Työtuvat – assimilaation hiljanen konneisto
Pohjois-Ruottin historian yksi pimiä luku kulminoituu niin kutsuttuihin työtuphiin (arbetsstugor). Norrbottenissa (pohjosimman Ruottin kattavassa läänissä eli Tornionjokilaaksossa ja siitä läntheen) toimi vuosina 1903–1954 yhtheesä 21 työtuphaa. Arvioijen mukhaan näisä laitoksisa asu yhtheesä noin 5 500 kläppiä (lasta). Virallisesti työtupien piti tarjota köyhille lapsille huolenpittoo, mutta toellisuudessa net oli osa Ruottin valtion assimilaatiopolitiikkaa. Lapsilta kiellethiin meänkielen, suomen ja saamen puhuminen, ja heät pyrithiin sulauttamhaan ruottalaiseen kulttuuriin eristämällä heät perheistään. Monet entiset oppilhaat on kertonheet kaltoinkohtelusta, nöyryytyksestä ja häpiästä, jotka on vaikuttanheet heän mahollisuukshiinsa siirtää ommaa kulttuuria etheenpäin. (Jutun alussa olevassa kuvassa on kläppejä ja opettajia Árviesjávrrien eli Arvidsjaurin työtuan edustalla, vuonna 1910.)
Kirkon vastuu ja julkinen tunnustus
Ruottin kirkko on nyt viimeisten kuukausien aikana myöntäny olleensa osavastuusa työtupien toiminnasta, niien säännöistä ja lapsiin kohistuneista loukkauksista. Kirkko esitti virallisen anteeksipyynnön tottuus- ja sovintokomission raportin pohojalta, tunnustaen roolinsa pakotetussa sulauttamisprosessissa. Kirkko kirjaimellisesti totesi pettänheensä net lapset, jokka joutu kärsimhään työtuvissa. Anteeksipyyntö esitethiin iliman odotusta vastauksesta tai anteeksiannosta, tunnustaen, että sovinto on pitkä ja yksilöllinen tie.
Homma meni niin, että ensin jo viime vuen puolela Karungissa arkkipiispa Martin Modéus ja Luulajan hiippakunnan piispa Åsa Nyström esitti anteeksipyyntönsä työtuvissa huonosti kohelluille tilaisuuessa, joka kokosi yhtheen yli 100 henkeä. Sitten Ruottin kirkon ja Luulajan hiippakunnan edustajina net laati virallisen anteeksipyyntökirhjeen1, joka oli osotettu suorhaan työtupien entisille oppilaille. Kirjeesä kirkko myöntää osavastuunsa työtupien toiminnasta ja säännöistä, sekä pyytää anteeksi sitä, että se petti työtuvissa kärsinheet turvattomat lapset. Anteeksipyyntö esitethiin nimenomasesti iliman odotusta tai vaatimusta anteeksiannosta. Nyt toukokuussa 2026 järjestetyn Askel Sovinthoon -festin päätteeksi Luulajan tuomiokirkossa piethiin 10. toukokuuta sovintojumalanpalvelus, jossa pyyethiin virallisesti anteeksi työtupien tapahtumia.
Koska meänkielen (ja saamen) puhuminen oli työtuvissa ankarasti kielletty ja rangastavvaa, kirkon anteeksipyyntö luethiin Luulajan tuomiokirkossa ensimmäiseksi nimenomhaan meänkielellä. Kirkkotila oli myös sisustettu tornionlaaksolaisen teeman mukasesti mm. räsymatoilla, raanuilla, keinutuolilla ja muilla käsitöillä, jotta tila kunnioittaisi paikallista tornionlaaksolaista identiteettiä. Kirkhoon tuothiin jopa varta vasten rakennettuja saunanlauteita ja perinteisiä keittiösohvia – symboleita kodille, kielelle ja turvalle, jotka työtupajärjestelmä yritti rikkoa.
Työtupien helvetti
Luulajan jumalanpalveluksessa kerrothiin avvoimesti työtupien toellisuudesta ja luethiin äänheen entisten työtupalaisten todistuksia kokemastaan nöyryytyksestä, rangaistuksista ja epäinhimillisistä oloista. Tapahtumat on pahimmillaan olheet ihan kamalia, ja kun miettii, että uhreina on olheet pienet lapset, tullee tosi paha olo.
Vanhempiensa kokemuksista on esim. Kärstin Lampa kertonu2 Luulajan kirkossa ja Ruottin kirkon sivuila, miten heän vanhemmat joutu työtuphaan, ja miten koko järjestelmä piilotethiin pois silimistä:
”Ko mamma ja hänen sisaret tulit kouluikhään net lähätethiin työtuale Muodoslompolhoon, vaikka kotikylässä oli koulu, vain pari sattaa meeteriä heän kotoa – mutta sielä net ei saahnee käyä koulua...
Työtuanaijasta ei koskhaan puhuttu ko mie kasusin ylös. Ei mamma eikä minun musterit sanalakhaan maininhee siittä aijasta. Ei net haluhnee muistaa pölköä, avuttomuutta ja häpeää, mitä net sillon tunsit…
En mie omanakhaan koulunaikana saanu tietää ette työtupia oon ollu Norrbottenissa, se oli aivan niinku tämä histuuria ei koskhaan olis tapahtunnu. Se oli vasta sitte ko joku oli kirjottannu jotaki paikkakunnan avishiin, ko mie käsitin, ette jotaki oli ollu kätkössä, ette kaikki oli laastu maton alle.
Se häpeä sai sen vaikenehmaan – ja met lapset perimä sen häpeän. Nyt mie hunteeraan: miksis mie en huutanu vihasta? Miksis mie en ymmärtänny sillon? Miksis tämä sai tapahtua?”
Työtupien arki oli täynnä pelekoa, kovvaa kuria ja epäinhimillisiä olosuhteita. Ylleissuomen tai meänkielen puhuminen oli ankarasti kielletty, ja sitä joutu puhumhan varkhain eli sallaa. Koulussa puhuthiin vain ruottia, mikä vaikeutti oppimista ja saatto aiheuttaa lapsissa pelosta johtuvvaa änkytystä. Jos kläppi jäi kiinni väärästä kielestä, seurauksena saatto olla korvatillikka ja passittaminen nukkumhan jo viieltä iltapäivällä iliman ruokaa. Lapsille juurrutethiin tunnetta, että net ja heän taustat oli huonompiarvosia. Kärstinin isä Tyko Lampa kerto korvatillikoista ja korvien vääntelyistä, että lapset kuttu niitä ”kellon vetämiseksi”.
Nöyryyttäminen oli arkipäivää. Esimerkiksi sänkynsä kastellutta poikaa johtajatar rankas lyömällä poikaa pissalakanalla korville niin, että virtsa roisku, minkä jäläkheen lapsen piti itte hakia uusi lakana ja pedata sänky.
Ruoka oli todistusten mukhaan kauhiaa, ussein kaali- tai sipulisoppaa, ja pöydässä vallitti ankarat säännöt. Ruokaa oli pakko syyä, vaikka puurossa olis ollu matoja (niinku välillä oli). Jos kläppi oksensi ruokaansa, hänet saatethiin pakottaa syömhään oksennuksensa. Errääsä tappauksesa johtajatar paino pojan kasvot takasin soppalautaseen, eikä kukhaan uskaltanu puuttua tilanteesheen.
Peseytyminen oli uskomattoman puutteellista, sillä saunhaan päästiin vain neliä kertaa vuessa ja sillonki peseydythiin vain kolomen yhtheisen soikon avulla, joissa yhessä oli saippuaa, toisessa lämmintä vettä ja kolomannessa kylymää.
Lapset nukku makkuusaleissa ite täytetyillä olkipatjoilla sängyisä, joiden välissä oli puoli metriä tillaa. Tyttöjä saatethiin kohella hieman paremmin ja net teki siivous- ja keittiötöitä, ko taas pojat joutu tekemhän raskaita päivittäisiä töitä, niinko kantamhan polttopuita ja vettä työtuphaan.
Lasten omat kotoa tuodut vaatheet pakathiin poies, ja niitä sai pittää vain kothiin lomille lähettäessä. Työtuvissa pojilla oli valkasemattomasta jäykästä kankhaasta tehyt lyhyet housut, jotka ei menheet rikki, mutta hiersi ihon haaroista verille. Koska rasvaa ei ollu, hiertymiä pojat yritti hoitaa sylellä. Lapset eristethiin kodeistaan, eikä kothiin saanu mennä edes viikonloppusin, vaikka matka olis ollu vain muutaman kilometrin mittanen. Kotoa rakkauella lähetetyt paketit, kuten äitin leipomat pullat, saatettiin takavarikoija ja tarjoilla esimerkiksi vierailevalle papille.
Kaiken kaikkiaan entisten oppilaiden todistukset kertoo laitoksista, joissa lapset oli täysin suojattomia ja aikuisten mielivallan armoilla. Tyko Lampa tiivisti todistuksessaan arjen työtuvassa olleen ”täysi helvetti, siellä ei saanut olla lapsi”.
Seuraavat polvet?
Mitä Ruottin valtio tässä tilanteesa sitte tekkee? Kun kirkko on astunu eshiin ja alkanu käyä läpi ommaa vastuutaan, valtio laahaa kaukana perässä. Nuorisojärjestö Met Nuoret3 (joka eustaa tornionlaaksolaisia, kveenejä ja lantalaisia nuoria) teki Askel sovinthoon -festin aikoihin kovan, mutta ymmärrettävän ratkasun: net kirjotti kulttuuriministeri Parisa Liljestrandille avoimen kirhjeen ja kieltäyty ottamasta vasthaan valtion anteeksipyyntöä Luulajan tuomiokirkon sovintojumalanpalveluksen yhteyesä. Järjestön puheenjohtaja Karin Keisu totesiki aivan suorhaan, että valtio ei ole ollu sovintoprosessisa mitenkhään aidosti läsnä, vaan net halusi ainoasthaan ”tulla valhmiiksi katethuun pöythään” iliman että olisivat itte tehnheet asian etheen mithään. Nuoret on yrittänheet saaha tappaamista kulttuuriministerin kans, mutta hallitukselta on vastattu, ettei ministeri halua tappaamista juuri nyt.
Sammaan aikhaan ko juhlapuhheisa puhuthaan sovinnosta, Ruottin hallitus leikkaa rajulla käellä kansallisten vähemmistöjen rahotusta. Vuosien 2024 ja 2025 välilä valtion budjetisa vähemmistövaroja pienenethiin 207 miljoonasta 157 miljoonhaan kruuhnuun. Met Nuoret -järjestön varapuheenjohtaja Fanny Eriksson on tuonu esile, miten tuhoisaa tämä on: monessa perheesä työtupien aiheuttama tuska ja häpiä on estäny kielen ja kulttuurin siirtymisen kläpeille, ja moni nuorempi, kuten Fanny ittekki, on jääny täysin ”ummikoksi”. Aikuisena kielen takasin ottaminen on hankalaa, ja rahotuksen leikkausten myötä se mennee yhä vaikiemmaksi, ko koulutusta ja koulutettuja opettajia ei yksinkertasesti ole.
Nuoret on syvästi huolissaan siittä, että iliman valtion aitoa läsnäoloa, toimintasuunnitelmaa ja kunnon rahotusta kieli ja kulttuuri ei voi selvitä hengisä tuleville sukupolville. Siksi Met Nuoret jättiki valtiolle tiukan ja puhuttelevan kysymyksen: ”Met olema valhmiit menemhään etheenpäin, olettako tet?”

Jatkuvuus ja parantuminen
Sovinto on prosessi, jossa historian haavat tuodaan valhoon, jotta net voi alkaa parantua. Kyse on tornionlaaksolaisen väen ja äänen pallauttamisesta instituutioiden ja hiljaisuuen keskeltä takasin elävhään arkheen ja tuleville sukupolville. Mie ite aattelen, että se on vähän niinko katkenheen loitsun jatkamista ja oman luonnon ja kielen pyhittämistä uuelleen.
Tämä kaikki koskee tietenki etupäässä Ruottin puolen kveenejä, kainulaisia, lantalaisia, tornionlaaksolaisia …ja sammaa assimilaatiopolitiikkaa ollu totta kai myös saamelaisiin kohistuen. Mutta Meänmaalla on aina ”naitu poikki” eli samat suvut menhee ja assuu Väylän (Tornionjoen) molemmin puolin. Mie itekki oon päivitettyjen DNA -etnisiteettiarvioitten mukhaan isän puolelta eniten Itä-Norrbottenin juurta, lähinnä Jukkasjärvi-Svappavaara-Avvakkotunturi-Jällivaara-Kilvo-Nattavaara -akselilta ja siitä tietenki ittäänpäin Muonio-Ylitornion väliselle alueelle (Suomheen) joen vartheen.
Lankoja yhtheen
Tuota ”isäni maata” ko miettii, ni esim. Jukkasjärven ja Karesuannon alueila 1800-luvulla toimiessaan ruottalaiset viranomaiset ei juuri tehnheet eroa suomenkielisten ja saamenkielisten välillä. Kumpaaki ryhymää kohelthiin yhtä alentuvvaan sääty-yhteiskunnan tyylhiin ”alempana kansanosana” – toinen vain asu ”ahtaassa koassa” ja toinen ”nokisessa savupirtissä”, ja kumpiki makso ruunulle veroja. Yhteinen kieli (tai oikeammin kielet) ja samankaltaiset elinolot yhisti näitä ryhmiä.
Oma sukututkimus ja DNA-tulokset heijastaa hyvin tuota monimuotoista ja rajat ylittävvää toellisuutta. ”Poikkinainti” ja Meänmaan yhteinen elämä oli perinnettä, jota ees vuonna 1809 vedetty uusi valtakunnanraja ei kyenny arjessa katkasemhaan. Tornionlaaksossa Ruottin ja Venäjän välinen raja koettiinki irralliseksi arjen toellisuudesta, ja ihmiset eli ikkään ko useammassa sosiaalisessa toellisuudessa yhtä aikaa. Avioliittoja solmittiin edelleen runsaasti rajan yli, ja vielä 1800-luvun loppupuolella Torniossa vihityistä pareista 15 prosentissa sulhanen oli kotosin Ruottin puolelta (tapana oli mennä naimisiin morsiamen kotipaikkakunnalla). Rajajoki oikiasthaan pikemminki yhisti ihmisiä ko erotti heitä.
Tuo mainittemani Jukkasjärvi–Svappavaara-Avvakkotunturi-Jällivaara–Kilvo–Nattavaara-akseli on kiehtova. 1600-luvulla eläny suora esivanhempani Olli Tuomaanpoika Fanni (Olof Tomasson Fanni, 1669–1739), oli Jällivaaran Vuolle-siidan (Sjokksjokk4) ja Kilvon alueella vaikuttanut saamelainen, jonka tarina on hyvä esimerkki tuon ajan joustavista etnisistä ja elinkeinollisista rajoista. Lähteien mukhaan Olli (Ovllá) yritti olla samanaikaisesti sekä ns. lappalainen että uudisasukas (nybyggare). Hän rakensi mailheen talon, osti lehemiä ja asetti (Vienanmeren rannalta Onegasta tulheen karjalaiskauppiaan5 tyttären eli) vaimonsa Riitta Mikontyär Ryssän (Brita Mickelsdotter Ryss) sekä osan yhteisistä lapsista hoitamhaan maata ja karjaa talolle, kun taas hän ite asu toisten kläppien kanssa tunturissa porojen kanssa. Olli kävi myös pitkällistä oikeustaistelua Rovavaaran nautinta-alueista errään toisen uudisasukkaan eli ”nyypykkärin” kanssa, puolustaen oikeuksiaan vanhoihin lapinkylhiin niinko Vuollesittaan nojautuen.
Ollin perheen ratkasu kuvvaa sitä, miten monitallous ja saamelais-suomalais-karjalainen rinnakkaiselo ja sulautuminen saatto käytännössä toimia. Juuri tämä elinkeinojen joustavuus johti alueella monessa kohthaa ns. tilastolliseen sulautumisheen. Eli ko saamelaiset alko perustaa uudistiloja ja harjottaa maanviljelyä poronhoijon ohella, viranomaiset ei ennää merkinny heitä asiakirjoihin saamelaisiksi, vaan uudisasukkaiksi tai talonpojiksi. Etnisyyttä mitathiin viranomaisten (niinko pappien ja ruununvoutien) papereissa ylleesä elinkeinon perusteella, ja ihimisten käyttämmää kieltä tai syntyperrää kommentoitiin asiakirjoissa harvoin6. Tällä tavvoin moni saamelainen suku muuttu asiakirjoissa suomalaiseksi tai ruottalaiseksi, ja eri sukujen risthiinnaimisen myötä kielellinen ja kulttuurinen raja hämärty entisesthään. Niinpä alueen ihimiset, oli net sitten kveenejä, lantalaisia, tornionlaaksolaisia, vanhaa kainulaissukua tai saamelaisia, on vuosisatojen ajan sekottunheet, tehneet yhteistyötä, nainheet poikki ja eläny monikulttuurista arkea kaukana valtakuntien pääkaupungeissa veetyistä rajoista.
Kirkollisille ja maallisille viranomaisille asukkaiden välinen keskeisin ero ei siis ollu etninen, vaan kyse oli sääty-yhteiskunnan luokkajaosta. Virkamiehet kohteli saamelaisia ja suomalaisia tasapuolisesti ”alempana rahvaana”. Elinkeinhoon perustuva rajanveto ei ollu ainoastaan viranomaisten ylyhäältä päin sanelema, vaan se vastasi pitkälti myös asukkaiden ommaa arkea ja identiteettiä. Ihmiset määritteli tuohon aikaan ittensä pitkälti elinkeinonsa ja elämäntapansa mukhaan; maatallouteen siirtyny saamelainen kasvatti lapsensa talollisseen ”nybyggare” -kulttuuriin, ja vastaavasti saamelaisyhteisöön muuttanu ja/tai yksinomasesti pyynthiin ja poronhoitoon siirtyny suomalainen omaksu ”lappalaisen” elämäntavan. Merkinnöistä riippumatta molemmat oli Ruottissa valtakulttuurin suhtheen etnisiä vähemmistöjä, minkä myötä molempien ryhymien lapset joutu sitten aikanhaan työtuphiin (arbetsstugor) ja saamelaiskouluihin (sameskolan)7.
Lopuksi
Mie ko olen tämmöne meän vanhaan viisausperinteeseen tukkeutuva tietäjänoita ja meän luonnonuskhoon nojjaava kulttuuriaktivisti, tekkee mieli tuua esille semmosta käsitettä ko meänusko. Methän ylleesä puhuthan väenuskosta ja väentapasuuesta, mutta tuolla Väylän varressa ja laajemmin Meänmaalla (Norrbottenissa) vois aivan hyvin puhhuu ”meänuskosta”. Minun mielessä seo sitä ko nähhään luonnonhenget ja vanhat jumalat osana tätä kolmikerroksista maailmaa, sitä että ihiminen kokkee miten kaikki ellää ja miten kaikessa on väki-voimia ja henki, sitä että esivanhemmat on osa meän ylisukupolvista ja moniheimosta yhteisöä, ja sitä että ikivanhat taiat ja keinot, sekä loitsut ja laulut auttaa tiukassa paikassa.
Solekko uskoa!
- https://www.svenskakyrkan.se/minoriteter/tornedalingar-kvaner-och-lantalaiset/askel-sovinthoon ↩︎
- https://www.svenskakyrkan.se/minoriteter/tornedalingar-kvaner-och-lantalaiset/askel-sovinthoon ↩︎
- https://metnuoret.se/ ↩︎
- Sjokksjokk tunnethaan varhasimmissa lähteissä Vuolle-siidan (eli tuntureista katottuna ”alemman siidan”) lapinkylänä. Lapinkylä puolesthaan oli tietyn alueen sisällä eläneitten ja toimineitten saamelaisten perheitten ryhmä ja alue – siis sekä sosiaalinen että maantieteellinen asia. Vuolle oli pinta-alalthaan suuri kylä, joka käsitti sekä Jokkmokkin että Jällivaaran kuntien itäosat. Kylän veronmaksajien määrä oli 1500-luvun puolivälissä parinkymmenen tienoilla, nousi 1600-luvun alussa noin viiteenkymmenheen ja oli 1700-luvulla 70–90 välillä. Vuoden 1882 valtiollisessa selvityksessä Sjokksjokk kuvathiin kyläksi, jossa oli sekä tunturisaamelaisia että mettäsaamelaisia; jälkimmäiset oli myös tilanomistajia. Ko kyläjako myöhemmin virallistettiin vuen 1886 porolaidunlain kautta, Sjokksjokkista tuli yksi Jokkmokkin pitäjän nelijästä lapinkylästä, tosin huomattavasti pienempänä ko alakuperänen kylä. ↩︎
- Ruottalaisissa tiedoissa ”Mickel Simonsson Ryss” (1640-1706), mutta alunperin nimelthään varmaanki Miihkali Simananpoika tai Mihali Simanoff. Arkisessa puhheesa ja kyläyhtheisösä häntä on ehkä kuttuttu nimellä Simana-Mikko tai Simanan Miihkali. Pomorilainen virallisempi nimimuoto puolestaan on voinut olla Mihail Semjonov (Михаил Семёнов) tai virallisemmin Mihail Semjonovitš (Михаил Семёнович). ↩︎
- Vasta aivan 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alun tilastoissa virkamiehet alko painottaa elinkeinon ohella kieltä saamelaisuuen ja suomalaisuuen erottavana tunnusmerkkinä. ↩︎
- Saamelaisten pakkokouluhistoria poikkeaa kveenien ja tornionlaaksolaisten työtuvista yhellä erittäin merkittävällä tavalla, mikä tekkee sen epäkohdista omanlaisensa… Kun tornionlaaksolaisia pyrithiin työtuvissa sulauttamhaan ja ruottalaistamhaan, vahvasti paimentolais- eli tunturisaamelaisiin kohistethin segregaatio- eli eristämispolitiikkaa. Ruottin viranomaset usko 1900-luvun alussa sosiaalidarvinistisiin rotuoppeihin, joiden mukhaan saamelaiset oli ”luonnonlapsia”, joiden selviytyminen edellytti heän pysymistä poronhoijossa ja tunturielämässä. Valtio pelkäs, että jos saamelaislapset tottuu sivistyksen mukavuuksiin, net vieraantuu raskhaasta paimentolaiselämästä, mikä jättäis Ruottin tunturialueet tallouellisesti hyödyntämättömiksi. Tätä politiikkaa ohjasi iskulause ”Lapp ska vara lapp” (lappalaisen pitää pysyä lappalaisena). Aivan lopuksi on hyä huomata, että Ruottin kirkolla on käynnissä oma erillinen sovintoprosessinsa saamelaisten kanssa, aivan kuten tornionlaaksolaistenkin kohalla. ↩︎


Vastaa