Metsä voi olla uuvuttava, hankala ja joskus jopa vaarallinen. Suomessa se on usein märkä ja kylmä sekä täynnä hyttysiä. Helteellä se voi olla tukahduttava, etenkin jos siellä pitäisi liikkua ripeästi paikasta toiseen. Talvella vastaan tulevat kylmyys, lumi, loska ja pitkä pimeys.
Tämä kaikki tarkoittaa, että metsä on totta. Sitä ei ole paloiteltu sopiviksi annospaloiksi, eikä sitä ole kuorrutettu makeutusaineilla. Sitä ei voi hakea hyvin valaistusta ja tasalämpöisestä kaupasta, hissimusiikiksi pelkistetyn pop-musiikin tahdittaessa askeleita. Jopa puupelloksi pakotettuna määrämittaisena rahasampona metsä on niin paljon, että ihminen tuntee siellä olonsa ”kuin luonnossa olevaksi”.
Miten metsässä sitten ollaan?
Metsässä ollaan niin kuin minkä hyvänsä läheisen ihmissuhteen äärellä. Oma vajavaisuus ja tarpeet ääneen tunnustaen sekä toista herkästi kuunnellen. Jos kyseessä on romanttinen suhde, pitää ymmärtää, että ruusuiset kuvitelmat toisesta väistämättä rakoilevat, kun ollaan mäkäräisten saaliina ja kainaloita myöten kurassa. Jos kyseessä on hyväksikäyttösuhde, pitää ymmärtää, että avohakkuu on lukemattomille pienlajeille paikallinen maailmanloppu, jonka seuraukset ulottuvat sukupolvien yli. Jos kyseessä on syystä tai toisesta sitoutumista välttelevä suhde, jäävät toisen totuus ja mahdollisuudet piiloon.
Mitä tämä kaikki tarkoittaa?
Se tarkoittaa ainakin sitä, ettei metsäsuhde synny pakottautumalla pitämään kaikesta metsässä tai selittämällä jokainen epämukavuus toksisen positiivisuuden kautta hyväksi kokemukseksi. Sen sijaan se syntyy metsässä olemalla – myös silloin, kun metsä ei miellytä. Suhde alkaa vasta, kun metsä lakkaa olemasta maisema, harrastuspaikka, raaka-ainevarasto tai oman henkisyyden näyttämö. Se syntyy hyväksymällä metsä sellaisena kuin se on. Tämä kaikki koettelee ihmisen egoa.
Metsä ei ole olemassa tarjotakseen ihmiselle hyvinvointivaikutuksia, elämyksiä eikä opetuksia. Silti se tarjoaa kaikkea tätä. Ero on siinä, ettei metsä ole meille niitä velkaa, sillä metsä ei ole vihreäksi maalattu hoitolaitos. Metsä ei myöskään tarvitse ihmisen kokemusta ollakseen merkityksellinen. Se on oma monilajinen maailmansa, jonka keskelle ihminen voi astua tai missä hän voi jopa elää, mutta jota hän ei voi omistaa kokonaan.
Metsän totuus tuntuu ruumiissa. Siellä huomaa palelevansa, väsyvänsä, eksyvänsä ja olevansa riippuvainen muusta maailmasta. Puusta, joka ylläpitää tulta, puiden antamasta suojasta, maan kantavuudesta ja veden kulusta. Kaikesta elollisesta, jota ilman ihminen olisi maailmassa yksin. Metsässä ihmisen riippumattomuus paljastuu nopeasti samaksi kuin se on muuallakin; hupsuksi kuvitelmaksi.
Metsän toiseus ja minä
Metsä on todellinen toinen eikä ihmisen jatke. Sillä on oma luontonsa, tapansa ja väkensä. Tämä ei tarkoita, että metsä olisi yksi ihmisen kaltainen persoona, joka suunnittelee ja tahtoo samalla tavoin kuin ihminen. Metsän tahto ilmenee lukemattomien olentojen, aineiden, voimien ja tapahtumien keskinäisessä elämässä. Metsä kasvaa, sulkeutuu, avautuu, lahoaa, vettyy, kuivuu, palaa ja syntyy uudelleen välittämättä siitä, sopiiko tämä ihmisen suunnitelmiin.
Metsän toiseus ja toimijuus merkitsee, etten minä voi yksin päättää, mitä metsä minulle on. Voin kutsua sitä kodiksi, pyhäksi paikaksi, työmaaksi, metsästysmaaksi tai virkistysalueeksi, mutta mikään näistä nimityksistä ei tyhjennä sitä. Metsä jää aina osittain käsityskykyni ulkopuolelle. Juuri siksi suhde siihen on mahdollinen. Suhdetta ei synny sellaiseen, minkä olen jo kokonaan muuttanut oman mieleni kuvaksi.
Väenuskossa tämä toiseus ei ole pelkkä filosofinen ajatus. Metsällä on väkensä; sen oma vaikutusvoima, luonto ja läsnäolo. Metsän väki ei ole vain metsän sisältämien asioiden summa eikä ihmisen metsässä kokema tunnetila. Metsään astuva joutuu tekemisiin sellaisen todellisuuden kanssa, jota hän ei ole itse tuottanut ja joka vaikuttaa myös häneen.
Metsän kohtaaminen ei kuitenkaan pääty vastakkainasetteluun, jossa täällä olen minä ja tuolla on metsä. Kun metsä on ensin kohdattu totena ja omilla ehdoillaan, sille voi myös antautua. Tällöin ihmisen ja metsän välinen raja saattaa ainakin hetkeksi ohentua tai kadota kokonaan.
Näin voi tapahtua rituaalin aikana tai muussa muuttuneessa tietoisuuden tilassa. Se voi tapahtua myös ilman erityistä tarkoitusta: nuotion äärellä, pitkän yksinäisen vaelluksen aikana, metsästäessä, vanhan puun juurella tai jonkin ylevöittävän luontokokemuksen keskellä. Tavallinen kokemus itsestä erillisenä, tarkkarajaisena yksilönä väistyy. Ihminen ei enää katsele metsää ulkopuolelta vaan kokee olevansa samaa elämää sen kanssa.
Tätä voidaan kutsua mystiseksi ykseyskokemukseksi. Siinä ihminen ei välttämättä lakkaa tietämästä, kuka hän on, mutta minuuden tavallinen keskeisyys hellittää. Metsä ei ole enää vain ympärilläni. Se hengittää, virtaa, kasvaa ja kuolee myös minussa. Kehoni on samaa maata, vettä, ilmaa, tulta ja ravintoa kuin muutkin metsän olennot. Minun elämäni tapahtuu muiden elämien varassa ja jatkuu aikanaan niissä.
Olen siis luontototta. En ole luonnosta irrallinen henki, joka sattuu käyttämään ruumista ja vierailemaan metsässä. Olen ruumiillinen, aineellinen ja väellinen osa samaa maailmaa. Metsä ei ole minä, mutta minä olen metsää.
Ehkä kaikkein syvimmässä kokemuksessa tämän voi sanoa vielä suoremmin: minä olen metsä.
Se ei tarkoita, että omistaisin metsän tai voisin puhua kaikkien sen olentojen puolesta. Ykseyskokemus ei poista metsän toiseutta eikä lajien välisiä eroja. Ihminen pysyy ihmisenä, kuusi kuusena ja korppi korppina. Ykseys ei ole samanlaisuutta vaan osallisuutta: erilaiset olennot elävät saman todellisuuden sisällä ja toinen toisissaan.
Tällaisella kokemuksella voi olla myös moraalisia seurauksia. Jos metsä ei ole vain omaisuuttani tai ympäristöäni vaan osa sitä kokonaisuutta, johon itse kuulun, sen vahingoittaminen ei enää tunnu ulkopuoliseen kohdistuvalta teolta. Se kohdistuu myös siihen maailmaan, josta oma elämäni ja minuuteni nousevat. Ekomoraali ei tällöin perustu ainoastaan sääntöihin, velvollisuuksiin tai luonnon ihmiselle tuottamaan hyötyyn. Se voi syntyä koetusta sukulaisuudesta.
Ykseyskokemus voi muuttaa myös ihmisen suhdetta omaan egoonsa. Minuutta ei tarvitse tuhota, sillä ilman minää ei olisi kokijaa, toimijaa eikä vastuunkantajaa. Sen sijaan minän voi asettaa oikeisiin mittasuhteisiin. Olen ainutkertainen olento, mutta en maailman keskus. Olen minä, mutta en ainoastaan minä. Olen myös suhteeni muihin, esi-isiini, jälkeläisiini, eläimiin, kasveihin, veteen, maahan ja paikkoihin.
Ykseyden kokemus ei siten kumoa metsän toiseutta. Nämä kaksi totuutta korjaavat toisiaan. Jos näen vain metsän toiseuden, saatan jäädä sen ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Jos taas julistan ykseyttä kohtaamatta metsän vierautta, saatan vain heijastaa metsään oman minäni. Kypsä metsäsuhde kestää molemmat: metsä on toinen, mutta minä en ole siitä erillinen.
Lopuksi
Metsää voidaan lähestyä ihmissuhteen tavoin, mutta se ei ole ihminen. Sen kuunteleminen ei tarkoita, että kuvittelemme sille omat ajatuksemme ja tunteemme. Kuunteleminen merkitsee sen opettelemista, millä tavoin metsä todella vastaa: lajien, jälkien, vuodenaikojen, kasvun, kuoleman, runsauden, vaikenemisen, sekä luonnonhenkien kautta.
Metsä ei vastaa ihmisen kielellä eikä ihmisen ehdoilla. Se vastaa omalla elämällään ja väellään. Vastausta ei aina ymmärrä, eikä se aina miellytä. Mutta juuri siinä on kohtaamisen mahdollisuus: vastassamme ei ole oma kuvamme vaan toinen maailma.
Siksi metsä on totta.
Jatka lukemista
Käytös pyhillä paikoilla
Miten metsän kohtaaminen näkyy siinä, kuinka tervehdin pyhää puuta ja mitä jätän sen juurelle?
Haltija ja olennon oma luonto
Haltijuus ja olentojen oma luonto avaavat metsäsuhteeni käsitteellistä taustaa.
Karhunpalvonta
Karhunpalvonnassa luontosuhde liittyy pyyntiin, rituaaleihin ja vastuuseen.
Ekologisen jälleenhenkistymisen manifesti
Ekologisen jälleenhenkistymisen manifesti jatkaa luontosuhteen yhteiskunnallisiin ulottuvuuksiin.


Vastaa