Vanhat uralilaiset kulttuuriperinteemme ja pohjoiset identiteettimme (olivatpa ne sitten kiinni tundran roudassa, taigan metsissä, lehtometsien siimeksessä, paljailla tuntureilla tai tuulisilla merenrannoilla) ovat jo sukupolvien ajan olleet globaalin yhtenäiskulttuurin ja teollisen riiston puristuksessa. Samaan aikaan – huolimatta joistain paikallisista korjausliikkeistä – elonkehämme horjuu syvenevän ympäristökriisin kourissa. Nämä kaksi kriisiä eivät ole toisistaan erillisiä, vaan saman kolikon kaksi puolta. Kirjoitan tämän tekstin, koska uskon vakaasti, että ikivanhan animistis-šamanistisen todellisuuskäsityksemme, perinteisten elinkeinojemme ja uralilaisten kieltemme suojelu ja elvyttäminen on yksi juuri meille hyvä keino hidastaa maapalloistunutta ekokriisiä omilla elinalueillamme. Jos palaamme ekologisen oikeustajumme ja juuriemme hoitamiseksi luonnonuskoon, esivanhempien palvontaan ja karhukultin äärelle, voimme palauttaa ylisukupolvisen jatkuvuudenhallinnan ja ymmärtää jälleen paikkamme osana elävää, sielullista maailmaa.
Pohjoiset identiteetit ja ekstraktivismi
Elämme aikakautta, jota leimaa länsimainen teollis-taloudellinen maailmankuva, missä ihminen on irrotettu luonnosta ja luonto on alennettu pelkäksi raaka-ainevarastoksi. Tämä asenne on tuonut mukanaan teollisen maankäytön muodot, jotka runtelevat peruuttamattomasti pohjoisia elinympäristöjämme. Haluan tässä tuomita jyrkästi sen lyhytnäköisyyden, jolla tuhoamme elonkehäämme; herkille luontoalueille sijoittuvat kaivosprojektit, vanhojen metsien säälimättömät hakkuut, sekä kokonaisia jokilaaksoja alleen hukuttaneet tekoaltaat ovat suora hyökkäys paitsi luonnon monimuotoisuutta, myös pohjoisten kansojen perinteisiä elinmahdollisuuksia vastaan.
Kun Länsi-Siperiassa hantien ja mansien perinteiset metsästys- ja poronhoitomaat tuhotaan öljy- ja kaasuteollisuuden tieltä, kun Sápmissa (Saamenmaalla) pyhiä tuntureita uhkaavat tuulivoimahankkeet, tai kun Pohjois-Karjalassa kaivoshankkeet panevat luonnon ahtaalle, kyse ei ole vain ”taloudellisesta kehityksestä”. Kyse on infrastruktuurin väkivallasta ja ekstraktivismista, joka tuhoaa ihmisten ja muiden elollisten olentojen yhteisen, henkiolentojen kauttaaltaan kansoittaman elinympäristön. Kun menetämme luonnonmetsät ja puhtaat tai valjastamattomat vedet, menetämme myös pohjoiseen luontoon sidotut identiteettimme. Siksi perinteisten elinkeinojen, kuten vähäkoneisen maatalouden sekä pyynnin ja poronhoidon tukeminen ei ole vain talouspolitiikkaa – se on välttämätöntä kulttuurisen ja ekologisen tasapainon säilyttämiseksi.
Luonto sielullisten olentojen kollektiivina
Vastavoima kuvaamalleni tuholle löytyy omista juuristamme. Ikivanha uralilainen ja ylipäätään pohjoiseuraasialainen maailmankuva on syvästi animistinen. Siinä todellisuus jaetaan kolmeen kerrokseen – yliseen, keskiseen ja aliseen – eikä ympäristö ole eloton resurssi, vaan sosiaalinen tila, jota asuttavat lukemattomat ei-inhimilliset persoonat. Kun siis kuljemme metsään, emme mene ”luontoon”, vaan astumme haltijoiden ja eläinten asuttamaan yhteisöön. Näillä olennoilla, kuten metsän eri hengillä ja karhulla, on oma tahto, tunteet sekä tavoitteellisuus.
Vanhan uskomusperinteemme ytimessä on elämän sisäisen vastavuoroisuuden laki. Jos otat, sinun on annettava, ja jos rikot, on sovitettava. Mielestäni meidän tuleekin ylläpitää kunnioittavia rituaalisia suhteita väkeen. (Rituaalihetkillä maailmojen välillä voi kuka hyvänsä, mutta perinnetietonsa puolesta varsinkin šamaani ja tietäjänoita toimia rajanylittäjänä ja tasapainottajana.) Tämä perinteinen maailmankuvamme tukee kestävää elämäntapaa, sillä kun ymmärrämme ja aidosti tunnemme luonnon elävänä, sen sumeilematon tuhoaminen muuttuu moraalisesti mahdottomaksi.
Karhukultti ja esivanhempien palvonta jatkuvuuden takaajina
Yksi uralilaisen luontosuhteen voimakkaimmista ilmentymistä on suhde karhuun. Karhua ei pidetä vain eläimenä, vaan myyttisenä esivanhempana tai muuna lähisukulaisena, taivaanjumalan poikana ja metsän haltijana, jolla on ihmisen kaltainen sielu ja kyky ymmärtää ihmisten puhetta. Tämän vuoksi sen oikean nimen lausuminen on tabu, joka on tuottanut mm. suomalaisheimoisiin, karjalaisiin, sekä saamelaisiin kieliin ja puhetapoihin lukemattomia kiertoilmauksia.
Karhunpeijaiset – karhun häät ja hautajaiset – ovat yhteisön yksi pyhä rituaali. Peijaisissa ennen muinoin metsästyksen yhteydessä kaadettu karhu otettiin vieraaksi ja sen liha syötiin rituaalisesti (mikäli yksilö-, suku- tai heimokohtaiset tabut eivät ateriointia estäneet), minkä jälkeen sen kallo ripustettiin karhunkallohonkaan tai muulle pyhälle paikalle. Tämä ei ollut pelkkä kunnianosoitus, vaan syvästi ekologinen teko, sillä luiden palauttaminen metsään ja kallon nostaminen puuhun takasi eläimen hengen paluun yliseen, mahdollistaen karhun uudelleensyntymisen ja riistaonnen jatkuvuuden tuleville sukupolville. Samankaltaiset karhuriitit yhdistävät edelleen esimerkiksi obinugrilaisia hanteja ja manseja, joille karhuseremoniat ovat muodostuneet myös vastarinnan välineeksi modernia teollisuutta vastaan.
Aivan kuten karhun elämänkiertoa kunnioitetaan, myös omat esivanhemmat nähdään olennaisena osana yhteisöä. Vainajien ja esivanhempien palvonta pitää suvun ja heimon kiinni maassa, luoden ylisukupolvista jatkuvuutta ja sen hallintaa. Kun kunnioitamme niitä, jotka ovat eläneet ennen meitä, ymmärrämme paremmin vastuumme niistä, jotka tulevat meidän jälkeemme.
Uralilaiset kielet maailmankuvan arkistoina
Ikivanha myyttiemme pääoma ei elä tyhjiössä, vaan se on koodattu kieliimme.1 Uralilaiset kielemme – puhumme sitten savoa, meänkieltä, kveeniä, karjalaa, saamea, maria, komia, hantia, tai vaikka nganasania – ovat korvaamattomia alueellisen kulttuurin ja identiteetin säilyttäjiä. Kun kieli katoaa, katoaa myös kokonainen tapa hahmottaa maailmaa. Esimerkiksi Ruotsin puolella meänkieli ei ole vain kommunikaation väline, vaan syvästi sidottu maisemaan, tunteisiin ja oikeuteen määritellä oma historiallinen alkuperä.2 Vastaavasti Marin tasavallassa oman kielen puhuminen perinteisissä luonnonuskoisissa seremonioissa on ollut elintärkeää mari-identiteetin ja kielen elpymisen kannalta.3
Kielenelvytys on aina myös henkistä elvytystä. Kun laulamme runolauluja tai loitsuja vanhalla kielellämme, olemme suorassa vuorovaikutuksessa menneiden sukupolvien ja luonnon voimien kanssa. Siksi uralilaisten kielten ja murteiden aktiivinen suojelu on ensiarvoisen tärkeää elonkehää koskevan hoivamuistin säilyttämiseksi.
Alkuperäiskansaistuminen ja uudelleenperinnekulttuuristuminen
Tänä päivänä näemme eriasteisia luontohenkisyyden ja perinneuskontojen elpymisiä eri puolilla uralilaista maailmaa. Tässä prosessissa voimme erottaa kaksi rinnakkaista ilmiötä: juridisten alkuperäiskansojen alkuperäiskansaistumisen ja muiden, ei-juridisten alkuperäiskansojen uudelleenperinnekulttuuristumisen.
Juridiset alkuperäiskansat, kuten saamelaiset, käyvät elintärkeää kamppailua oikeuksiensa, maidensa ja kulttuurinsa puolesta. Heille perinteisten pyhien paikkojen ja luontosuhteen esiin nostaminen on ollut sekä selviytymisstrategia että tapa haastaa valtioiden kolonialistiset rakenteet.4 Vastaavasti Siperiassa hantit ja mansit ovat elvyttäneet uskomusperinteitään ja pyhiä paikkojaan suojellakseen maitaan öljyteollisuudelta.5
Meille muille uralilaisille – esimerkiksi tornionlaaksolaisille, karjalaisille, savolaisille jne. – kyse on uudelleenperinnekulttuuristumisesta. Olemme menettäneet osan myyttivarannostamme isojen yhteiskunnallisten murrosten ja yhtenäiskulttuurin paineessa, mutta voimme yhä hakeutua takaisin näiden juurien äärelle. Kyse ei ole taantumisesta, vaan vallankumouksellisesta muutoksesta – omien juuriemme ja väenuskoisen todellisuuskäsityksen palauttamisesta elämäämme. Virallisesti rekisteröidyt uskonnolliset yhdyskunnat, kuten Karhun kansa, toimivat tässä tärkeänä väylänä, pitäen yllä yhteisöllistä uskonnonharjoitusta, vuodenkiertojuhlia ja vanhaa kieltä.
Henkinen ympäristöaktivismi
Paluu juurille ei voi olla vain yksityistä terapiaa, vaan sen on ulotuttava yhteisöllisiksi teoiksi. Siksi tarvitsemme radikaalia, paikallisiin perinteisiin ja animismiin tukeutuvaa henkistä ympäristöaktivismia. Kun vastustamme ympäristöä tuhoavan teollisuuden voittokulkua, meidän on uskallettava käyttää luonnon pyhyyttä argumenttina.
Kun esim. Arktinen Shamaanipiiri puolusti Aahkansnjurhtjie-tunturia tuulivoimaloilta Saamenmaalla, he vetosivat luontoon elävänä, sielullisena kokonaisuutena ja Äiti Maana.6 Kun hantit kokoontuivat vuonna 1996 pyhälle Num-to -järvelle uhraamaan poroja ja rukoilemaan tukea öljyporauksia vastaan, he asettivat oman ikiaikaisen todellisuuskäsityksensä teollisen tuhon tielle.7 Tämä on sitä henkistä aktivismia, jota myös meidän muiden on harjoitettava. Meidän on asetuttava metsien, soiden ja vesien suojaksi paitsi ekologisilla, myös hengellisillä ja moraalisilla perusteilla. Emme ole luonnon yläpuolella, vaan osa luonnon suurta väkeä.
Kohti ekologista jälleenhenkistymistä
Väentapaisena tietäjänoitana (sekä meänmaalaisten ja savolaisten juurieni pohjalta) näen, että nykyinen ekokriisi on perimmiltään hengellinen kriisi. Olemme laajemmassa yhteiskunnallisessa mitassa unohtaneet keitä olemme ja mihin kuulumme. Ekologinen jälleenhenkistyminen on ehkä jopa ainoa todellinen lääke tähän vaivaan. Se ei ole romanttista menneisyyteen haaveilua, vaan eettinen valinta ja konkreettinen tapa elää.
Haluan nähdä tulevaisuuden, jossa uralilaiset kielet soivat lauluissa ja loitsuissa. Haluan yhteiskunnan, joka ymmärtää elonkehän toisenvaraisuuden ja hylkää kestämättömän kulutuksen. Suojelemalla perinteitämme, tukemalla paikallisia elinkeinoja ja palauttamalla kunnian esivanhemmillemme ja karhulle, voimme palauttaa elämäntavan, joka on aidosti kestävä.
Olemme myyttisen maailman jatkuvuudenhaltijoita. Nyt on meidän sukupolvemme vuoro olla ihmisiksi. Metsä puhuu ja jumalat ovat totta – meidän on vain jälleen opittava kuuntelemaan.
Miten perusteltua on puhua yhteisestä uralilaisesta uskomuksellisesta pohjavireestä? Lue ajatuksiani aiheesta täällä.
- Joitain esimerkkejä kieleen koodatusta animistisesta maailmankuvasta:
Suomalaisheimoisessa ja karjalaisessa tietäjäperinteessä ihmisen henkilökohtainen henkivoima ja suojavarustus on luonto, jota tietäjä nostattaa loitsimalla (esim. ”Nouse luontoni lovesta…”). Jos ihmisen luonto on heikko, hän saattaa sairastua ympäristön väen (kuten metsän, veden tai kalman väen) tartunnasta eli vihoista. Sana itse tarkoittaa ihmisen varjosielua, jonka menettäminen johti ihettömään eli tajuttomaan tai heikkoon tilaan.
Hanteilla ihmisen hengitykseen liittyvä henkisielu on nimeltään lil, joka on kantauralilaista perua ja suora vastine suomen sanalle löyly. Hantien varjosielu on nimeltään is, joka on sukua suomen sanalle itse. Pohjoissaamenkielessä sana vuoinnalaš (hengellinen) palautuu sanaan vuoigna (henki, hengitys). Nykyisten saamelaiskulttuurin edustajien mukaan luonnossa toimimiseen, joikuun ja käsitöiden (duodji) tekemiseen liittyy syvä vuoinnalašvuohta. Sillä ei viitata länsimaiseen mystiseen ”hengellisyyteen”, vaan käytännölliseen animistiseen suhteeseen – siihen ”miten toimit ja liikut luonnossa, miten suhtaudut eläimiin, veteen ja maahan”.
Animistisessa todellisuudessa karhun uskotaan olevan älykäs ja ymmärtävän ihmisen puhetta, joten sen oikeaa nimeä ei saa lausua, jottei eläin vihastuisi tai saisi mm. tietää metsästäjiään. Saamelaiset käyttävät karhusta nimiä kuten ”isoisä” ja ”pyhä riista”. Suomen kielessä kiertoilmauksia ja ns. noa-nimiä (tabunimiä) on kymmeniä (esim. otso, mesikämmen, metsän omena, kouvo), ja lopulta kiertoilmauksesta ”karhu” (karheakarvainen) tuli uusi yleisnimi. Vastaavasti Länsi-Siperian obinugrilaiset käyttävät peijaisissaan aivan omaa ”karhukieltään” hämätäkseen karhun sielua ja puhuttelevat sitä muun muassa ”Isännäksi”.
Saamelaisessa uskomusperinteessä saajve tai saiva viittaa pyhiin tunturijärviin ja vuoriin sekä niiden sisällä asuviin myyttisiin henkiolentoihin. Nämä sielullistetut maisemaelementit antavat noaidille (noidalle eli šamaanille) voimaa, opastusta ja suojelushenkiä. ↩︎ - Kuten tutkija Juha Ridanpää toteaa (Why save a minority language – Meänkieli and rationales of language revitalization, 2017), jo sanan ”meänkieli” valinta on identiteettipoliittinen teko, jolla halutaan irrottautua suomen murteen leimasta. Keskusteluissa meänkieli yhdistetään vahvasti turvallisuuteen ja tunteeseen ”kotona olemisesta”. Ruotsin harjoittaman ankaran assimilaatiopolitiikan (ruotsalaistamisen) vuoksi kielen puhumista hävettiin pitkään, joten oman kielen ja perinteisten paikannimien palauttaminen on samalla historiallisen häpeän purkamista ja oikeutta määritellä omat juuret ja maisema. Bengt Pohjasen lanseeraama käsite Meänmaa onkin pyrkimys rajata identiteetti kielen ja kulttuurin – ei valtiollisten rajojen – kautta. (Katso myös Juha Ridanpään Narrativizing (and laughing) spatial identities together in Meänkieli-speaking minorities, 2017.) ↩︎
- Elena Vedernikovan mukaan (Impact of native culture and religion on the Mari Language, 2014) Marin tasavallassa oman kielen käyttäminen perinteisissä uskonnollisissa menoissa (Mari jüla eli marilainen perinneusko) on ollut avainasemassa mari-identiteetin ja kielen ylläpitämisessä. Pyhissä lehdoissa tapahtuvien rukousten ja seremonioiden aikana puhutaan yksinomaan maria, mikä vapauttaa osallistujat venäjänkielisen valtakulttuurin paineista, vahvistaa yhteenkuuluvuuden tunnetta ja rohkaisee ihmisiä käyttämään kieltä myös arjessaan. Lisäksi rukoustekstit sisältävät arkaismeja (vanhoja sanoja), jotka rikastuttavat nykymarin sanastoa. ↩︎
- Kun Ruotsin valtio ja kirkko pyrkivät 1500–1800-luvuilla kitkemään saamelaisten ”pakanalliset” uskomukset ja assimiloimaan heidät valtakulttuuriin, perinteisten pyhien paikkojen käyttö muuttui elintärkeäksi vastarinnaksi. Saamelaiset vastustivat kruunun kolonialistista sortoa jatkamalla salaa ikiaikaisten uskomustensa harjoittamista muun muassa seremoniallisilla kiviympyröillä ja muilla pyhillä paikoilla. Näiden rituaalisten tilojen ylläpito oli elintärkeä selviytymisstrategia, jolla ylläpidettiin yhteisön solidaarisuutta ja siirrettiin kulttuurista identiteettiä sukupolvelta toiselle taloudellisen ja ideologisen sorron keskellä. (Katso mm. David Loefflerin Surreptitious Sámi—Suppressive Swedes: Maintaining Sámi Identities through the Use of Religion and Stone Circles, 2015.)
Koko saamelaisen kulttuurisen heräämisen kannalta käänteentekevä esimerkki on Alta-joen konflikti vuosina 1979–1981. Norjan valtion suunnittelema vesivoimala uhkasi katkaista porojen perinteiset vaellusreitit, tuhota lohenkalastusalueet ja jopa hukuttaa alleen saamelaisen Mázen kylän. Tämä valtion ”kehityshanke” johti nälkälakkoihin ja kansalaistottelemattomuuteen, ja se toimi lähtölaukauksena laajemmalle saamelaisten oikeuksien ja itsemääräämisoikeuden vaatimiselle. Altan konflikti nosti alkuperäiskansan luontosuhteen ja perinteisten elinympäristöjen suojelun kansainväliseen tietoisuuteen, paljasti valtioiden kolonialistiset rakenteet ja johti lopulta muun muassa Saamelaiskäräjien perustamiseen. ↩︎ - Antropologien mukaan (esim. Stephen Dudeck: Hybridity in a Western Siberian Bear Ceremony, 2022, sekä Elena Glavatskaya Dancing a Bear – Performative aspects of Ob-Ugrians Bear Festivals, 2004?) hantien ja mansien ikivanhat karhunpeijaisperinteet ja uhrimenot ovat muodostuneet 1980–1990-luvuilta lähtien muun ohella myös vastarinnan ja etnisen heräämisen välineeksi modernia öljy- ja kaasuteollisuutta vastaan. Karhuriitit korostavat ihmisen, eläinten ja luonnonhenkien välistä vastavuoroista kunnioitusta ja sosiaalista sopimusta, mikä on jyrkässä ristiriidassa teollisuuden luontoa riistävän maailmankuvan kanssa. Järjestämällä karhujuhlia alkuperäiskansa hakee paitsi uskomusperinteensä ylläpitoa, myös poliittista näkyvyyttä ja itsemääräämisoikeutta omiin alueisiinsa.
Länsi-Siperiassa 1950-luvulta alkanut ja 1980-luvulla kiihtynyt öljy- ja kaasuteollisuuden leviäminen on tuhonnut valtavasti hantien ja mansien perinteisiä poronhoito- ja metsästysmaita sekä saastuttanut vesistöjä. Vastareaktiona ympäristötuholle obinugrilaiset alkoivat mobilisoitua etnisesti ja elvyttää unohdettuja tai kiellettyjä uskomusperinteitään ja pyhiä paikkojaan. Pyhiä alueita on pitänyt osin perustaa uudelleen tuhottujen tilalle, ja yhteisöt ovat hakeneet niille valtion suojelustatusta estääkseen teollisuuden leviämisen. Uskonnollinen elpyminen on siis toiminut strategiana turvata perinteinen elämäntapa ja maankäyttöoikeus. (Katso esim. Elena Glavatskayan When Local Meets Global: Siberian Khanty Religious Traditions in the Everchanging World, 2024) ↩︎ - Arktinen Shamaanipiiri (Arctic Shaman Circle) perustettiin vuonna 2018 Oslossa tavoitteenaan yhdistää alkuperäiskansojen shamanistista hengellisyyttä ja luonnonsuojelua. Järjestön keskeinen ”pilottikohde” oli eteläsaamelaisella alueella sijaitsevan Aahkansnjurhtjie-tunturin (Kjerringtind) suojeleminen tuulivoimalapuiston rakentamiselta. Aktivistit ja šamaanit vastustivat hanketta vetoamalla siihen, että Aahkansnjurhtjie on saamelaisille perinteinen pyhä vuori. Tilaisuuksissa käytettiin vahvaa animistista kieltä, jossa luonto ymmärrettiin sielullisena perheenjäsenenä ja ”Äiti Maana”. Katso esim. Ellen Kraftin Spiritual Activism – Saving Mother Earth in Sápmi (2020) teoksessa Sámi Religion – Religious Identities, Practices and Dynamics, toimittaneet Trude A. Fonneland sekä Tiina Äikäs (2020). ↩︎
- Art Leeten kenttätyön mukaan (Landscape and Gods Among The Khanty, 2017) hantit ja metsänenetsit pitävät Länsi-Siperiassa sijaitsevaa Num-to -järveä (”Taivaallinen järvi” / ”Jumalan järvi”) erittäin pyhänä alueena. Huhtikuussa 1996 alueella järjestettiin poikkeuksellinen kollektiivinen porouhri ylisen maailman jumalille. Tämä perinteinen rituaali järjestettiin nimenomaan poliittisena vastalauseena ja avunpyyntönä estää öljynporauksen aloittaminen järven lähistöllä. Šamaanit ja paikalliset asettivat näin oman ikiaikaisen uskomusjärjestelmänsä ja todellisuuskäsityksensä suoraksi kilveksi teollista tuhoa vastaan. ↩︎


Vastaa