, hampaita ja penisluuta.
Elävä ja toisaalta tietoisesti elvytetty karhunpalvonta muodostaa yhteisön ikivanhaa muistia ylläpitävän sosiaalisen ja henkisen juuriston. Vanhat animistiset kerrostumat ja rituaaliset rakenteet virtaavat historiallisten ja kulttuuristen muutosten läpi, ylläpitäen katkeamatonta suhdetta ihmisen ja karhun, ”itse metsän” välillä.
Oma karhunpalvontani
Missä hankuat haituvias,
mis´ on metsän luinen mulkku,
missä suloinen pikisilmä,
missä suloinen pihkakynsi,
hongan juurinen jumala,
mustarinta metsänmieli,
miehenmieli mesikämmen?
Tääl´ on metsän luinen mulkku,
hongan juurinen jumala,
mustarinta metsänmieli,
miehenmieli mesikämmen!
Ohtoseni kultaseni,
siulle annan oivat annit,
omahan poikasi koasta!
Omassa elämässäni ja tietäjänoidan työssäni kontio ei näyttäydy pelkkänä kansanrunouden myyttisenä hahmona tai menneisyyden kuriositeettina, vaan elävänä ja äärimmäisen väekkäänä osana arkea, vuodenkiertoa sekä väenuskoista maailmankuvaani. Asuessani täällä vaarojen keskellä Ilomantsin Möhkössä, rakentaen vähä kerrallaan alati omavaraisempaa elinympäristöä, suhteeni luontoon on raadollisen käytännöllinen, mutta samalla syvästi animistinen ja henkisesti latautunut. Karhu on minulle sekä luontoon kuuluva suurpeto että kunnioitettu esivanhempi, metsän pyhä henki, joka suuren noidan ja merkittävän tietäjän tavoin ylläpitää tuonilmaisen ja tämänilmaisen välistä herkkää tasapainoa. Olen joissain näyissäni oppinut, että kuolema ei ole päätepiste, vaan osa jatkuvaa kiertoa. Niinpä, kun joku kuolee tuonilmaisissa, hän syntyy tänne, kenties juuri eläinhahmoisena haltijana. Tässä ylisukupolvisessa jatkumossa elämä ja väki siirtyvät katkeamattomana virtana verilinjoissamme ja luonnon kiertokulussa. Karhu on erottamaton osa tätä kaikkea.
Toimiessani seremonialistina ja ritualistina elän ikivanhaa perinnettämme todeksi mm. vuotuisjuhlissamme, kuten keskikesän karhunpäivänä. Silloin lyylimme pitämyspuille, lepytämme korpea, laulamme karhun syntyä ja tunnemme kannuksen lyöntien kautta syväyhteyttä metsän väkeen.
Karhunpäivän noituminen
Karhunpalvonnassani eräs tärkeimpiä rituaaleja on Karhunpäivän aikana suorittamani noituminen, jonka tarkoituksena on kunnioittaa karhua esivanhempana ja metsän jumalana, uudistaa yhteisön ja kontion välinen vastavuoroinen suhde vuodeksi eteenpäin, sekä kutsua kontion henki paikalle. Kuten kaikki noitumiseni, rituaali alkaa keskittyneellä valmistelutyöllä ja mm. noitanuttuun sonnustautumisella. Kun rituaali sitten varsinaisesti alkaa, sivelen läsnäolevien nenänpieleen mehiläisvahaan sekoittamaani karhunrasvaa. Tämän ansiosta paikalle tuleva karhunhenki varmuudella tunnistaa sukunsa ihmisjäsenet.

Mukana noitumisessa on omassa punotussa pajukorissaan eli ”pesässään” oleva, aivoparkittuun peurannahkaan kääritty vanha karhun kallo. Otan kallon esille vain kerran vuodessa, eli heinäkuisen Karhunpäivän noitumisessani. Muina vuodenaikoina kallo saattaa kyllä olla eri rituaaliyhteyksissä mukana, mutta se pysyy korissaan, useimmiten täysin peitettynä. Se, että ylipäätään pidän karhunkalloa taikavoimaisten noitakalujeni joukossa, vastaa ikivanhaa tapaa, missä noita, tietäjä tai kansanparantaja tekee samoin. On historiallisia kuvauksia jopa siitä, miten tietäjä on hakenut pyhästä kallopuusta karhun kallon käyttöönsä, voidakseen tukeutua kouvon väkeen tarvitsemallaan tavalla. Jonkun muun ihmisen kohdalla kyse olisi ollut vakavasta taburikoksesta.57
Noitumiseni alkaa pahoilta henkivoimilta suljetun suojapiirin luomisella läsnäolevien ympärille. Kierrän noitumispaikan kahta luuta terävästi yhteen lyöden, kahdesti myötä- ja kerran vastapäivään, samalla loihtien:
On maan emonen puolellamme,
puutkin puhtahat kurkihina!
Väinän vetehet vierellämme,
tykönämme iliman immet!
Joukahan juonet juurillamme,
Ohtosen onni olokapäillä!
Päivätär on päivänämme,
valonamme, väkehenämme!
Tämän jälkeen sytytän (ulkona ollessani) tuohisoihdun, minkä sisälle on kätketty katajanoksa ja mäyrännahkaa. Levitessään savuna ilmaan, niin Katajattaren kuin ”karhun pikkuveljen” eli mäyrän väki ajaa pahoja pois, Koivuttaren väen puhdistaessa ilmaa. Noitumisen alkuvaiheen suojaustoimet päättää kolmesti toistettava kateidenkarkotusloitsu:
Ken katehin katsonevi,
silmin väärin väännellevi,
sanoillansa saatellevi,
suullansa suuellevi…
Hiien sitta silmillensä,
Hiien karsta kasvoillensa,
suuhunsa tulinen tulppa,
Lemmon lukko leuvoillensa!
Suunsa sammaloitukohon,
kielen kannat katketkohon,
silmä juoskohon simana,
toinen voina vuotakohon,
tuonne tuimahan kolohon,
Hiien hiilihinkalohon!
Pää kiveksi kuivakohon,
kalvo päälle kasvakohon!
Aloittaessani sitten sanattoman laulun, soitan raakanahasta tekemiäni rahistimia. Kun tunnen olevani ”lämmin”, siirryn lyömään kannusta, samalla kun nostan luontoani laulamalla sanallisia noitalauluja, joissa mm. luettelen erilaisia apuhenkiä ja jumalia. Jossain vaiheessa kun henkeni on vapaa ja siirtynyt tuonilmaisiin, siirryn lyömään karhukannustani (jos en sitä vielä käsissäni pidä), ja aloitan kaikkein pyhimmän vaiheen. Kohdistan lauluni suoraan ohtolle:
Kuule Ohto ensimmäinen,
lomu moijan kantahisen,
kuule Ohtonen ensimmäinen,
suvikuntanen suloinen!
Tulillemme tänne taivu,
saloillemme saata luontos!

Lipuessani yhä väkevämmin henkimaailmassa, lasken kannuksen maahan ja laulan kovaan ääneen yhä uudelleen ja uudelleen:
Kaukoselle meijän mettä,
käsiverta kämmenille,
luusen vettä kuonon päälle,
virrat vienot karvoillesi!
Ota sie Ohto juuaksesi,
kasva Kouho miehekseni,
Mehtä vuua vaimokseni,
vie mun toive tahdoksesi!
Otan seuraavaksi käteeni pienen palan hyvin teräväsärmäistä ukonkiveä (kvartsia), ja viillän sillä käsivarteeni verta vuotavan haavan. Jatkan lauluani, ja annan vereni vuotaa karhunkallon päälle. Yleensä tässä vaiheessa henkeni on jo niin kaukana, että en tunne kipua, enkä muutenkaan havainnoi ympäristöä tavalliseen tapaan.
Kun vuotuinen veriuhrini on suoritettu, laulan suoran pyynnön karhun hengelle:
Pijä nyt meiät mieluisana,
tuulet Tuonen koan takana,
saivojen satehet suojanamme,
tukenamme kolvakoivut!
Asettelen kasvoilleni tuohisen karhunaamion, ja otan karhukannuksen takaisin käsiini. Lyön kannusta kiihkeästi, ja avaan itseni niin auki kuin mahdollista, jotta karhun henki mahtuisi minuun…
Verta vuotaen, kannusta hakaten, ja yhä hurjemmin liikehtien, annan karhun hengen ottaa minut haltuunsa. Pidän jotain osaa itsestäni hereillä, jotta pystyn myöhemmin palaamaan omaan itseeni. Kun muutos sitten tapahtuu, olen Karhu, ja kannus valahtaa käsistäni maahan…
Myöhemmin, kun olen palannut itseeni eikä sisimpäni ole enää rajattomalta tuntuvan väen läpitunkema, laulan paikalla oleville siunauksen, sekä kierrätän karhunkalloa kaikkien läsnäolijoiden edessä. Lopuksi huudan kaikkien kuullen karhun tosinimen, kuiskaan karhulle vielä viimeiset pyyntöni, sekä asettelen kontion takaisin pesäänsä.
Noitumisen lopettaa suojapiirin purku, kahta luuta terävästi yhteen lyöden. Myöhemmin, kun on taas sopiva aika keskustelulle, kerron muille mitä näin ja opin.
Lopuksi
Nyky-yhteiskunta rakentaa turvallisuuttaan pitkälti teknologian ja vallitsevan talousparadigman tarjoamien kuvitelmien varaan. Oma jatkuvuudenhallintani taas on (osaltaan) karhunpalvontaa, joka ankkuroituu tähän maahan ja näihin vesiin, muinaisiin kädentaitoihin, ja vereslihaiseen ymmärrykseen siitä, että olemme samaa ikiaikaista juuristoa kouvon kanssa. Se on eettistä vastavuoroisuutta, kunnioitusta ja käytännönläheistä selviytymistä – elämäntapa, jossa muinainen syntytieto tarjoaa vankan selkärangan kohdata myös huomisen tuomat epävarmuudet.
Metsä on lukemattomien toisenvaraisten, sielullisten, henkilöyttä ja tavoitteellisuutta omaavien olentojen kansoittama maailma. Metsä on meissä, samalla kun itse olemme metsässä. Metsä ja minä olemme huokoinen ja käytännössä yksi väenkirjava olemus, joka aikojen läpi katsoo ja oppii itseään, sekä oikeilla teoilla ja tasapainoisella elämällä pyhittää itsensä.
On yhdentekevää millä tarkkuudella siristämme silmiämme ja avaamme sydäntämme. Minulla, sinulla, karhulla …metsähiirellä, katajalla ja aluskasvillisuuden pienimmilläkin hyönteisillä on kaikilla yhtäläinen oikeus hyvään elämään ja hyvään kuolemaan. Tätä kaikkea riistetään väkivaltaisesti kerta toisensa jälkeen jokaisella lajikirjoa vähentävällä teollisella taloustoimella. Tätä kaikkea runnotaan jopa jokaisella luonnosta piittaamattomuutta osoittavalla lausahduksella, sillä ikivanhan viisausperinteemme mukaisesti sanat ovat loitsuja, ja niillä on aina suora yhteys sekä henkeen että aineeseen. Älä siis ylenkatso metsää, äläkä vastuuttomasti vähennä sitä. Jos viet karhulta kodin, viet kodin paitsi jumalalta, myös esivanhemmiltasi, lukemattomilta kanssakulkijoiltasi (olivat ne sitten näkymättömiä tai näkyviä), sekä aina lopulta itseltäsi. Ja jos viet karhun kodistansa, olet vienyt metsältä ja itseltäsi sielun.
- Ruumissielulla eli löylyllä tarkoitetaan sitä sielun osaa, joka vastaa sydämemme sykkeestä, verenkierrosta, ruumiimme lämmöstä, sekä hengityksestä. Löyly voi tulla näkyviin vaikkapa pakkasilmassa hengityksemme näkyvänä huuruna. Sama elämänvoima näkyy ja tuntuu myös saunassa, heittäessämme vettä kiukaalle. ↩︎
- Paleoliittinen kausi alkaa noin 2,6 miljoonaa vuotta sitten ja päättyy noin 12 000 vuotta sitten. ↩︎
- Esimerkiksi Uno Harva: Pohjoisen Euroopan ja Aasian pyyntiriiteistä (1925) ja Finno-Ugric, Siberian Mythology (1927), Nora Kivisalo: The Late Iron Age Bear-Tooth Pendants in Finland (2008), Anna-Leena Siikala: Itämerensuomalaisten mytologia (2012), Neil Price: The Viking Way (2019), sekä A. Mansrud: The power of the paw. Multi-species perspectives on the bear claw burial tradition in a long-time perspective in South Norway (2023). ↩︎
- Esimerkiksi Olaus Magnus: Historia de gentibus septentrionalibus (1555), Johannes Schefferus: Lapponia (1673), sekä ns. Viitasaaren teksti (jonka ajoitusarviot vaihtelevat välillä 1650-1750). ↩︎
- Kalmistopiiri: Myyttinen karhu Suomen historiassa kivikaudelta nykypäivään (Tomi Kuljukka, 2020). Viitattu 18.11.2025: https://kalmistopiiri.fi/2020/03/07/myyttinen-karhu-suomen-historiassa-kivikaudelta-nykypaivaan/ ↩︎
- Esivanhemmuuteen ja sukulaisuuteen liittyien katso esim. Juha Pentikäinen (Clive Tolley, toim.): Golden King of the Forest (2007) ja Marianna P. Ridderstad: The Bear and The Year – On The Origin of The Finnish Late Iron Age Folk Calendar and its Connection to The Bear Cult (2016), sekä Anna Westman Kuhmunen: A Female Perspective on Sámi Bear Ceremonies (2015). Samasta aiheesta sukukansojen keskuudessa katso esim. Elena Glavatskaya: When Local Meets Global – Siberian Khanty Religious Traditions in the Everchanging World (2024). ↩︎
- Pohjoissaamen puhujien keskuudessa laulutapa on ollut – ja on edelleen – joik (pohjoissaamen juoigat ‘joikata’) ja eteläsaamelaisilla vuelie, jotka molemmat viittaavat samaan perinteiseen laulutapaan. Suomalaisheimoisilla ja karjalaisilla laulutapa on kautta aikain ollut runolaulu oktosyllabisessa eli kahdeksantavuisessa mitassa. ↩︎
- Tätä kappaletta varten löysin inspiraatiota Kalmistopiirin artikkelista Myyttinen karhu Suomen historiassa kivikaudelta nykypäivään (Tomi Kuljukka, 2020). Oma tekstini noudattelee Kuljukan artikkelin sisäistä kronologiaa. ↩︎
- Arkeologi Timo Ylimaunu kuvaa tätä löytöä väitöskirjassaan Aittakylästä kaupungiksi (2007) sekä artikkeleissaan, joita hän on kirjoittanut yhdessä Vesa-Pekka Hervan kanssa (esim. Herva & Ylimaunu 2004 ja 2009). Kyseessä on Torniosta, Keskikatu 22:sta, kaivettu 1600-luvun puolivälin asuinrakennus. Talon perustushirsien alta tai välistä löytyi 2000-luvun alun kaivauksissa yhdeksän karhunkynttä. Tutkijat tulkitsevat kynnet niin sanotuksi perustuskätköksi (foundation deposit). Kynsien uskottiin kantavan karhun ”väkeä” ja tarjoavan talolle ja sen asukkaille maagista suojelusta. Karhunkynsien käyttö suojelus- ja taikaesineinä oli yleistä sekä suomalaisessa että saamelaisessa perinteessä. Kynsiä käytettiin muun muassa karjan suojaamiseen pedoilta, rakennusten varjeluun ja lääkinnällisiin tarkoituksiin. ↩︎
- Piispa Isaacus (Isak) Rothoviuksen kuuluisa valitus pakanallisista tavoista on peräisin saarnasta, jonka hän piti Turun akatemian (Regia Academia Åboensis) vihkiäisjuhlassa 15. heinäkuuta 1640. Tämä saarna on varhaisin tunnettu kirjallinen kuvaus suomalaisista karhuriiteistä. Saarna julkaistiin painettuna seuraavana vuonna eli 1641 nimellä En christeligh tacksäijelspredikan til Gudh war Herra: hållen i Åbo domkyrckio then 15. Julij anno MDCXL. Rothovius kuvaili saarnassaan talonpoikien pakanallisia tapoja seuraavasti (suomennettuna): ”Karhua pyytäessä he kuuluvat pimeydessä panevan pystyyn pidot, juovan karhun pääkallosta, murisevan niin kuin karhu murisee, ja niin ne kuuluvat hankkivan lisää pyyntionnea.” [1258, vrt. 1200] Saarnan asiayhteys ja tarkoitus on ollut pakanallisuuden kitkeminen, eli Rothovius piti tällaisia menoja ”raakana pakanallisuutena” ja ”noituutena”, jossa ihmiset palvelivat perkelettä. Piispa toivoi, että vasta perustettu Turun akatemia toimisi välineenä tällaisten tapojen ja taikuuden kitkemiseksi Suomesta. Vaikka Rothovius tuomitsi riitin, hänen saarnansa on säilyttänyt arvokasta tietoa karhunpeijaisten loppuvaiheen rituaaleista, joihin kuului kallon kunnioittaminen ja maljan juominen siitä. On esim. kiinnostavaa, että piispa huomioi sen, että karhun kallosta juomisen ja murinan matkimisen (mimesis) uskottiin tuovan metsästäjille tulevaa varten hyvää pyyntionnea. ↩︎
- Peijaisiin liittyen, katso esim. Vesa Matteo Piludu: The Finno-Karelian bear feast and wedding – The bruin as a guest of honour of the village (2023) ja Anna Westman Kuhmunen: A Female Perspective on Sámi Bear Ceremonies (2015). ↩︎
- Esimerkiksi Johannes Schefferus: Lapponia (1673), Per Fjellström: Kort berättelse om lapparnas björna-fänge, samt deras der wid brukade widskeppelser (1755), Håkan Rydving: The ‘Bear Ceremonial’ and Bear Rituals among the Khanty and the Sami (2010), Juha Pentikäinen: The Bear Rituals among the Sámi (2015), sekä Anna Westman Kuhmunen: A Female Perspective on Sámi Bear Ceremonies (2015). ↩︎
- Itämerensuomalaiset ovat suomalais-ugrilaisia eli uralilaisia kansoja, jotka puhuvat kantasuomen kielestä polveutuneita itämerensuomalaisia kieliä. Kantasuomea puhuttiin ajanlaskun alun molemmin puolin. Itämerensuomalaiset kansat asuvat nimensä mukaisesti lähellä Itämerta, pääasiassa nykyisten Karjalan, Suomen, Viron, Inkerin, Pohjois-Norjan ja -Ruotsin, sekä Luoteis-Venäjän alueella. (Metsäsuomalaiset taas asuvat Ruotsin ja Norjan eräillä metsäalueilla.) Itämerensuomalaiset kansat ovat toistensa lähisukukansoja. ↩︎
- Skandinaavinen laina, vrt. ruotsin björn. ↩︎
- Nimen tāll vastine pohjoissaamessa on stállu (sm. staalo) joka on ihmistä muistuttava, kookas, tyhmä ja ilkeä taruolento. ↩︎
- Fjellström, Pehr. Kort berättelse om Lapparnas Björna-fänge, samt deras därwid warande handel och wäsen. 1755. (Kuvaus Uumajan, Piiteen ja Luulajan lapinmaiden karhuseremoniasta; varhaisin laaja kuvaus.) ↩︎
- Westman Kuhmunen, Anna. A Female Perspective on Sami Bear Ceremonies. Journal of Northern Studies 9(2), 2015. (Fjellströmiä käsitellen, tutkimus tekee naisten roolit ja hääretoriikan näkyviksi, sekä problematisoi varhaislähteiden vinoumia.) ↩︎
- Westman-Kuhmunen, Anna (2015). A Female Perspective on Sami Bear Ceremonies. Journal of Northern Studies 9(2): 73–94, p. 81. ↩︎
- Pentikäinen, Juha. Golden King of the Forest: The Lore of the Northern Bear. Hämeenlinna: Etnika Oy, 2007. (Syntetisoiva teos: karhu “taivaasta laskeutuva” jumalolento, klaanien kantaisä; rituaalinen metsästys, luiden hautaaminen ja kallon ripustus pyhään mäntyyn.) ↩︎
- Pehr Fjellströmin vuonna 1755 julkaisema teos Kort Berättelse om Lapparnas Björna-fänge on yksi merkittävimmistä ja varhaisimmista kirjallisista kuvauksista saamelaisten karhunmetsästykseen liittyvistä riiteistä ja uskomuksista. Teos keskittyy erityisesti siihen, kuinka karhua kohdellaan kaikkein pyhimpänä eläimenä (passe vaisje) ja kuinka sen pyynti on tarkkaan säänneltyä uskonnollista toimintaa. Teos esittelee perustavanlaatuisen myytin karhun vaimosta, joka selittää karhun ja ihmisen välisen sukulaissuhteen sekä peijaisriittien alkuperän. Tarinassa kolmen veljen kaltoinkohtelema sisar pakenee metsään ja päätyy karhun pesään, jossa hän elää karhun vaimona ja synnyttää tälle pojan. Kun karhu vanhenee, se antaa vaimonsa veljille luvan kaataa itsensä, mutta opettaa vaimolleen tarkat rituaaliset säännöt siitä, miten sen ruumista on kohdeltava. Nämä säännöt vaimo välitti veljilleen välttääkseen karhun koston. ↩︎
- Pohjoinen havumetsävyöhyke eli taiga. ↩︎
- Elolla ei viitata niinkään elämään, vaan maatalouden ja pyynnin vuotuiseen satoon. Sana on alkuperäisessä merkityksessään nykyisinkin esillä ilmaisussa elonkorjuu, millä tarkoitetaan elämälle edellytyksiä tarjoavaa peltojen ja kasvimaiden tuoton haltuunottoa. ↩︎
- Alati suositummaksi muodostuva joulunvietto lainasi meillä suurimman osan piirteistään Kekristä; vainajien muistamisen, runsaan syömisen, erityisen joulurauha, sekä lahjojen jakamisen (vrt. elonkorjuun ”lahjat”). ↩︎
- Yleistyvä juhannuksenvietto lainasi suurimman osan piirteistään Ukonvakoista; riehakkuuden ja päihtymisen, kasvukauden juhlistamisen, hedelmällisyyden korostamisen, lemmentaiat yms. ↩︎
- Eli toisin sanoen ”voi jumala, loit jotain mitä emme ilman lauluja syö, emmekä ilman kallon viemistä puuhun”. ↩︎
- Sanalla ”kalten” tarkoitettaneen ”kallistettuna tiettyyn suuntaan”. ↩︎
- Säkeen ensimmäiseen sanaan ”kalten” alkusoinnullisesti sopivalla, kallopuun pintaan viittaavalla sanalla ”kaarna”, voidaan ehkä tarkoittaa ”kallon niskapuolta” tai vaihtoehtoisesti ajatusta siitä, että puun kaarna (eli puu kokonaisuudessaan) suojaa kalloa (karhua) kylmiltä pohjoistuulilta, eli tuulilta, jotka ovat alisesta maailmasta – kirjaimellisesti ”pohjalta”. Karhu itse on rituaalin tässä vaiheessa palaamassa kotiinsa yliseen, joten alinen saatetaan mieltää tavoitteelle vastakkaisena väkenä. ↩︎
- Sana ”heijoseni” on tässä miellyttävän alkusoinnullinen pari sanalle ”heittää”, ja sillä viitataan siihen, miten puuhun nostettua karhua (kalloa) tulevat leppeät tuulet tuudittelemaan eli heijaamaan. ↩︎
- Ilmaisulla ”mieli pettäjäni” ei tässä yhteydessä välttämättä tarkoiteta itselle mieluisaa petkuttajaa tai narraajaa. Sen sijaan ilmaisulla voidaan viitata johonkin mieluisaan, jopa herkulliseen kokemukseen tai lahjaan, minkä karhu on laulajalle antanut. Nimittäin sana ”pettäjäiset” tarkoittaa vanhastaan ”juuri kirnutusta voista annettuja maistiaisia”. (Esim. morsiamen opastusvirressä lauletaan ”ne kolme kotihin heitä, päivän-päälliset unoset, emon armahan sanaset, joka kirnun pettäjäiset”). Toki ilmaisulla ”mieli pettäjäni” on voitu viitata huijaamiseenkin, mikäli karhu ymmärretään vaikkapa lehmiä surman suuhun vievänä metsän petona. Siinä tapauksessa sana ”mieli” on pehmentänyt puhetta huomattavasti kunnioittavammaksi. ↩︎
- Säkeistä vain kaksi on tarkalleen ottaen mitassa (nelipolvinen trokee), mikä tarkoittaa sitä, että runon laulanut Antti Vartiainen ei ole mittaa hallinnut tai mittaa ei ole enää koettu niin tärkeäksi. ↩︎
- Meänmaa on Ruotsin puolella Pajalassa vuonna 1944 syntyneen kirjailija Bengt Pohjasen luoma termi. Sillä viitataan sekä historialliseen että nykyiseen kieli- ja kulttuurialueeseen Tornionjokilaaksossa ja käsivarren alueella, sekä Ruotsissa nykyisessä Norrbottenin läänissä. Meänmaalla puhutaan meänkieltä, suomen sekä ruotsin yleiskieltä ja molempien paikallismurteita, sekä pohjoissaamea ja luulajansaamea. Ruotsissa meänkielellä on virallisen vähemmistökielen asema, kun taas Suomessa meänkieli mielletään suomenkielen murteeksi. ↩︎
- Kokonaisuudessaan aluetta voidaan kutsua myös nimillä “Tornion Lappi, ”Meänmaa”, tai “Länsipohja”. ↩︎
- Katso esim. Jouko Vahtolan väitöskirja Tornionjoki- ja Kemijokilaakson asutuksen synty: Nimistötieteellinen ja historiallinen tutkimus vuodelta 1980. ↩︎
- Ottar (muinaisenglannissa Ohthere) oli Hålogalandista (nykyisen Norjan luoteisrannikolta) kotoisin ollut varakas päällikkö, merenkulkija ja kauppias. Ottarin kertomus Wessexin kuningas Alfred Suurelle (hallitsi 871–899) on tallennettu ja kirjattu ylös arviolta vuosien 889–891 vaiheilla. (Alkuperäinen käsikirjoitus on säilynyt muun muassa niin sanotussa Lauderdale-käsikirjoituksessa (British Library, Add. MS 47967).) Se sisällytettiin osaksi muinaisenglanninkielistä käännöstä Orosiuksen maailmanhistoriasta (Historiarum adversum paganos libri septem), sillä tarkoituksena oli laajentaa anglosaksisen hovin maantieteellistä ja geopoliittista tietämystä pohjoisesta Euroopasta, kartoittaa arktisten hyödykkeiden kauppapotentiaalia sekä osoittaa Ottarin statusta ja kykyä hallita pohjoisimpia merireittejä ja resursseja. Dokumentti kuvaa Ottarin tutkimusmatkaa rannikkoa pitkin pohjoiseen ja idän kautta etelään aina Vienanmerelle saakka. Teksti sisältää varhaisimmat kirjalliset kuvaukset saamelaisista (Finnas), kveeneistä (Cwenas) ja bjarmeista (Beormas). Se erittelee tarkasti pohjoisen ekologista resurssitaloutta, kuten valaan- ja mursunmetsästystä, sekä saamelaisilta kerätyn veron (finnskatt) koostumusta (korkealaatuiset turkikset, linnunsulat, valaanluu ja mursunnahkaiset laivaköydet). Erityisesti tekstissä mainittu mursunluu (hwalbān) ja mursunnahasta leikatut laivaköydet olivat Länsi-Euroopan markkinoilla korkealle arvostettuja luksus- ja strategisia tuotteita, joiden kauppaa Ottar pyrki hoville esittelemään. Teksti on erittäin tärkeä dokumentti itämerensuomalaisen ja saamelaisen kielialueen varhaisesta rajapinnasta. Ottar panee mm. merkille, että bjarmit ja saamelaiset puhuivat lähes samaa kieltä (pæra Beormas spræcon neah an geþeode), mikä viittaa uralilaisten kielten hallitsemaan taigan ja pohjoisrannikon kulttuuripiiriin. ↩︎
- Katso esim. Bergman, Ingela & Edlund (2016): Birkarlar and Sámi – inter-cultural contacts beyond state control: reconsidering the standing of external tradesmen (birkarlar) in medieval Sámi societies. ↩︎
- Saamelaisen kansanperinteen Stállu-hahmo on ihmisen pimeä vastapari ja tunturien vaarallinen, mutta usein tyhmä jättiläinen. Olennon mytologinen alkuperä saattaa olla ”Kuun poika”, mutta sen myöhemmät piirteet kuten ihmissyönti nähdään tutkimuksessa usein heijastumana viikinkien ryöstöretkistä. Stállu on muovautunut vuosisatojen saatossa eri tavoin, saamelaiskulttuurin ja ulkopuolisten vaikutteiden kohdatessa. Tämän myötä yhteyksiä tarinoiden kielteisenä voimana voi nähdä myös pirkkalaisiin. ↩︎
- …ja ennen kantasaamen puhujia jääkauden jälkeisen pioneeriväestön jälkeläiset eli paleolapin puhujat. Paleolapin puhujat eivät ole olleet kielellistä tai geneettistä sukua meille uralilaisille (eli vaikkapa nykysaamelaisten ja suomalaisheimoisten esivanhemmille). ↩︎
- Tunturialueilla samoihin aikoihin kehittyvä laajamittainen poropaimentolaisuus piti tunturisaamelaiset vahvemmin assimilaatiokehityksestä erillään, mutta metsäsaamelaisryhmien kohdalla yhteydet muihin väestöryhmiin muodostuivat paikoin erittäin tiiviiksi. ↩︎
- Perinteisesti saamelaiset ovat jakautuneet eri elinkeinojen, kuten metsästyksen, kalastuksen ja poronhoidon, harjoittajiin. Bysamer-nimitystä (kyläsaamelaiset) käytettiin erityisesti Ruotsin Lapissa ja Norjan puolella saamelaisista, jotka muodostivat kiinteitä maatalouskyliä tai siirtyivät niihin. Heidän elantonsa koostui maanviljelystä, lehmikarjan pidosta, metsästyksestä ja pienimuotoisesta poronhoidosta. Kylät muodostuivat pysyvistä rakennuksista, ja niissä yhdistyivät metsäsaamelainen perinne ja uudet uudisasutuskäytännöt. 1700- ja 1800-luvuilla Ruotsin kruunu kannusti maanviljelyksen ja pysyvän asutuksen leviämistä Saamenmaalle. Monet saamelaiset ryhtyivät viimeistään näihin aikoihin viljelijöiksi. Historiallisesti bysamerit maksoivat lapinveroa maankäytöstään. Kun alueille syntyi kiinteitä kyliä, monet saamelaiset saattoivat ottaa muiden verovelkoja maksettavakseen vastineeksi maankäyttöoikeuksista. Pysyvissä kylissä saamelaiset sekä suomalaisheimoiset ja karjalaisen kielimuodot sekä elinkeinot sekoittuivat vähitellen toisiinsa. (Esimerkiksi lappilaismurteet ovat kehittyessään saaneet runsaasti vaikutteita muinaiskarjalan suunnalta. Persoonapronominit “mie” ja “sie” ovat tästä hyviä esimerkkejä.) Historiallisissa asiakirjoissa bysamerit mainitaan usein veroluetteloissa, maanjakoa koskevissa dokumenteissa ja kirkonkirjoissa, joissa heidän elämäntapaansa on pyritty erottamaan kiertelevämmistä porosaamelaisista. ↩︎
- Tornionlaakson ja Meänmaan tunnettuja kainulais- ja saamelaisnoitia olen listannut täällä. ↩︎
- Johannes Tornæus (-1681) oli Tornion ja Kemin Lapin kirkkoherra vuodesta 1640, ilmeisesti aina kuolemaansa saakka. Hänen kirjoituksensa Berättelse om Lapmarckerna (julkaistu noin 1671) on keskeinen Tornion ja Kemin Lapin alueen oloja sekä uskomuksia kuvaava historiallinen lähde. Johannes Schefferus (1621-1679) oli Uppsalan yliopiston professori ja tutkija, joka käytti Tornæusta lähteenään. Hän kuvasi teoksessaan Lapponia (1673) tarkasti palvontapaikkaa Torniojärven (Torneträsk) laskukohdan eli Darra-saaren luona. Hän mainitsee paikalla olleen ihmishahmoisia seitoja, joista yksi oli muita pidempi, ja miten kaikilla jumalankuvilla oli ”jonkinlaiset lakit päässään”. Schefferus kuvaa myös tunnettuja noitia, kuten Peder Päiviötä ja tämän poikaa Vuolappia. Nils Fellman (1724-1768) puolestaan oli tiedonkerääjä ja raportoija, joka kuului tunnettuun pohjanmaalaiseen pappissukuun. Hän vaikutti erityisesti 1750-luvulla. Hänen merkittävin roolinsa tässä asiayhteydessä on vuonna 1751 laadittu raportti, jossa hän kuvasi yksityiskohtaisesti Kemijärvellä sijainnutta pakanallista Besosing-uhripaikkaa (myöhemmältä nimeltään Ämmänniemi) ja siellä harjoitettua kivi- ja puujumalien palvontaa. ↩︎
- Katso esim. Itkonen, T.I. (1946): Heidnische Religion und Späterer Aberglaube Bei Den Finnischen Lappen (SUST 87). ↩︎
- Mansuetus Jaakonpojan vuoden 1620 raportti on julkaistu osana H. G. Porthanin tutkimuksia (Dissertationes), joihin T. I. Itkonen viittaa julkaisunsa Heidnische Religion und Späterer Aberglaube Bei Den Finnischen Lappen (SUST 87) lähdeluettelossa. ↩︎
- Luottamuspuu (saam. luote muor tai luohtt-muorr) on seidalle tai muulle pyhälle paikalle pystytetty puinen uhri- tai muistorakenne, jolla on ollut keskeinen rooli saamelaisissa uhrimenoissa. Se valmistettiin usein veneen kölin muotoiseksi, minkä vuoksi historiallisissa lähteissä siitä on käytetty myös nimitystä “hiidenvene”. Puuta käytettiin erityisesti silloin, kun seidalle luvattiin elävä uhri, kuten poro tai lammas: eläin sidottiin puuhun kiinni, ja teurastuksen jälkeen sen verellä voideltiin sekä seitakivi että luottamuspuu. Osa uhrilihasta tai eläimen nahka ripustettiin puuhun, ja siihen voitiin kiinnittää myös muita lahjoja, kuten hopeaa tai messinkirenkaita. Vaikka nimitys on aiemmin yhdistetty virheellisesti suomen kielen sanaan luottaa, sen katsotaan nykyään viittaavan pikemminkin uhratun nahan ripustamiseen. Primäärilähteeksi katso Gabriel Tuderus, En kort underrättelse om de österbothniske lappar (1600-luku). ↩︎
- Sanalla “hiisi” on suomalaisheimoisten keskuudessa alunperin tarkoitettu (myös) suku- ja perhekohtaista kalmistoa. ↩︎
- Uno F. Olsson (1906–1986) oli kiirunalainen kotiseutututkija ja kaivostyöläinen, joka keräsi systemaattisesti perimätietoa Tornion Lapinmaasta (Torne lappmark) 1920- ja 1930-luvuilta lähtien. Tärkein lähde Olssonin tutkimuksiin liittyen on omakustannekirja Folklore i Torne lappmark (1983). ↩︎
- Karhun kansa on Suomessa vuonna 2013 virallisesti rekisteröity uskonnollinen yhdyskunta, joka tukeutuu toiminnassaan kotoperäiseen (itämerensuomalaiseen, ei-kristilliseen) uskomusperinteeseen. ↩︎
- Talvisen pesältä pyynnin loputtua, keskitalven karhunpeijaiset muuttuivat Suomessa mahdottomiksi järjestää. Tämän kehityksen myötä Karhun kansa järjestää karhukulttinsa näkyvimmät menot virolaisen Karupäev -esimerkin innoittamana keskellä kesää. Tapahtuma ei enää kytkeydy karhunmetsästyksen jälkeisiin rituaalisiin tapahtumiin, mutta on säilyttänyt muita keskeisiä piirteitä vanhakantaiseen karhunpalvontaan liittyen. ↩︎
- Karhun myyttinen ja rituaalinen merkitys on dokumentoitu laajasti koko pohjoisella alueella. Esim. Juha Janhunen on analysoinut karhumyytin leviämistä Koillis-Aasiassa ja todennut sen olevan osa laajaa, muinaista pohjoista uskomusperinnettä (Tracing the Bear Myth in Northeast Asia, 2003). T. I. Itkonen (1946) nimeää Enontekiön Näkkäläjärven seidan (kaksisylinen suippo kalliopaasi) yhdeksi Lapin tunnetuimmista pyhistä paikoista. Hän kuvaa myös siihen liittyvää kansanperinnettä, jossa seita vaatii puolet saaliista. Itkonen raportoi myös Inarin Ukonsaaresta (toinen merkittävä seitapaikka) tehdyt löydöt, joihin kuului karhun, suden, ahman ja lintujen luita. (Itkoselta Heidnische Religion und Späterer Aberglaube Bei Den Finnischen Lappen SUST 87, 1946, sekä A. V. Koskimiehen kanssa julkaistu Inarinlappalaista kansantietoutta, SUST 40, 1918.) Karhun hampaita ja kynsiä on perinteisesti pidetty voimallisina amuletteina, joita on jätetty uhriksi tai käytetty taikaesineinä. Itkonen toteaa teoksensa lisäyksissä (Nachtrag), että vaikka Suomen Lapin kohteita oli tutkittu tuolloin vähän, Ruotsin Lapissa oli tutkittu satoja uhripaikkoja, joiden löydöt ajoittuvat nimenomaan 11.–13. vuosisadoille. Ukonsaaresta löydetty ns. permiläinen hopeasormus (tai korvakoru) ajoitettiin jo varhain 1000-luvulle (11. vuosisata), mikä tukee tätä aikatasoa. Ante Aikio (An essay on Saami ethnolinguistic prehistory, 2012) ja Mika Lavento (Textile ceramics in Finland and on the Karelian Isthmus, 2001, sekä sekä yhdessä Janne Saarikiven kanssa kirjoitettu Linguistics and Archaeology: A Critical View of an Interdisciplinary Approach with Reference to the Prehistory of Northern Scandinavia, 2012) viittaavat Christian Carpelanin tutkimuksiin, joiden mukaan Lapin seitojen käyttö ja suuret luu- sekä metallilöydöt alkavat yleistyä juuri myöhäisellä rautakaudella (n. 800 jaa. eteenpäin), jolloin saamelainen kulttuuri tuli näkyvämmäksi arkeologisessa aineistossa (katso Inarilaisten arkeologiset vaiheet, 2003, sekä Asko Parpolan kanssa tehty artikkeli Emergence, contacts and dispersal of Proto-Indo-European, Proto-Uralic and Proto-Aryan in archaeological perspective, 2001). ↩︎
- Samuli Paulaharju, Matkakertomuksia Karjalan kankahilta (SKS, 1908). Korjaus 18.11.2026. Yhdistin aiemmin tämän havainnon Vienan Karjalaan. Paulaharju kuvaa tässä Nurmeksen Mujejärven Pulkkilaa. Palaan kallon käyttöön Viitasaaren peijaisia käsittelevässä kirjoituksessani (viite 82). ↩︎
- Márta Csepregi, K. F. Karjalainen’s Eastern Khanty Text Collection (1899–1901). SUST 279 (2024). Csepregi toteaa, että Karjalaisen itähanteja koskeva tekstikokoelma on kielitieteen ja folkloristiikan kannalta erittäin merkittävä, sillä se on vanhin itähantien tekstikorpus ja dokumentoi aiemmin heikosti tunnettuja perinteen lajeja. Vaikka aineisto on yli 120 vuotta vanhaa, se tarjoaa avaimen tekstien ja uskomusmaailman ymmärtämiseen Karjalaisen omien sanakirjojen ja mytologiaa käsittelevien teosten kautta. Csepregi huomauttaa, että viimeisten 30 vuoden aikana hantien parissa on noussut uusi oma sivistyneistö, joka pystyy itse tutkimaan omaa kieltään ja perinteistä kulttuuriaan. ↩︎
- Virolainen Lennart Meri (1929-2006) kuvasi useita kansatieteellisiä elokuvia uralilaisten eli suomalais-ugrilaisten kansojen parissa neuvostoaikana. Hän tallensi nimenomaan Agan-joen hantien karhunpeijaisrituaaleja vuosina 1985 ja 1988. Meren tunnetuin tätä aihetta käsittelevä dokumenttielokuva on vuonna 1989 valmistunut The Sons of Torum (Toorumipoegade laulud). Elokuvan katsotaan dokumentoineen sellaista perinnetietoa, joka olisi muuten hävinnyt vanhojen ihmisten kuoleman myötä. Vaikka väite sadoista laulunäytelmistä on hätkähdyttävä, se perustuu perinteisten karhunpeijaisten rakenteeseen, jota mm. Csepregi kuvaa viittaamalla K. F. Karjalaisen havaintoihin. Karjalainen raportoi jo vuonna 1903, että Surgutin lähellä vietetyissä peijaisissa esitettiin muutaman päivän aikana yli seitsemänsataa (n. 800) laulunäytelmää. Nämä olivat usein leikillisiä tai pilkallisia kuvauksia metsästys- ja kalastusseikkailuista. Meri taltioi dokumenttiinsa muun muassa karhunpeijaisperinteeseen kuuluvan kurkikohtauksen, jossa näyttelijä imitoi kurkea ja ”hyökkää” karhun kimppuun kostaakseen pesänsä ryöstämisen. ↩︎
- Ivan Stepanovič Sopočin (1910–1993) oli Tromaganin alueen tunnetuin šamaani. Häntä pidettiin yhtenä kaikkein autenttisimmista hantien perinteiden säilyttäjistä ja tietolähteistä. Uskontotieteilijä Juha Pentikäinen tapasi Sopočinin vuonna 1989. Myöhemmin Sopočinin sukua ja perinteitä ovat tutkineet muun muassa unkarilaiset Ágnes Kerezsi ja Márta Csepregi 1990-luvun alussa. Sopočinin elämäntyötä ja šamanistista perintöä on kuvattu myös 1990-luvun lopulla valmistuneissa dokumenteissa, kuten György Pál Gadón elokuvassa The Khanty Shaman’s Legacy (1999). Sopočinin kaltaiset henkilöt toimivat siltana vanhan šamanistisen perinteen ja nykyajan välillä, ja heiltä kerätty aineisto on ollut keskeistä itähantien folklore- ja uskomusperinteen tutkimukselle ja elvyttämiselle. ↩︎
- Tiidâ (esiintyy tutkimuskirjallisuudessa myös muodoissa tiidä tai tiida) viittaa inarinsaamelaisessa perinteessä ”kevyempään taikuuteen”, kansanomaiseen uskomustietoon tai perinteisiin tapoihin. Se erotetaan varsinaisesta noituudesta tai vahvasta magiasta, jota harjoittivat ainoastaan oppineet noidat (noăidi); tiidâ on pikemminkin kollektiivista ”tapataikuutta” tai merkitykselliseksi koettua uskomusperinnettä, jota kuka tahansa yhteisön jäsen voi toteuttaa. Karhunpalvonnan yhteydessä termi kuvaa perinteiden siirtymistä šamanistisesta instituutiosta osaksi yhteisöllistä muistia ja arkipäivän kulttuuria. Katso ainakin T. I. Itkonen, Heidnische Religion und Späterer Aberglaube Bei Den Finnischen Lappen (SUST 87, 1946), s. 154 ↩︎
- Norjan Oslossa vuoden 2018 marraskuussa perustettu Arktinen Shamaanipiiri (Arktisk Sjamansirkel) on kaiketi ensimmäinen saamelainen šamaanijärjestö, joka on nostanut henkisen aktivismin (spiritual activism) toimintansa keskiöön. Se asettaa yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja luonnonpuolustamisen yksilöllisen kehityksen edelle. Järjestö on osallistunut aktiivisesti ekstraktivismin vastaiseen toimintaan, kuten mielenosoituksiin kaivoshankkeita (esim. Repparfjordin kuparikaivos) ja tuulivoimapuistoja vastaan. He näkevät nämä hankkeet hyökkäyksinä maata, esi-isiä ja saamelaista elämäntapaa vastaan. Järjestön keskeinen ”pilottitapaus” on ollut eteläsaamelaisella alueella Hattfjelldalissa sijaitsevan Aahkansnjurhtjie-tunturin (Kjerringtind) suojelu suunnitellulta voimalaitoshankkeelta. Šamaanit perustelevat suojelua sillä, että kyseessä on pyhä tunturi, jolle haetaan suojaa alkuperäiskansojen oikeuksien ja YK:n ihmisoikeuksien perusteella. Arktisen Shamaanipiirin mukaan alkuperäiskansoilla on luontoon henkinen suhde, joka velvoittaa elämään tasapainossa Äiti Maan kanssa. Kyse on animismista, jossa tunturi nähdään elävänä olentona ja sukulaisena, ja joka vastustaa länsimaista luontokäsitystä, joka näkee luonnon vain resurssina tai elottomana hyödykkeenä. Katso mm. Siv Ellen Kraftin artikkeli Spiritual Activism – Saving Mother Earth in Sápmi (2020). (Huom: vaikka Arktinen Shamaanipiiri on perustettu Norjassa, sen tavoitteena on olla yhdistävä verkosto, joka kattaa koko Saamenmaan eli Sápmin, sekä muut arktiset alueet, kuten Suomen, Ruotsin, Venäjän, Alaskan ja Grönlannin) ↩︎
- Muinaiseen sekä kansanuskoiseen perinteeseen ja SKVR-arkistoaineistoihin toimintansa nojaavalla Karhun kansalla on oikeus suorittaa vihkimisiä osana nykyaikaista oikeusjärjestelmää. Nimiäiset, siunaustilaisuudet, eri vuotuisjuhlat rituaaleineen, sekä läheinen suhde kansanparannukseen ovat luonnollinen osa kokonaisuutta. ↩︎
- Matti Sarmela (katso esim. Karhu ihmisen ympäristössä) ja Juha Pentikäinen (Karhun kannoilla: Metsänpitäjä ja mies sekä Golden King of the Forest: The Lore of the Northern Bear) toteavat tutkimuksissaan, että karhun kallo ei ollut ainoastaan metsästysmuisto, vaan rituaaliesine, joka toimi välikappaleena ihmisen ja karhun taivaallisen kodin välillä. Ulla Moilanen ja Minerva Piha huomauttavat kohtuu tutkimuksessaan Historiallinen karhunpeijaisrituaali ja karhunkallomännyt arkeologisina kohteina (julkaisussa SKAS 1/2022), että kallon palauttaminen kallohonkaan varmisti eläimen regeneraation eli jälleensyntymisen, ja että näihin pyhiin puihin liittyi ankarampia tabuja kuin muihin uhripaikkoihin. Pääluun anastajaa uskottiin kohtaavan yliluonnollinen rangaistus, mutta rahvaan rituaalispesialistit, kuten tietäjät, pystyivät hallitsemaan tätä vaarallista ”väkeä” ja noutamaan kalloja taikatarpeisiinsa, usein lunastamalla ne hopearahalla. Vastaavaa materiaalista perinnettä on valottanut myös Sonja Hukantaival, jonka tutkimukset Kansallismuseon taikaesinekokoelmiin liittyen – mm. Finnish Folk Magic Objects Explored (2018) ja Keräelmä taikaesineitä (teoksessa Magiaa ennen ja nyt, 2024) – vahvistavat, että karhun osia kuten kalloja, hampaita ja kynsiä, säilytettiin tietäjien ”noitapusseissa” tai kätketyissä varastoissa. Esimerkiksi Kaavilta on dokumentoitu tapaus, jossa karhun pääkallo löytyi talon vintiltä muun tietäjävälineistön joukosta. Tenka Issakainen puolestaan korostaa väitöskirjassaan Tavallista taikuutta – tulkinta suomalaisten taikojen merkityksistä Mikko Koljosen osaamisen valossa (2012), että maagisia esineitä, kuten karhun osia tai ”päivännäkemättömiä” pahkoja, tuli säilyttää suojassa auringolta ja tuulelta, jotta niiden sisältämä väki ei haihtuisi tai kääntyisi käyttäjäänsä vastaan. Mainittakoon tässä kohtaa, että varhaisin kirjallinen lähde karhunkallon rituaalisesta merkityksestä on piispa Isaacus Rothoviuksen vuoden 1640 saarna (En christeligh tacksäijelspredikan til Gudh war Herra: hållen i Åbo domkyrckio then 15. Julij anno MDCXL, 1641), jossa hän valitti talonpoikien juovan olutta karhun kallosta ja matkivan sen murinaa pyyntionnen takaamiseksi. ↩︎
Jatka lukemista
Karhukulttimme Viitasaaren tekstin perusteella
Viitasaaren kuvauksessa karhu otetaan vastaan häävieraana. Kuljen peijaisten mukana pyyntirunoista kallohongalle asti.
Karhun nimi
Karhun nimitykset ja nimitabu avaavat karhun erityisasemaa kielessä.
Metsä on totta
Metsä on totta syventää karhuperinteen taustalla olevaa metsäsuhdetta.
Väenuskoisia runolauluja ja loitsuja
Itse laatimani runolaulut ja loitsut näyttävät, miten perinne elää nykyisessä sanankäytössä.


Vastaa