Käytös pyhillä paikoilla

Published by

on

Abstrakti maalaus: kolme tummaa pystysuoraa siveltimenvetoa okranvärisen soikion päällä.

Pyhälle luontopaikalle mennään mielestäni melko lailla samaan tapaan kuin kylään toisen kotiin, siis tervehtien, kuunnellen, mitään rikkomatta ja tuomisten kera. Tässä kirjoituksessa esittelen ajatuksia siitä, mitä perinteemme, tutkimus ja oma väentapainen käytäntöni sanovat pyhillä paikoilla olemisesta. Käyn läpi mm. sitä, mikä paikasta tekee pyhän, millaisia pyhiä paikkoja tunnemme, keitä niillä asuu, miten niitä tervehditään ja miten niille lyylitään. Lopuksi pohdin, miten paikoista huolehditaan sekä miten ja miksi niistä kannattaa (tai ei kannata) puhua julkisuudessa.

Tämä teksti ei ole sääntökirja, sillä väenusko ja väentapaisuus jatkavat luonteeltaan tyystin epäopillista uskomusperinnettä, jossa on tilaa paikallisille tavoille ja henkilökohtaiselle kokemukselle1. Tietyt periaatteet toistuvat lähteissä silti niin sitkeästi, että pidän niitä perinteen selkärankana. Näitä ovat ainakin kunnioitus, vastavuoroisuus, kohtuus sekä vaikeneminen oikeassa kohdassa.

Lähdeviitteet löytyvät tekstin lopusta. Olen pyrkinyt pitämään tutkimuksen, arkistoaineiston ja omat tulkintani edes jossain määrin erillään. Näkemykseni, kokemukseni ja päätelmäni voi välillä tunnistaa leipätekstissä esim. sanoista ”mielestäni” tai ”uskoakseni”. Kun viittaan omiin aiempiin kirjoituksiini, kyse on etupäässä omasta ajattelustani, maailmankuvastani tai kokemuksistani.

Sisällysluettelo

Mikä tekee paikasta pyhän?

Oma lähtökohtani väenuskoisena on, että paikka on pyhä siksi, että siellä on väkeä, siis vaikutusvoimaa ja läsnäoloa, jota (hieman yleistäen) ihminen ei ole itse tuottanut ja joka vaikuttaa myös häneen2. Pelkkä ihmisen päätös ei siis tee paikasta pyhää, jolloin ihmisen osuudeksi jää yleensä väen huomaaminen, sen nimeäminen ja suhteen rakentaminen paikan kanssa. Toisin sanoen ihmisen hahmottama pyhyys syntyy usein nimenomaan kohtaamisessa, samalla kun pyhällä luonnonpaikalla on ihmisestä riippumatonta pyhyyttä.

Pyhä rajana

Uskontotieteilijä Veikko Anttonen on tutkinut suomen sanaa ”pyhä” laajemmin kuin ehkä kukaan muu. Hänen mukaansa pyhä ilmaisee sekä erottamista että arvoa, ja se merkitsee rajoja mm. ihmisruumiin, maa-alueen, yhteisön ja ajanjaksojen välillä.3 Anttosen tulkinnan mukaan pyhä oli saamessa ja suomessa alun perin aluerajoja merkitsevä maastotermi, ja pyhän paikan tehtävänä oli jakaa haltuun otettu maa sisä- ja ulkopiiriin.4 Kyse on analyyttisestä mallista (todistetusta sanahistoriasta ei siis voi puhua), mutta mielestäni se selittää hyvin, miksi juuri esim. rannat, metsänreunat, kylänrajat, vuoret ja kukkulat sekä kalmistot latautuvat aiheemme kannalta kiinnostavasti.

Samaa logiikkaa olen itse soveltanut mm. vainajakulttiamme koskevassa tulkinnassani, jonka mukaan kalmistot, peltoraiviot ja talonpiiri vanhastaan muodostivat yhdessä pyhän (myöhemmin ”pihan”) eli ulkopuolisilta erotetun ja suljetun alueen.5 Tämä on päättelyäni erityisesti savolaisen aineiston äärellä. Jos tulkintani pitää, pyhä paikka (tietylle ihmisryhmälle, kuten perheelle, ”pyhitetty” paikka) saattoi sijaita myös keskellä arkielämää. Se myös perusteli suvun oikeutta maahansa sukupolvesta toiseen.

Pyhä järjestyksenä

John Björkman paikansi väitöskirjassaan 120 kansanperinteemme uskomuspaikkaa Varsinais-Suomessa.6 Hänen tuloksensa on, että pyhät paikat kytkeytyvät siihen, miten yhteisöt järjestävät itsensä ja ympäristönsä. Esimerkiksi lukuisat lähteet ja kivet sijaitsivat nimenomaan kylien rajoilla. Jo eräässä varhaisemmassa artikkelissaan Björkman osoittaa, että paikan henget liittyivät erityisesti rajoihin ja rajavyöhykkeisiin. Nämä olivat useiden yhteisöjen yhteistä maata ilman selvää isäntää, ja henkiin liittyvät tabut säätelivät ihmisten toimintaa siellä.7

Tässä kohtaa tutkimus ja väenusko mielestäni kohtaavat. Siinä missä tutkija puhuu sosiaalisesta järjestyksestä, väentapainen puhuu siitä, kenen luvalla ja kenen naapurina ihminen elää. Itse ajattelen haltijan olevan yleensä paikan vanhin asukas, jonka kanssa asioista sovitaan.

Pyhä kokemuksena

Kolmas pyhyyden lähde on kokemus, vaikkapa väre vanhassa kuusikossa tai lähteen vesi, joka tuntuu tavallista elävämmältä. Puhun tässä omasta kokemuksestani ja siitä, mitä olen toisaalla kutsunut vaikkapa ekologisen jälleenhenkistymisen tilaksi.8 Kokemus yksin tuskin tekee paikasta pyhää perinteen mielessä, mutta olen huomannut sen olevan usein ensimmäinen merkki siitä, että paikalla on oma luontonsa. Kokemus kannattaa mielestäni ottaa vakavasti, ja sitä kannattaa myös koetella palaamalla paikalle eri vuodenaikoina ja kuuntelemalla, mitä paikka ihmiselle ajan kanssa tekee.

Oman käsitykseni voi tiivistää niin, että paikka on pyhä, kun siinä on väkeä, kun sen ympärille on vedetty tai muuten hahmotettavissa jokin raja ja kun sen kanssa ollaan suhteessa. Kaksi ensimmäistä voivat olla olemassa ilman ihmistäkin, kun taas kolmanteen tarvitaan meitä (kokijaa).

Erilaisia pyhiä luontopaikkoja

Perinteemme tuntee kymmeniä pyhän paikan tyyppejä, mutta yhteiseksi nimittäjäksi käy hiisi. Taivaannaula ry:n Hiisi-hankkeen määritelmän mukaan hiisi on pitäjän, kylän, talon tai suvun luonnontilainen uhripaikka. Vanhalla kansalla sanotaan olleen kolme pyhää paikkaa eli kirkko, sauna ja hiisi.9 Itse käytän sanaa ”hiisi” laajassa merkityksessä, eli minulle hiisi on mikä tahansa paikka, jonne lyylitään säännöllisesti (tai on joskus lyylitty säännöllisesti).

Hiisi-sana ja sen muutos

Sana ”hiisi” on Hiisi-hankkeen aineistossa esitetty kantagermaanisena lainana noin vuosilta 1300–500 eaa. Uudempi kielitieteellinen ehdotus on, että sana polveutuisi kantauralin sanasta *šijte, josta on peräisin myös saamen siida, jolloin alkuperäinen merkitys olisi ollut ”maata omistava yhteisö” ja ”sen kokoontumispaikka”. Varhaisin tunnistettava uskonnollinen merkitys on todennäköisesti ollut kulttimetsä. Mikael Agricola käänsi sanan hiisi sekä lehdoksi että kukkulaksi. Suomenlahden pohjoispuolen hiisipaikat ovatkin usein jyrkkiä, kivikkoisia mäkiä veden äärellä. Myöhemmin sana alkoi länsimurteissa tarkoittaa jättiläistä sekä itämurteissa ja karjalassa kristinuskon paholaista ja helvettiä.10 Päätelmäni on, että hiidestä tuli pahan olennon nimi käytännössä vasta sitten, kun hiidet kiellettiin. (Kaikki ”Hiiden”-alkuiset paikannimet eivät toki ole vanhoja pyhiä paikkoja, sillä moni hiidenkirnu on saanut nimensä myöhemmistä tarinahahmoista.)

Tutkimuksessa esiintyy hiisien alkuperästä kaksi päätulkintaa. Ensimmäisen mukaan ne olivat vainajainpalvontaan liittyviä kalmistopyhättöjä ja toisen mukaan luonnonjumaluuksien lehtoja. Anna Wessman tarkasteli neljäätoista rautakautista kalmistoa, jotka kielitieteilijä Mauno Koski oli paikannimien perusteella yhdistänyt hiisiin. Niiden lähettyvillä on kuppikiviä, pyhiä puita ja lähteitä, mutta Wessman jättää avoimeksi, liittyvätkö hiidet aina kuolemaan ja vainajainpalvontaan.11 Oma tulkintani mm. savolaisesta aineistosta on, että sukuhiidet olivat ennen kaikkea kalmistoja, kun taas erämaiden uhripuut ja -kivet palvelivat lähinnä jumalia ja (paikka)haltijoita. On toki mahdollista, että eri aikoina ja eri alueilla on ollut erilaisia hiisiä.

Paikkatyypit

Alla olevaan taulukkoon olen koonnut tavallisimpia pyhiä luonnonpaikkatyyppejä.12

Pyhiä luonnonpaikkatyyppejä. Kymmenen paikkatyyppiä, niihin liittyviä tapoja ja perinne-esimerkkejä. Kuvan tiedot voi avata tekstinä alta.
Avaa kuvan sisältö tekstinä: Pyhiä luonnonpaikkatyyppejä

Talon ja suvun uhripuu (pitämyspuu, aljopuu, lyylipuu)
Mitä siellä tehtiin: Esikoisantimet, juhlaruoka, vainajien muistaminen
Esimerkki perinteestä: ”Kukaan ei saanut maistaa ruokia ennen niiden antamista puulle”

Kalmisto ja karsikko
Mitä siellä tehtiin: Vainajien lyyliminen, rajan merkitseminen elävien ja kuolleiden välille
Esimerkki perinteestä: Karsikkopuut tien varrella asutuksen ja kalmiston välissä

Tietäjän ja parantajan puu
Mitä siellä tehtiin: Taudin siirtäminen puuhun, sammaleen ja kuoren noutaminen rohdoksi
Esimerkki perinteestä: Kauhavan kässäkuusen sammal ihorupiin (SKS 1938)

Metsämiehen puu ja Tapion pöytä
Mitä siellä tehtiin: Ensimmäisen saaliin luut, leipää ja olutta metsän haltijalle
Esimerkki perinteestä: Matala, tasalatvainen kuusi tai muurahaiskeko

Karhunkallohonka
Mitä siellä tehtiin: Peijaisten jälkeen karhun kallo nostetaan puuhun
Esimerkki perinteestä: Vieremäläinen petäjä, jonka juurella karhua ”palveltiin” (SKS 1937)

Uhrilehto
Mitä siellä tehtiin: Yhteisön vuotuisjuhlat, vakat
Esimerkki perinteestä: Hiisimetsät, joita kirkko kaatoi 1500-luvulta alkaen

Vuori, vaara, kallio
Mitä siellä tehtiin: Ukon vakat, kevättulet
Esimerkki perinteestä: Ukonvuoret ja -mäet, Kolin käräjäkivet

Uhrikivi ja kuppikivi
Mitä siellä tehtiin: Viljaa, maitoa ja rahaa kuppeihin
Esimerkki perinteestä: Savon kuppikivet, joista suurin osa on Savonlinnan seudulla

Lähde ja kaivo
Mitä siellä tehtiin: Hopean kaapiminen, parantaminen, rajan merkki
Esimerkki perinteestä: Varsinais-Suomen pyhät lähteet kylänrajoilla

Seita (saam. sieidi)
Mitä siellä tehtiin: Elinkeinon onnen tavoittelu, ruho- ja sarviantimet
Esimerkki perinteestä: Inarin Ukonsaari, Äijih

Tiina Äikäs on osoittanut, että saamelaisten seidoilla pyhän ja arkisen raja oli (on) liukuva ja että uhri oli (on) osa toimeentuloa.13 Seitaperinne kytkeytyy siis vahvasti mm. elinkeino-onneen. Näkemykseni mukaan suomalaisheimoisten ja karjalaisten pitämyspuiden ja hiisien vanhimmat juuret ovat puolestaan vainajainpalvonnassa. Olen perustellut tätä tulkintaani mm. pitämyspuita käsittelevässä kirjoituksessani.14 Näkemyksestäni huolimatta myös pitämys- eli lyylipuilla uhraaminen kytkeytyy usein arkeen ja elinkeino-onneen, sillä niille voidaan lyyliä esim. sadon tai pyyntionnen varmistamiseksi. Kotipihalla olevan lyylipuun kohdalla pyyntöjen kohteena ovat puunhaltijan ohella usein esivanhemmat, kun taas metsässä Tapion pöydän eli vaakatasoon latvustaan kasvattavan katajan tai kuusen äärellä luonnonhenget.

Meänmaan yhteinen pyhä – lainoja molempiin suuntiin

Katson, että Tornionjokilaaksossa ja laajemminkin Meänmaalla suomalaisheimoisten ja karjalaisten (siis alkujaan rautakaudelta lähtien kainulaisten ja muinaiskarjalaisten sekä myöhemmin keski- ja uudella ajalla hämäläis- ja savolaislähtöisten sekä vienankarjalaisten ryhmien) sekä saamelaisten – varsinkin metsäsaamelaisten ja ns. kyläsaamelaisten – välillä on tapahtunut varsin runsaasti kansanuskoon liittyvien tapojen ja käsitysten lainautumista, ja vieläpä molempiin suuntiin. Olen perustellut tulkintaani mm. Karhunpalvonta-kirjoitukseni ”isieni Meänmaata” käsittelevässä luvussa.15 (Tiivis yhteiselo on tutkimuksessa hyvin dokumentoitu, mutta yksittäisen tavan tai uskomuksen kulkusuuntaa on useimmiten vaikea, ellei mahdoton, osoittaa.)

Tiina Äikäs ja Anna-Kaisa Salmi päätyvät seitojen uhrilöytöjä tarkastellessaan siihen, että pohjoisen ja etelän kohtaaminen oli kaksisuuntainen suhde, jossa molemmat osapuolet olivat aktiivisia ja molemmat muuttuivat. Etnisten ryhmien rajat olivat heidän mukaansa huokoisia, eikä pohjoisten talonpoikien elämäntapa poikennut jyrkästi saamelaisten elämäntavasta.16 Samaan suuntaan osoittaa Ingela Bergmanin ja Lars-Erik Edlundin pirkkalaisia (birkarlar) koskeva tutkimus. Heidän mukaansa pirkkalaisten ja saamelaisten suhteita leimasivat vastavuoroisuus ja keskinäinen riippuvuus; pirkkalaisilla saattoi olla saamelaisia vaimoja ja sukulaisia, ja kaupankäynnin ympäristö oli monikielinen (saamea, suomea, karjalaa, ruotsia ja norjaa).17

Suomalaisheimoisesta suunnasta saamelaisten suuntaan kulkeneita aineksia edustakoon vaikkapa Tornion ja Kemin Lapista 1600-luvun lähteissä mainittu puinen Vires-akka (Wiru Accha), jonka nimen Johannes Schefferus selittää mielestäni hieman oudosti ”liivinmaalaiseksi akaksi”. (Hänen tietojaan Tornion Lapista välitti mm. kirkkoherra Johannes Tornæus.) Itse luen tämän merkiksi siitä, että hahmoa pidettiin jo aikalaisten parissa etelästä eli suomalaisheimoisten suunnalta tulleena. On myös mahdollista, että Inarin porosaamelaisten seidasta käyttämä kiertoilmaus šihtti on laina suomen sanasta ”hiisi”. Paltamon kirkkoherra Mansuetus Jacobi kirjoitti vuonna 1620 ”lappalaisten” jumalasta nimeltä Hiisi (näissä kahdessa tiedossa nojaan T. I. Itkoseen).18 Myös etelämpää tunnetaan vastaava tapaus, sillä Olavi Korhonen on osoittanut, että huuhkajan suomalainen nimitys hyypiä lainautui eteläisiin saamen kieliin, joissa lintu mainitaan 1700-luvun lähteessä noidan apulintujen joukossa. Korhosen mukaan nimi kulki sellaisen väestön mukana, jolla oli linnusta syvään juurtuneita yliluonnollisia käsityksiä.19 (Tapaus ei ole Meänmaalta, mutta mielestäni se näyttää hyvin, miten uskomus ja sana kulkevat yhtä matkaa.)

Saamelaisesta suunnasta meille päin esimerkkejä on vähintään yhtä paljon. Samuli Paulaharju kertoo, että Keräsjärven puuseidalle uhrasivat nimenomaan järven pyytömiehet, etelästä tulleet lantalaiset. Kittilän Särkijärvellä taas kaksi vaaria nosti kaadetun seitakiven takaisin pystyyn ja antoi sille kalaa, kalanrasvaa, kahvia ja tupakkaa aina kuolemaansa saakka, talveen 1919–20.20 (Paulaharju ei kylläkään erittele näiden vaarien sukujuuria, ja Länsi-Lapissa sellainen erittely on muutenkin usein mahdotonta.) Meänkielessä on lisäksi suoria uskomussanaston lainoja. Olle Kejonen on osoittanut, että Jällivaaran seudun sana ketnia merkityksessä ’suojelushenki’ on lainattu metsäsaamen sanasta genij eli ’maanalainen olento’, ja että se on saanut muotonsa meidän haltia/haltija -sanamme mallin mukaan. Samaa tietä on tullut poron jänteeseen perustuvan parannuskeinon nimi vietnassuoni.21 Samaan joukkoon luen itse myös kodan pyhää peräosaa tarkoittavan sanan posio (saamen boaššu).

Kolme varausta on mielestäni silti syytä pitää mielessä. Ensinnäkin joidenkin sanojen ja tapojen samankaltaisuus voi lainan sijasta olla yhteistä uralilaista perintöä. Esimerkiksi hiisi ja saamen siida saattavat olla alkujaan sama sana, ja sama voi koskea eräitä pyhiin paikkoihin liittyviä kieltojakin.22

Toiseksi kaikki seidalta näyttävä ei ole seita. Paulaharju itse huomauttaa, että Peräpohjan järvien rannoilla seisseet keripäät ja kalapatsaat olivat usein ehkä pyytömiesten pystyttämiä muistopatsaita ja tuskin ”lappalaisten puujumalia”.

Kolmanneksi saamelaisten ja lantalaisten kohtaaminen ei ollut pelkkää sopua, sillä Paulaharjun mukaan lantalaiset myös polttivat ja kaatoivat seitoja23. Lisäksi vanhojen kuvausten tiedoissa on väärinymmärryksiä ja asiavirheitä, kuten Paulaharjun kirjan uuden laitoksen jälkisanoissa muistutetaan.24

Pyhillä paikoilla käyttäytymisen kannalta tästä kaikesta seuraa mielestäni yksi asia. Meänmaalla sama kivi, vaara tai järvi voi kantaa vähintään kahden eri kansan kerrostumia, eikä kulkija aina tiedä, kenen paikalla hän seisoo. Siksi kohtelen itse paikkaa varmuuden vuoksi vieraan kotina. Se, että jotkin omat esivanhempani ovat saattaneet lyyliä seidalle, ei tee seidasta automaattisesti minun omaa lyylipaikkaani tänään.

Kalmisto on hiisi

Minulle väenuskoisena kalmisto (hautausmaa) on hiisi eli pyhä paikka, siis vainajien asuinsija ja vuotuinen lyylimispaikka.25 Kirkkomaa ei mielestäni ole lakannut olemasta pyhä sen vuoksi, että sen omistaa seurakunta. Kaarina Koski on osoittanut, että 1800-luvun kansanperinteessä kirkko ja kirkkomaa (eli kalmismaa) edustivat kaksijakoista toiseutta, sekä siunausta että uhkaa. Niitä lähestyttiin suojaavin rituaalein, ja yöllä ne saattoivat olla kävijälle vaarallisia.26

Väenuskoisten omat kohtaamiset

Pyhä paikka voi löytyä myös ilman perimätietoa. Olen huomannut, että moni väenuskoinen on löytänyt lyylipaikkansa siksi, että paikka on puhutellut häntä. Lisäksi monien vuotuisjuhlien eli esim. kekrin lyylit viedään nykyään juhlapaikkaa likellä olevaan metsään, rantaan tai kalliolle, koska sukuhiisiä ei useimmilla enää ole.27 En pidä tätä perinteen rappiona. Mielestäni kyse on samasta sopeutumisesta, jota esivanhemmat tekivät, kun vaikkapa hiisimetsät kaadettiin ja lyylit siirtyivät yksittäisten puiden juurelle.

Omassa elämässäni ymmärrys pyhistä paikoista alkoi keminmaalaisen isoäitini Anjan opetuksista, jotka koskivat mm. metsän eläimiä ja henkiä, pitämyspuuperinnettä ja pyhää kitkatulta. Myöhemmin olen kokenut, miten kokonainen jokilaaksokin voi olla pyhä. Kannuksen saattelemalla matkalla Tornionjoki näyttäytyi minulle elävänä jumalana, jonka aatokset ovat niin vanhoja, että laulu on ainoa tapa välittää niitä.28

Yksi esimerkki käytössäni pitkään olleesta pyhästä paikasta on eräs kantahämäläinen kivihaltija, jolle seutukunnalla asuessani lyylin säännöllisesti vuosien ajan. Kohtasin paikan ensimmäistä kertaa silloisen kotini lähimetsässä ilman sen suurempaa syytä samoillessani. Paikka pysäytti, pakotti hiljaisuuteen ja paljasti itsestään jotain suurta, jähmeää ja ajatonta luontoa. Kyse oli arkisilmin katsottuna tavallisessa mäntymetsässä sijaitsevasta suuresta siirtolohkareesta, jonka tasaisella laella kasvoi kapea pihlaja. Ainoastaan pihlajan luokse lyylimään kiivennyt saattoi huomata osin sammaleen peittämän rajun loven, josta ei selvästikään mahtunut sisään ihmistä, mutta sielu kylläkin. Väelle herkistynyt katseeni näki paikassa hereillä olevan kivihaltijan, joka miltei repi minut ajan tuolle puolen vaatien osallisuutta arjen ylittävään kokemiseen.

Toinen merkittävä pyhä luontopaikka minulle on eräs luola Pellossa, Länsi-Lapissa. Sitä ovat Tornionjokilaakson noidat ja tietäjät perimätiedon mukaan käyttäneet vähintään vuosisatojen ajan. Sinne ensimmäistä kertaa kulkiessani tiesin paikan historian ja merkityksen, eikä se vähentänyt kokemukseni väkevyyttä. Myös myöhemmät lyyli- ja palvontakäynnit ovat olleet äärimmäisen tärkeitä.

Pyhiä luonnonpaikkoja on elämässäni toki lukuisia muitakin. Niitä kaikkia yhdistää vahva kokemus yhteydestä alkeisvoimiin ja luonnonhenkiin, joista osa (vaan ei kaikki) on paikkahaltijoita.

Pyhien luontopaikkojen nykykäyttö voi liittyä myös elämän suuriin taitekohtiin. Olen juridisesti pätevien väenuskoisten vihkitoimitusten yhteydessä vienyt hääparin lyylimään kansanperinteen tuntemille pyhille luontopaikoille. Pidän tätä yhtenä esimerkkinä paikkojen asiallisesta ja elävästä nykykäytöstä: lyyliminen liittää parin yhteisen elämän alun suhteeseen paikan ja sen väen kanssa. Paikkaa lähestytään sen pyhyyttä kunnioittaen.

Alkeisvoimat ja paikkahaltijat pyhillä luontopaikoilla

Pyhällä paikalla ihminen voi kohdata ainakin kahdenlaista toimijuutta: alkeisvoimien väen ja paikan haltijan. Ne liittyvät toisiinsa, mutta niitä kohdellaan eri tavoin. (Jaottelu on tässä omani, vaikka sen ainekset ovat perinteestä ja tutkimuksesta.)

Alkeisvoimien väki

Maa, vesi, ilma, tuli ja myös metsä ovat väekkäitä itsessään. Laura Stark-Arolan arkistoaineistoon perustuva tutkimus näyttää, että vanhastaan väen katsottiin olevan kaksijakoista, eli kesytettynä tai lepytettynä se oli hyödyllistä ja muuten vaarallista. Sen vaikutus riippui läheisyydestä ja kosketuksesta sekä siitä, mitä muita väkiä oli läsnä, samalla kun eräät väet torjuivat toisiaan. Lohtajalla kerrottiin vuonna 1936, että ”joka paikka oli ennen täynnä väkeä”, ja veden väki voitiin karkottaa tulen väellä. Rantsilassa taas veden väki saatiin avuksi hakemalla vesi lähteestä, joka ei talvella jäätynyt.29 Tästä voi päätellä, että pyhä lähde oli kauneutensa lisäksi myös väen lähde, jota käytettiin harkiten.

Olen huomannut, että pyhällä paikalla alkeisvoimat ovat usein ikään kuin tiivistyneet. Lähteessä vesi nousee maasta, kalliolla maa kohoaa ilmaan ja kalmistossa maa ja kalma yhtyvät. Sieluja koskevan todellisuuskäsitykseni mukaan ihmisen löyly eli elinvoima palaa kuollessa alkeisvoimiin.30 Siksi alkeisvoimien kohtaaminen on joissain tilanteissa minulle myös jonkinasteista esivanhempia kannatelleen väen kohtaamista.

Paikkahaltija

Paikkahaltija on mielestäni paikan oman luonnon olemuksellinen ilmiö, siis ylipersoonallinen läsnäolo, joka vastaa paikan onnesta ja suojasta samaan tapaan kuin ihmisen luonto vastaa hänen onnestaan ja suojastaan. Olen huomannut, että paikkahaltijat voivat usein olla heikosti personoituja, ja omalla kohdallani tämä pätee niin hiisien ja pitämyspuiden haltijoihin kuin seitahenkiinkin. Esimerkiksi pienten ihmishahmoisten keijujen sijasta kohtaan pikemminkin paikan tahdon, joka ilmenee säässä, eläimissä, unissa, näyissä ja ihmisen omassa olossa. Toisaalta joskus paikkahaltija on silmin havaittava olento, jolla on tavoitteellinen ja selvästi viestivä muoto. Joskus tietooni tulee jopa paikkahaltijan nimi.

Perinteessä haltija ja vainaja kietoutuvat usein yhteen. Suvun vainajien katsottiin asettuneen raivaamiensa peltojen ja rakentamiensa talojen haltijoiksi. Tulkitsen tämän niin, että kotipihalla olevan pitämyspuun haltija toimii usein esivanhempien ja maanväen välityksellä. Metsässä ja erämaassa haltijat ovat toista lajia, kuten Tapio, Mielikki ja Annikki sekä monet paikalliset metsän emännät ja isännät, joilta pyydettiin saalista.

Haltijan läsnäolo voi näkyä myös eläimessä. Uhripuun juurilla asuu joskus elättikäärme, jolla on kohtalonyhteys talon onneen samaan tapaan kuin puulla itsellään. Karhua taas pidän itse metsän omana hahmona ja kantavanhempanamme.31 Minkä hyvänsä eläimen ilmaantuminen pyhälle paikalle on minulle harvoin pelkkää sattumaa, ja joskus koen sen paikan vastaukseksi.

Miksi erottelu on tärkeä?

Erottelu alkeisvoiman ja (paikka)haltijan välillä ohjaa mielestäni käytäntöä. Alkeisvoimia en puhuttele tuosta vain kuten naapuria, sillä niihin suhtaudutaan perinteessämme varoen. Niiden synty saatetaan tuntea, eikä niiden väkeä nosteta turhaan. Haltijaa sen sijaan tervehditään, sille kerrotaan asiat ja sille annetaan, ja haltija myös muistaa, miten sitä on kohdeltu. Perinteen mukaan esim. pitämyspuun loukkaaminen saattaa tuoda talolle tulipalon, karjan taudin tai kuoleman, koska puun haltija ja esivanhemmat lakkaavat suojelemasta32. Tutkijan silmissä nämä kertomukset ovat yhteisön tapa valvoa käytöstä. Minulle väenuskoisena ne ovat lisäksi kokemusta siitä, että suhde toimii molempiin suuntiin. Molemmat näkökulmat voivat olla totta yhtä aikaa.

Paikkojen tervehtiminen ja puhuttelu

Pyhälle paikalle ei astuta tervehtimättä, ja pidän tätä yhtenä perinteemme yksiselitteisimmistä säännöistä. Kalmisto on minulle kalmanväen asuinsija, jonka ohi en kulje ilman tervehdystä. En myöskään kiroile siellä, sillä kokemukseni mukaan pyhä maa vastaa aina. Sama siivosti olemisen vaatimus koskee uhripuiden läheisyyttä.

Miksi tervehditään?

Tervehdys tunnustaa, että paikalla on asukas ja että tulija on vieras, aivan kuten naapurin pirttiin astuttaessa. Väen kannalta tervehdys myös avaa suhteen hallitusti, kun tulija ilmoittaa, kuka hän on ja miksi hän tulee, ennen kuin koskee mihinkään.

Tervehdys voi olla myös sopimus. Pyhää paikkaa ja haltijan asuinsijaa tervehditään ja samalla sen kautta ikään kuin todetaan, että puhujalla ja hänen suvullaan on oikeus elää sen tuntumassa terveenä ja menestyvänä. Tervehdys on siis mielestäni kohteliaisuuden lisäksi suhteen määrittelyä.

Miten puhutellaan?

Tuukka Karlsson on tutkinut vienankarjalaisia vuorovaikutteisia loitsuja, joissa puhutellaan tuonpuoleisia toimijoita. Hän erottaa niissä mm. lepytteleviä, ohjeellisia, kysyviä, oikeuttavia ja kutsuvia lausumia. Ohjeet muotoiltiin eri tavoin sen mukaan, oliko puhuteltava auttaja, vahingollinen vai epäselvä toimija.33 Vuorovaikutteisia loitsuja osasivat tietäjien lisäksi myös tavalliset ihmiset, sillä aineistossa niitä esitti 74 prosenttia tietäjiksi tunnetuista ja 58 prosenttia muista kertojista. Haltijan puhuttelu ei siis ole ollut yksin asiantuntijoiden työtä. Johtopäätökseni on, että haltijaa puhutellaan samaan tapaan kuin vaikkapa arvostettua vanhempaa sukulaista.

Itse noudatan puhuttelussa suunnilleen seuraavaa järjestystä. Pysähdyn ensin paikan rajalle, sillä pyhällä paikalla on raja, vaikka sitä ei olisi merkitty. Rajan huomaa usein siitä, että maasto, äänet tai oma olo muuttuvat. Sitten tervehdin ääneen tai mielessäni ja nimeän paikan, jos sillä on nimi. (Jos nimeä ei ole, puhuttelen paikkaa sen oman luonnon mukaan ”kallioksi”, ”lähteeksi”, ”vanhaksi kuuseksi” tms.) Kerron, kuka olen ja mistä tulen, siis sukuni, kotiseutuni ja oman nimeni, sillä haltijalle esittelyä tuskin on koskaan liikaa. Kerron myös asiani, eli tulenko kiittämään, pyytämään, kysymään vai pelkästään olemaan. Usein käytän ilmaisuni tueksi loitsuja tai runolaulua. Sen jälkeen kuuntelen. Vastaus tulee harvoin sanoina, ja se voi olla vaikkapa tuulenpuuska, linnun huuto, rauha tai levottomuus. Jos paikka tuntuu torjuvan minut tai asiani, kunnioitan sitä ja palaan toisella kertaa. Lähtiessäni kiitän ja hyvästelen, sillä pyhältä paikalta ei mielestäni sovi poistua kiireellä tai sanattomasti.

Tämä järjestys on omaa intuitiotani ja toisaalta koostetta perinteen eri aineksista. Vastaavaa kaavaa ei taida kirjattuna löytyä suoraan arkistoista. Samansuuntaisia käytäntöjä on toisaalta kuvattu monien alkuperäiskansojen ja perinnekulttuurien paikkasuhteita käsittelevässä tutkimuksessa, jossa puhutaan esim. ”paikan kuuntelemisen protokollista”.34

Runomitta ja oma ääni

Tervehdyksen voi lausua omin sanoin tai kalevalamitalla. Olen huomannut, että runomitta hidastaa puhetta, kantaa perinteen kaikua ja auttaa puhujaa siirtymään arjesta toiseen tilaan, joten pelkkänä koristeena en sitä pidä. Loitsuihin ja runolauluihin liittyy usein syntyjen tuntemus, mikä on aina ollut tietäjän erityisosaamista, sillä esim. Karlssonin aineistossa syntyloitsuja esitti 50 prosenttia tietäjiksi tunnetuista mutta vain 13 prosenttia muista kertojista. Lisäksi rituaalissa tietäjän luonnon toivottiin nousevan tai hänen haltioituvan. Tietäjäinstituutiota on käsitellyt laajimmin ehkä Anna-Leena Siikala.35 Oma ajatukseni on, että kun tunnen paikan aineisen synnyn (siis vaikkapa kiven, veden tai puun alkuperän) jollain tasolla, paikkaa voi puhutella sen omalla kielellä väekkäämmin.

Esimerkki lyhyestä tervehdyksestä

Terve kallio kotoisa,
terve vanha vartiaja!
Anna astua alalles,
asettua aittahaasi,
kuulla kuusien pakinat,
liverrykset lintujesi!

Tervehdys saa toki olla myös hiljainen. Oleellista on mielestäni se, että se on totta.

Lyyliminen pyhillä luontopaikoilla

Lyyliminen on antimien luovuttamista haltijoille, vainajille ja alkeisvoimille. Sana ”lyyli” liittyy merkityksiin uhri, antimet, hemmottelu, lepyttely, elämä ja onni. Minulle tämä kertoo siitä, että kaupankäynnistä tai lahjonnasta ei ole kyse. Ymmärränkin lyylimisen etupäässä hoivaksi ja suhteen ylläpidoksi.

Miksi lyylitään?

Lyylimisen perusta on vastavuoroisuus. Ihminen elää maan, veden ja metsän antimilla, joten osa niistä palautetaan luontoon ja henkivoimille. Esim. savolaisessa perinteessä kekriä kutsuttiin jakoajaksi, jolloin eläville, vainajille ja haltijoille jaettiin kullekin osuutensa vuoden tulosta. Lyyliä voi myös kiitokseksi, pyynnön tueksi, suojan vahvistamiseksi sekä sovitukseksi, jos jotain on rikottu.

Taivaannaulan Hiisi-hankkeen aineisto tiivistää saman niin, että uhraamisen tarkoitus on turvata onni ja menestys, mutta antimia voi pitää myös kiitoksena saadusta hyvästä. Kuten todettua, Tiina Äikäs tutkimusryhmineen tulkitsee seitojen eläinuhrit osaksi arkista toimeentuloa. Lyyliminen on käytännössä elämän mukana kulkeva tapa, eikä se suinkaan rajoitu pelkkään juhlapäivään.

Mitä lyylitään?

Perinteisiä lyylejä ovat esikoisantimet eli ensimmäinen osa siitä, mitä maa, vesi tai karja tuottaa. Puille vietiin mm. ensimmäiset jyvät, ensimmäiset kalat ja ensimmäiset ternimaidon tipat. Kukaan ei saanut maistaa vuotuisjuhlien tai tärkeitten menojen pitoruokaa ennen kuin sitä oli annettu esim. puulle. Metsämiehet hautasivat vuoden ensimmäisen kalan tai linnun luut kokonaisina puunsa juurelle. Kekrilampaan luut ja kallo vietiin uhripuulle Savossa vielä 1900-luvun alkupuoliskolla.

Lyylit eli uhrilahjat. Viisi antimen tyyppiä, perinteisiä esimerkkejä ja huomioita nykypäivään. Kuvan tiedot voi avata tekstinä alta.
Avaa kuvan sisältö tekstinä: Lyylit eli uhrilahjat

Ruoka ja juoma
Perinteinen esimerkki: Juhlaruoan ensimmäinen osa, leipä, olut, maito
Huomio nykypäivään: Hajoaa nopeasti; eläimet syövät sen

Saaliin ja ruoan luut
Perinteinen esimerkki: Ensimmäisen saaliin luut, kekrilampaan kallo
Huomio nykypäivään: Palauttaa eläimen metsään

Vilja ja siemenet
Perinteinen esimerkki: Ensimmäiset jyvät kuppikiviin
Huomio nykypäivään: Sopii hyvin kuppikiville

Metalli
Perinteinen esimerkki: Tina, vaski, hopea Tapiolle; raha puun halkeamaan
Huomio nykypäivään: Hopean kaapiminen lähteeseen jättää vähän jälkeä

Nauhat ja helyt
Perinteinen esimerkki: Moniväriset nauhat ja tinalehtiset puissa
Huomio nykypäivään: Vain luonnonkuitua, eikä puuta vahingoittaen

Taulukon perinteiset esimerkit perustuvat Hiisi-hankkeen koostamaan muistitietoon ja savolaiseen aineistoon. Nykypäivään liittyvät huomiot ovat omiani.

Miten lyylitään?

Vanhoissa kuvauksissa toistuu huolellisuus. Ruoka kannettiin usein puisessa vakassa tai tuohilevyn päällä ja annettiin joko sellaisenaan tai tuohiroveen tapaisessa vakkasessa. Uhripuuta saatettiin loitsuin maanitella antimia vietäessä. Lyyliastia asetettiin puun juurelle, aivan sen viereen. Jos linnut myöhemmin söivät antimet, uhri oli otettu vastaan, mutta koirien suuhun päätyneet antimet olivat yleensä huono merkki. Antimet saattoivat olla kuljetuksen aikana peitettyinä joko liinalla tai vakan kannella. Nestemäiset antimet voitiin luovuttaa tuohisessa astiassa tai kaataa tai pirskottaa paikalle.

Itse tervehdin ensin ja lyylin vasta sitten. Luovutan antimet sanoin, laulaen tai täydessä hiljaisuudessa, mutta aina tarkoituksella. Annan kaikkein mieluiten ”oman elämäni” antimia, sillä itse leivottu leipä, oma saalis tai oman pellon ja metsän sato tuntuvat paremmalta kuin kaupan valmistuotteet. Pyrin myös kohtuuteen. Kokemukseni mukaan pieni ja säännöllinen lyyli on parempi kuin suuri ja satunnainen, joskin ensimmäisellä kerralla tai uutta suhdetta solmittaessa annan tavallista runsaammin. Roskaa en paikalle jätä (muovia, metallipurkkeja, tekokukkia tai kiiltäviä koristeita), enkä vahingoita puuta lyömällä siihen nauloja, kaivertamalla taikka sitomalla mitään niin tiukasti, että se kuristaa oksaa.

Tutkimus nykyisistä uhrijätteistä

Tõnno Jonuks ja Tiina Äikäs dokumentoivat vuosina 2016–2017 nykyisiä uhrijätteitä Viron ja Suomen pyhillä paikoilla. Kolikoita, hopeaa, ruokaa ja kynttilöitä oli jätetty molemmissa maissa, mutta Suomessa selvästi vähemmän, ja nauhoja löytyi vain Virosta. Virossa kirjo oli muutenkin laaja, sillä paikoilta löytyi nauhoja, muovipusseja, heijastimia, lasten leluja, kristalleja ja jopa kabbalistisia riipuksia. Kun Viron nykypakanayhteisö alkoi 1980-luvun lopulla suositella nauhojen sitomista, tapa riistäytyi 1990-luvulla käsistä ja puihin päätyi kaikkea halpaa ja kätevää. Myöhemmin yhteisö alkoi suositella vain luonnonmateriaaleja ja itse kudottuja punaisia nauhoja.36

Johtopäätökseni tutkimuksesta on, että kun yksi jättää jotain näkyvää, seuraavat matkivat, eli jokainen lyyli on samalla esimerkki muille. Hämeenkyrön kuuluisasta ”Timin männystä” samat tutkijat löysivät kolikoiden ja lasisydämen lisäksi puuhun lyötyjä nauloja. Hyvässäkin tarkoituksessa tehty vahinko on mielestäni harmi.

Pyhistä luontopaikoista huolehtiminen ja kajoamisen asteet

Perussääntö on, että pyhää paikkaa ei vahingoiteta. Esimerkiksi uhripuusta ei saa katkaista oksaakaan, sitä ei tietenkään kaadeta, eikä sen ympäristössä muutenkaan touhuta turhia. Pyhästä paikasta pitää mielestäni silti huolehtia, ja kysymys kuuluukin, missä kohtaa huolenpito muuttuu kajoamiseksi.

Roskaaminen, häpäiseminen ja antimien vieminen

Olen itse tullut pyhille luontopaikoille, joilla on pidetty makkaratulia, ryypätty ja jätetty roskat muiden siivottaviksi. Pidän tällaista yhtenä pahimmista tavoista kohdella pyhää paikkaa. Paikkaa on käytetty oman huvittelun näyttämönä välittämättä sen elämästä, väestä tai merkityksestä muille. Minulle tämä on pyhän paikan häpäisemistä. Samanlaista piittaamattomuutta ovat puiden vahingoittaminen, kallioon tehdyt kirjoitukset ja paikan rakenteiden rikkominen. Saamelaisten seitojen kohdalla myös Metsähallituksen ohje on selvä: vierailusta ei saa jäädä jälkiä, eikä seitojen läheisyydessä pidä sytyttää tulia, siirrellä kiviä tai kaivaa maata.37

Erityisen loukkaavana pidän paikoille tuotujen antimien viemistä. Seidalle annettu poronsarvi ei ole vapaasti poimittava löytö eikä matkamuisto, vaan osa jonkun suhdetta paikkaan. Sen ottaminen loukkaa mielestäni sekä paikkaa että antimen antajaa ja yhteisöä, jonka perinteeseen paikka kuuluu. Uhripaikkojen ryöstämisellä on myös dokumentoitua historiaa: Tiina Äikäs ja Marte Spangen käsittelevät tutkimuksessaan, miten matkailijat ja myös osa nuorista saamelaisista ryöstivät metalliesineitä sisältäneitä uhripaikkoja 1900-luvun alussa vanhempien saamelaisten paheksunnasta huolimatta.38

Eräs saamelaisnainen on kertonut minulle, että pohjoisen saamelaisilta pyhiltä seidoilta on viety niille annettuja poronsarvia, mahdollisesti matkamuistoiksi. Hänen kertomansa mukaan jotkut saamelaiset ovat joutuneet sijoittamaan sarviantimensa korkeiden kiviseitojen vaikeapääsyisiin ja jopa vaarallisiin kohtiin, jotta niitä ei vietäisi. Korkealle asetettuja sarvia tunnetaan myös tutkimuksesta, mutta sijoittelun syytä ei voi päätellä pelkän sijainnin perusteella.39 Ajatus siitä, että ihmisen pitäisi vaarantaa itsensä saadakseen lahjansa pysymään pyhällä paikalla, on minusta järkyttävä.

Tästä seuraa käytännössä tärkeä ero: roska viedään pois, mutta toisen antimia ei oteta omaksi eikä siirrellä paremman valokuvan vuoksi. Epäselvää esinettä ei myöskään pidä julistaa roskaksi vain siksi, ettei ymmärrä sen merkitystä. Paikan nykyisiltä vaalijoilta voi kysyä. Pyhällä paikalla ei tarvitse itse uskoa samalla tavalla voidakseen jättää sen ja muiden suhteen siihen rauhaan.

Kajoamisen asteet

Olen hahmotellut asteikon, jota itse noudatan.

Pyhällä paikalla toimiminen. Kirjoittajan kajoamisasteikko 0–6 ja kuhunkin asteeseen liittyvä ohje. Kuvan tiedot voi avata tekstinä alta.
Avaa kuvan sisältö tekstinä: Pyhällä paikalla toimiminen

0. Läsnäolo, tervehdys, kuuntelu
Ohjeeni: Aina sallittu ja aina hyvä

1. Roskien keruu: muovi, lasi, metalliroska, tekokukat
Ohjeeni: Tehdään, mutta paikkaa ensin tervehtien ja selittäen

2. Muiden jättämien ei-luonnollisten ”uhrien” poisto
Ohjeeni: Harkiten: luonnonmateriaalit ja kolikot jätetään

3. Omien lyylien jäänteiden siivous
Ohjeeni: Ei yleensä tarpeen: luonto hoitaa ne

4. Kaatuneen puun tai oksan siirtäminen, polun kunnostus
Ohjeeni: Vain kun paikan käyttö sitä vaatii, ja luvan pyytäen

5. Raivaus, harvennus, rakentaminen
Ohjeeni: Ei, ellei tietäjä tai yhteisö päädy siihen erityisestä syystä

6. Kaataminen, kaivaminen, kivien siirto
Ohjeeni: Ei koskaan; muinaisjäännöksellä myös lain vastaista

Voiko pyhää paikkaa siivota?

Mielestäni voi ja pitääkin, kunhan siivous palvelee paikkaa (ihmisen silmän miellyttäminen ei vielä riitä syyksi). Jonuks ja Äikäs kuvaavat virolaisen ”Ilumäen pyhän lehmuksen” siivouksen vuodelta 2009. Paikalla tehtiin ensin rituaali, joka suojasi osallistujia ja jossa puulta pyydettiin lupaa muovipussien ja nauhojen poistoon. Muovi leikattiin pois ja kierrätettiin, mutta orgaaniset ja perinteiset jätteet, kuten kolikot, jätettiin paikalleen. Myös suomalaisen Karhun kansan jäsenet ovat omissa rituaaleissaan siivonneet pyhiltä paikoilta muovia ja pulloja, mutta jättäneet mm. uhreina annetut kolikot paikalleen.

Pidän tätä oikeana mallina. Muiden jättämä lyyli on jonkun suhde paikkaan, enkä siksi heitä sellaista pois kevyin perustein. Muovinauha ei kuitenkaan muutu pyhäksi siitä, että se on sidottu pyhään puuhun. Se hajoaa mikromuoviksi ja houkuttelee muita ihmisiä samaan sotkemiseen.

Voiko pyhää paikkaa muuttaa?

Pyhään paikkaan kajotaan vain pakon edessä ja aina rituaalisesti. Kun esim. myrsky kaataa pitämyspuun, sen haltija jää hetkeksi kodittomaksi. Talonväen pitää nopeasti valita tai istuttaa uusi puu ja pyytää runsain lyylein haltijaa asettumaan siihen. Jos se ei onnistu, tarvitaan tietäjä, joka loitsuin ja uhrimenoin valitsee uuden puun ja suostuttelee haltijan sen pesijäksi. Jos uhripuu entisaikoina oli jostain syystä kaadettu, sen kantoa saatettiin palvella vielä vuosia (Alhonen, Anssi & O’Rourke, Patrick 2015. Suomen hiidet – kansanperinteen tuntemat pyhät luonnonpaikat).

Pyhän paikan muuttaminen on siis osin mahdollista, kunhan se tehdään neuvotellen. Jos polku pitää siirtää tai lahoava puu uhkaa kaatua tielle, ratkaisisin asian itse ensin paikan kanssa ja vasta sitten sahalla. Siis kysyen, kuunnellen ja lyylien, ja valitsisin lopuksi vähiten haitallisen ratkaisun.

Historia muistuttaa, mitä tapahtuu, kun paikkoja muutetaan ilman neuvottelua. Kirkko kaatoi hiisimetsiköitä 1500-luvulta alkaen ja rakensi usein niiden paikalle kirkkoja. Kerimäen varakirkkoherra raportoi 28.3.1748 uhripuiden ja -metsien tuhoamisesta Savossa. (Tuota päivää vietetään nykyään Hiisien päivänä.) Kolin Paha-Kolin kalliolla oli perimätiedon mukaan ympyrään aseteltuja käräjäkiviä, jotka Lieksan rovasti Jaakko Stenius tuhosi. Kaikki nämä tuhotoimet ovat aikoinaan uskoakseni muuttaneet paikallisen yhteisön elämää dramaattisesti, aiheuttaen suurta ahdistusta ja surua.

Laki ja pyhä paikka

Muinaismuistolain 1 §:n mukaan kiinteät muinaisjäännökset ovat ”rauhoitettuja muistoina Suomen aikaisemmasta asutuksesta ja historiasta, ja niiden kaivaminen, peittäminen, muuttaminen, vahingoittaminen, poistaminen ja muu niihin kajoaminen on kielletty ilman lain nojalla annettua lupaa”. Lain 2 §:n luettelemiin kiinteisiin muinaisjäännöksiin kuuluvat mm. pakanuuden aikaiset haudat ja kalmistot sekä pyhät lähteet, uhrilähteet, uhripuut, uhrikivet ja muut palvontapaikat. Rauhoitus on voimassa suoraan lain nojalla ilman erillistä päätöstä.40 Voi myös kysyä, miten lainkohta suhtautuu minuun jos elän ”pakanuuden aikaa” nykyäänkin?

Uutta lakia arkeologisesta kulttuuriperinnöstä, joka kumoaisi muinaismuistolain, ehdotti työryhmä vuonna 2023. En ole kuitenkaan löytänyt tietoa siitä, että hallitus olisi antanut asiasta esitystä eduskunnalle, ja vielä vuonna 2026 annetussa alueidenkäyttöä koskevassa hallituksen esityksessä muinaismuistolakia kutsutaan ”arkeologisen kulttuuriperinnön suojelun yleislaiksi”.41

Laki ei kuitenkaan tunne jokaista pyhää paikkaa. Suvun pitämyspuu, nykyväenuskoisen lyylikallio tai perimätiedosta tunnettu lähde ei välttämättä ole muinaisjäännösrekisterissä. Niiden suojelu jää meidän vastuullemme.

Uskonrauha ja rituaalin suoja

Uskonrauha suojaa uskonnon harjoittamista. Rikoslain 17 luvun 10 §:ssä säädetään uskonrauhan rikkomisesta. Pyhien paikkojen kannalta olennaisia ovat uskonnollisen yhdyskunnan pyhänä pitämän asian julkinen herjaaminen tai häpäiseminen loukkaamistarkoituksessa sekä uskonnonharjoituksen tai hautaustilaisuuden häiritseminen esimerkiksi meluamalla tai uhkaavasti käyttäytymällä. Rangaistus on sakkoa tai enintään kuusi kuukautta vankeutta. Jos uskonnollisen yhdyskunnan uskonnonharjoitus estetään väkivallalla tai sillä uhkaamalla, kyseeseen voi tulla 11 §:n mukainen uskonnonharjoituksen estäminen, josta enimmäisrangaistus on kaksi vuotta vankeutta.42

Suoja ei kuitenkaan automaattisesti ulotu kaikkeen, minkä joku kokee pyhäksi. Pyhän häpäisemistä koskeva säännös kytkeytyy laissa tarkoitettuihin kirkkoihin ja rekisteröityihin uskonnollisiin yhdyskuntiin. Myös tilaisuuden luonteella on merkitystä: lain esitöissä yksityishenkilöiden ilman uskonnollisen yhteisön myötävaikutusta järjestämät epäviralliset uskonnolliset tilaisuudet erotetaan säännöksen suojaamasta uskonnonharjoituksesta. Väentapaisen seremonian kohdalla on siksi arvioitava sen yhteyttä uskonnolliseen yhteisöön ja tilaisuuden luonnetta; pelkkä nimitys ”rituaali” ei ratkaise asiaa.43

Kuvaaminen ei ole sellaisenaan uskonrauhan rikkomista. Yleisellä paikalla, myös metsässä, kuvaaminen on lähtökohtaisesti sallittua ilman kuvattavan lupaa. Tässä kirjoituksessa esittämäni lupaan perustuva käytäntö on tätä pidemmälle menevä kunnioituksen periaate. Jos kuvaaja kuitenkin tunkeutuu toimituksen keskelle, keskeyttää sen tai muuten tahallisesti häiritsee lain suojaamaa uskonnonharjoitusta, myös kuvaamiseen liittyvä toiminta voi tulla arvioitavaksi uskonrauhan rikkomisena. Ratkaisevaa on toiminta ja sen vaikutus, ei kameran mukanaolo.44

Myöskään pyhän luontopaikan roskaaminen ei automaattisesti ole uskonrauhan rikkomista. Jos paikalla kuitenkin julkisesti häpäistään loukkaamistarkoituksessa sitä, mitä laissa tarkoitettu yhdyskunta pitää pyhänä, myös tämä rikosnimike voi tulla kyseeseen. Roskaaminen on joka tapauksessa jätelain 72 §:n nojalla kiellettyä, ja roskaajan on siivottava jälkensä. Omaisuuden vahingoittamista ja ihmisten uhkailua voidaan olosuhteista riippuen arvioida myös vahingontekona tai laittomana uhkauksena. Paikan muinaisjäännösasema tai uskonrauhasäännöksen soveltuminen ei siis yksin ratkaise sitä, saako siellä toimia miten tahansa.45

Pyhistä luontopaikoista puhuminen julkisuudessa

Pyhän paikan sijainnin julkaiseminen on teko, jota ei voi perua. Kun koordinaatit ovat verkossa, paikan kohtalo ei enää ole vain sen aiemmin tunteneiden käsissä. Tämän vuoksi suosittelen usein vaikenemista tai ainakin puhumista harkiten.

Mitä näkyvyys tekee paikalle?

Jonuksen ja Äikäksen vertailu Viron ja Suomen välillä on tässä valaiseva. Tutkijoiden haastatteleman tiedonantajan mukaan Suomessa pyhiä paikkoja käyttävät enimmäkseen yksilöt, perheet ja pienet ryhmät, jotka eivät jaa paikkojen sijaintia muille, mikä on yksi selitys sille, että näkyviä uhrijätteitä on vähän. Virossa paikkoja on sen sijaan tuotu esiin kansallisena perintönä, ja ne ovat täynnä hyvin kirjavaa tavaraa.

Tutkijoiden kaksi tapausesimerkkiä näyttävät eron. Hämeenkyrön ”Timin mänty” esiteltiin retkisivustolla koordinaatteineen vuonna 2016, mutta se pysyi matkailureittien ulkopuolella ja säilyi lähes ennallaan. Virossa ”Ilumäen pyhä lehmus” taas liitettiin kansallispuiston matkailureitteihin, ja siitä tuli nauhojen ja tavaroiden peittämä. Osa oppaista pysähtyy puulle enää vain ryhmän pyynnöstä, koska he eivät itse hyväksy massavierailuja ja tavaran kasaamista.

Pyhät paikat ovat kiinnostaneet myös matkailun markkinointia. Esim. Pohjois-Karjalan luonnon pyhiä paikkoja käsittelevä opinnäytetyö tuotti VisitKarelialle kohdeoppaan, jonka tavoitteena oli lisätä paikkojen vetovoimaa matkailussa.46 Tunnettuus voi mielestäni suojella, mutta yhtä lailla se voi kuluttaa. Taarna Valtonen on tarkastellut, miten Saanasta tuli ”pyhä” rinnakkaisten ja kilpailevien puhetapojen kautta.47 Pyhistä paikoista puhuminen on harvoin täysin viatonta, koska se muuttaa sitä, mitä paikka ihmisille merkitsee.

Ukonsaaren esimerkki

Inarin Ukonsaari eli inarinsaameksi Äijih on Suomen tunnetuin saamelainen pyhä paikka. Vuonna 2019 Visit Inari lopetti maihinnousut saarelle saamiensa kannanottojen perusteella, vaikka viranomaiset eivät olleet asettaneet kieltoa.48 Metsähallitus päätti myöhemmin purkaa saarelle rakennetut portaat ja laiturin kunnioittaakseen saaren merkitystä saamelaisten pyhänä paikkana.49 Metsähallituksen ohjeiden mukaan Ukonsaarta voi ihailla kaukaa sille kiipeämättä, saamelaisyhteisön ulkopuolisten tulee kohdella pyhiä paikkoja kunnioittavasti, eikä käynnistä saa jäädä jälkiä.50

Pidän tätä tärkeänä periaatteena myös meille suomalaisheimoisille ja karjalaisille väenuskoisille. Saamelaisten pyhät paikat eivät ole meidän lyylipaikkojamme, vaikka perinteemme ovatkin sukua keskenään. Tätä ei oikein muuta sekään, että mm. Meänmaalla seidoille ovat aikanaan uhranneet myös monet lantalaiset.

Täysin mustavalkoisten rajojen vetäminen on toki mahdotonta. Meänmaalla satojen vuosien aikana solmitut seka-avioliitot, niiden myötä muodostuneet suvut ja eri väestöryhmien välillä kulkeneet kulttuurilainat ovat luoneet myös limittäisiä suhteita samoihin paikkoihin. Mielestäni oman sukuhistorian tunteminen ja paikan nykyisten vaalijoiden kuuleminen kuuluvat tässä rinnakkain. Oma sukuhistoria voi auttaa ymmärtämään suhdetta paikkaan, mutta se ei yksin ratkaise, millainen toiminta siellä on tänään sopivaa. Siksi omaa asemaa on hyvä hahmottaa myös kuuntelemalla niitä, joiden elävään perinteeseen paikka nykyään kuuluu.

Tiina Äikäs ja Marte Spangen ovat kuvanneet, miten saamelaisille uhripaikoille on tullut modernilla ajalla uusia käyttäjiä (matkailijoita, paikallisia ja ns. nykypakanoita), joiden toiminta on muuttanut paikkojen merkityksiä.5152 Paulaharjun seitakirjan uuden laitoksen jälkisanoissa todetaan samansuuntaisesti, että saamelaisten pyhillä paikoilla sopii käyttäytyä kuten missä tahansa pyhässä paikassa, ja että äänekkäät tai näkyvät rituaalit, uhrien jättäminen ja kivilatomusten rakentaminen eivät niille [ulkopuolisille] kuulu. Kirjoittajat muistuttavat myös, että saamelaisten omat näkemykset paikkatietojen julkisuudesta vaihtelevat. Kunnioitus tarkoittaa minulle tässä sitä, että annamme omistajakulttuurin päättää.

Vastuu paikan hyvänä pysymisestä

Kun mietin, puhunko jostakin paikasta julkisesti, kysyn itseltäni muutaman kysymyksen. Kenen paikka tämä on: siis suvun, kylän, saamelaisyhteisön vai ei erityisesti kenenkään? (Jos paikka on jonkun muun kuin minun, päätös kuuluu hänelle.) Kestääkö paikka vierailijat, kun lähde, sammalikko tai kivikko voi tuhoutua jo muutamasta askeleesta? Mitä julkisuus lisää, eli suojaako se paikkaa uhkaavalta hakkuulta tai kaivokselta vai tuoko se vain ihmisiä? Olenko kysynyt paikalta itseltään? (Haltijalla on oma tahtonsa, ja jos paikka tuntuu ”sulkeutuvan”, kunnioitan tilannetta.) Ja voinko puhua paikasta paljastamatta sitä? Usein kokemuksesta, perinteestä ja opetuksesta voi kertoa varsin hyvin mainitsematta paikan nimeä tai sijaintia.

Omissa teksteissäni jätän yleensä yksityiset lyylipaikat nimettä ja kuvaamatta. Julkisesti tunnetuista ja rauhoitetuista paikoista voi mielestäni puhua, mutta silloinkin korostaisin mieluummin käyttäytymistä kuin elämyksiä.

Tämä koskee myös karhunkallopuuta, jonka aion joskus tulevaisuudessa ottaa käyttöön. Sen sijaintia en voi jakaa laajalle yleisölle, sillä nykymaailmassa on todellinen vaara, että joku ulkopuolinen tulee paikalle ja vie kallon tai loukkaa paikan pyhyyttä muulla käytöksellään. Minulle kallo ja puu kuuluvat pyhään suhteeseen, jonka säilymisestä minun on huolehdittava. Sijainnin pitäminen rajatun piirin tiedossa on siksi osa paikan suojelemista.

Kuvaaminen ja tallentaminen

Pyhiä luontopaikkoja kuvataan usein luontokohteina. Niillä tapahtuva väentapainen ja kansanuskoinen toiminta ei kuitenkaan ole ohikulkijalle vapaasti kuvattava nähtävyys, ihan jo uskonrauhan toteutumiseksi. Minusta sitä ei siis pidä valokuvata, videoida tai äänittää ilman kuvattavien ja muiden tilanteeseen osallistuvien lupaa. Myös pelkkä maisemakuva voi paljastaa yksityisen lyylipaikan sijainnin, joten kuvan sisältöä ja sijaintitietoja on syytä harkita ennen jakamista.

Karhun kansan seremonioissa ja rituaalitilanteissa valokuvaus ja äänitys ovat lähtökohtaisesti kiellettyjä, ellei kaikkien läsnäolijoiden kesken toisin sovita. Tämä rauhoittaa tilanteen itse asian toimittamiseen. Kenenkään ei tarvitse kesken menojen miettiä, päätyvätkö hänen sanansa, ilmeensä tai henkilökohtainen hetkensä muiden nähtäviksi.

Jos läsnäolijat haluavat jakaa tekemisiään esimerkiksi perinteen elvyttämisen ja näkyvyyden lisäämisen vuoksi, siitä sovitaan erikseen etukäteen. Silloin kaikki tietävät, miksi tallennetaan, mitä tallennetaan ja missä aineistoa aiotaan käyttää. Lupa kuvaamiseen ei itsessään merkitse lupaa julkaisemiseen. Erityisen pyhät, salassa pidettävät tai yksityiset asiat rajataan tallentamisen ulkopuolelle aina.

Kamera voi myös muuttaa itse tilannetta. Rituaalia saatetaan alkaa tehdä kuvan ja tulevan yleisön ehdoilla, etenkin jos sen merkitys jää osallistujalle pintapuoliseksi. Näyttävän kuvan tavoittelu voi houkutella poseeraamaan, toistamaan menoja kameralle tai käsittelemään paikan antimia ja pyhiä esineitä sopimattomasti. Siksi kuvaamiseen kannattaa suhtautua kriittisesti ja harkiten: tukeeko tallentaminen sitä, mitä olemme tekemässä, vai alkaako se ohjata tekemistä?

Julkisuus suojeluna

Joskus vaikeneminen on vaarallisempaa kuin puhuminen. Paikka, josta kukaan ei tiedä, voidaan hakata tai kaivaa ilman, että kukaan puolustaa sitä. Olen kirjoittanut muualla siitä, miten meidän on uskallettava käyttää luonnon pyhyyttä argumenttina ympäristöä tuhoavaa teollisuutta vastaan. Pyhien paikkojen kartoitus, kuten Taivaannaulan Hiisi-hanke, on tehnyt tätä työtä kokoamalla perimätietoa, selvittämällä paikkojen nykytilaa ja pyrkimällä edistämään niiden säilymistä.53

Vaikenemisen ja puhumisen välistä löytyy siis välimuotoja. Paikan voi ilmoittaa viranomaisille ja muinaisjäännösrekisteriin ilman, että sen koordinaatit leviävät sosiaaliseen mediaan, ja paikasta voi kertoa yhteisölle ilman, että siitä tehdään ympäristöä kuluttava retkikohde. Puhumisen tapa ratkaisee.

Osallisuus ja elävä maailma

Kaikki edellä sanottu palautuu omalla kohdallani todellisuuskäsitykseen, jonka mukaan maailma on täynnä toimijoita ja ihminen on niistä vain yksi (eikä edes tärkein). Tätä kutsutaan animismiksi. Minulle se on tapa olla maailmassa, enkä koe sitä arjesta erilliseksi uskonnoksi.

Metsään ei mennä ”luontoon”

Uskoakseni muinainen suomalaisheimoinen, karjalainen tai saamelainen ei metsään lähtiessään mennyt ”luontoon”. Hän meni kuin kylään tai oli kaiken aikaa kuin kotonaan. Mielestäni uralilaisessa ja laajemmin pohjoiseuraasialaisessa maailmankuvassa ympäristö (ja luonto ylipäätään) on sosiaalinen tila, jota asuttavat lukemattomat ei-inhimilliset persoonat. Tästä johdan itse pyhillä paikoilla käyttäytymisen periaatteeni. Naapurin pihalla ei roskata, hänen puitaan ei kaadeta ja hänen ohitseen ei kuljeta tervehtimättä.

Koillis-Tasmaniasta kotoisin oleva trawlwulwuy-tutkija Lauren Tynan kuvaa relationaalisuutta mm. vastuuna sukulaisista. ”Sukulaisiin” kuuluu koko maa (Country) eläimineen, tulineen ja tarinoineen. Hänen mukaansa suhdetta ei voi vaatia eikä sille voi asettaa määräaikaa.54 Ajatus on mielestäni lähellä väenuskoa. Minulle pyhä paikka on kuin onkin aivan kuten sukulainen, josta huolehditaan jonain täysin muuna kuin käyttökohteena.

Toiseus ja ykseys

Pyhällä paikalla kohtaavat kaksi totuutta, jotka korjaavat toisiaan. Pyhä paikka on ensinnäkin todellinen toinen, jolla on oma luontonsa, tapansa ja väkensä, ja siksi sitä ei voi omistaa eikä määritellä yksin. Tästä kaikesta huolimatta ihminen voi kokea olevansa samaa elämää sen kanssa.

Jos näkee vain toiseuden, jää ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Jos taas julistaa ykseyttä kohtaamatta vierautta, heijastaa paikkaan helposti vain oman minänsä. Pidän tätä yhtenä tärkeimmistä yksittäisistä pyhillä paikoilla (ja luonnossa ylipäätään) olemista koskevista oivalluksistani. Koen, että kunnioitus syntyy osaksi juuri toiseuden tunnustamisesta, ja osallisuus puolestaan siitä, että antautuu yhteyteen silloin, kun paikka sen sallii. Kyse on samasta asiasta kuin missä hyvänsä tärkeässä ihmissuhteessa.

Oma luonto ja paikan luonto

Sielukäsityksessä, jonka varassa itse väenuskoani elän, ihmisen sielun yksi ulottuvuus on nimeltään luonto. Se on ihmisen oma haltijasielu, joka pitää ylipersoonallista ja hallitsemalleen ihmisyksilölle omintakeista yhteyttä maailmaan, haltijoihin, eläimiin ja esivanhempiin. Jos yhteys heikkenee, ihminen ajautuu luonnottomaksi.

Pyhällä paikalla oma luonto kohtaa paikan luonnon. Osittain juuri siksi pyhillä paikoilla käyminen voi olla parantavaa, sillä ne voivat aidon ja antaumuksellisen vuorovaikutuksen kautta palauttaa yhteyttä, joka arjessa on kävijällä ohentunut. Palveluksi tämä ei paikkaa silti tee. Metsä ei ole ihmiselle velkaa hyvinvointivaikutuksia, elämyksiä eikä opetuksia, vaikka se tarjoaa meille niitä kaikkia. Pyhälle paikalle mennään ennen muuta olemaan. (Tekisi mieleni sanoa: ”olemaan totta”.)

Luonto kaipaa osallistumista

Luonto ei mielestäni kaipaa niinkään palvontaa vaan osallistumista ja osallisuutta. Pyhällä paikalla tämä tarkoittaa minulle käytännön tekoja, kuten lyylejä oman elämän antimista ja nykyajan merkit tuntien roskien poistoa sekä paikan puolustamista hakkuilta, lasten viemistä paikalle ja tarinoiden kertomista. Pyhyys on tunteen lisäksi suhde, jota ylläpidetään teoilla vuodesta toiseen.

Lopuksi

Pyhillä luontopaikoilla käyttäytymisen voi mielestäni tiivistää muutamaan sanaan: tervehditään, kuunnellaan, annetaan sotkematta, käyttäydytään siivosti ja ollaan levittämättä tietoa kevyin perustein. Mitään uusia sääntöjä nämä eivät ole. Uskoakseni samoilla periaatteilla esivanhempamme kohtelivat pitämyspuitaan, hiisiään ja kalmistojaan vuosisatoja ennen meitä, ja koen heidän pitävän niitä yllä tuonilmaisina yhä. Kannattaa myös muistaa, että lyyli voi kovin herkällä paikalla olla materian sijaan sana, hiljainen laulu, ajatus, kumarrus tai ohikiitävä tanssiaskel.

Perinteemme pyhät paikat ovat historian saatossa käyneet läpi kaatamiset, kaivamiset, peittämiset, kiellot ja unohduksen. Silti mm. moni lyylipuu jäi pystyyn, sillä vanhoja tapoja kunnioitettiin niin, että puu saatettiin jättää rauhaan vielä uhraamisen loputtuakin. Meillä on nyt mahdollisuus olla seuraava sukupolvi, joka pitää nämä paikat hyvänä. Suuria rituaaleja siihen ei tarvita, kunhan läsnäolomme on säännöllistä tai edes ajoittaista ja siihen kuuluvat nöyryys, kunnioitus, kiitollisuus ja kohtuullisuus.

Jos lukijalla on oma pyhä paikka, toivon hänen käyvän siellä tänä talvena tervehtimässä, kertomassa, kuka on ja viemässä jotain omasta elämästään. Jos sellaista luonnonpaikkaa ei vielä ole, lähimetsään voi lähteä kuuntelemaan. Olen huomannut, että pyhä paikka ei välttämättä aina löydy etsimällä. Joskus se löytää ihmisen itse.

Tussimaalaus: avoin, kehämäinen siveltimenveto haalealla taustalla.
  1. Katso Väenuskoni? (2021), Sammenluola. ↩︎
  2. Mainittakoon, että varsinkin tietäjä ja noita saattaa rituaaliyhteydessä kyetä vaikuttamaan pyhän luonnonpaikan väkeen tai väkiin omalla nousseella luonnollaan ja väellään. Katso myös Metsä on totta (2026), Sammenluola. ↩︎
  3. Anttonen, Veikko. Mitä tutkimista pyhässä? Tieteessä tapahtuu. Laajemmin: Anttonen, Veikko 1996. Ihmisen ja maan rajat. ”Pyhä” kulttuurisena kategoriana. Helsinki: SKS. ↩︎
  4. Halinen, Petri 2010. Saamelaisten pyhät paikat rajalla. Suomen Museo 116 (2009), 39–57, jossa viitataan Anttoseen 2003. ↩︎
  5. Katso Savolainen perinneusko (2021), Sammenluola. Kirjoitukseni, johon olen koonnut savolaista perinneaineistoa lähteineen; aineistosta tehdyt tulkinnat ja päätelmät (esim. sukuhiisistä kalmistoina) ovat osin omiani. ↩︎
  6. Björkman, John 2024. Healing Springs and Haunted Woods: Sacred Sites of Folk Belief and Spatial Order in Southwest Finnish Village Societies. Väitöskirja, Åbo Akademi. ↩︎
  7. Björkman, John 2021. The Spirit of the Place and the Place of the Spirit: Local Spirits, Boundaries, and Social Order in Southwest Finnish Folklore. Temenos 57(2), 209–230. ↩︎
  8. Katso Ekologisen jälleenhenkistymisen manifesti (2025). Sammenluola. ↩︎
  9. Alhonen, Anssi & O’Rourke, Patrick 2015. Suomen hiidet – kansanperinteen tuntemat pyhät luonnonpaikat. Taivaannaula ry, Hiisi-hanke. ↩︎
  10. Kankaanpää, Eemil 2024. Semantic Development of the Word Hiisi in the Northern Finnic Languages. IFUSCO XXXIX -esitelmä, Budapest (korjattu 30.9.2024). Taustalla Koski, Mauno 1967 ja 1970. Itämerensuomalaisten kielten hiisi-sanue I–II. Turku: Turun yliopisto. ↩︎
  11. Wessman, Anna 2009. Iron Age Cemeteries and Hiisi Sites: Is There a Connection? Folklore: Electronic Journal of Folklore 42, 7–23. ↩︎
  12. Katso myös Kesäläinen, Tuomo & Kejonen, Aimo 2017. Suomen luonnon pyhät paikat. Helsinki: Salakirjat, s. 110. ↩︎
  13. Äikäs, Tiina 2015. From Boulders to Fells: Sacred Places in the Sámi Ritual Landscape. Monographs of the Archaeological Society of Finland 5; Äikäs, Tiina ym. 2009. Teoksessa Sacred and Profane Livelihood: Animal Bones from Sieidi Sites in Northern Finland. Norwegian Archaeological Review 42(2), 109–122. ↩︎
  14. Katso Pitämyspuu (2020), Sammenluola. Kirjoitukseni, jossa perinnetiedon rinnalla kulkevat oma tulkintani ja oma käytäntöni. ↩︎
  15. Katso Karhunpalvonta (2026), luku ”Isieni Meänmaa” alaviitteineen. Sammenluola. ↩︎
  16. Äikäs, Tiina & Salmi, Anna-Kaisa 2015. North/South Encounters at Sámi Sacred Sites in Northern Finland. Historical Archaeology 49(3), 90–109. ↩︎
  17. Bergman, Ingela & Edlund, Lars-Erik 2016. Birkarlar and Sámi – Inter-Cultural Contacts Beyond State Control: Reconsidering the Standing of External Tradesmen (birkarlar) in Medieval Sámi Societies. Acta Borealia 33(1), 52–80. Tutkimus koskee Tornion, Luulajan ja Piitimen Lapin pirkkalaisia. ↩︎
  18. Vires-akasta ks. Schefferus, Johannes (1674), The History of Lapland (latinankielinen alkuteos Lapponia vuodelta 1673), jossa nimi on muodossa ”Wiru Accha”, ja jossa mainitaan myös Olaus Niureniuksen muoto ”Viresaka”. Tornæuksen oma kuvaus ks. Tornæus, Johannes (1900), Berättelse om Lapmarckerna och deras tillstånd. Bidrag till kännedom om de svenska landsmålen ock svenskt folkliv XVII:3. Sanasta šihtti ja Mansuetus Jacobin tiedosta (1620) ks. Itkonen, T. I. (1946), Heidnische Religion und späterer Aberglaube bei den finnischen Lappen (Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 87). ↩︎
  19. Korhonen, Olavi 1987. Einige Termini der lappischen Mythologie im sprachgeographischen Licht. Teoksessa Saami Religion. Scripta Instituti Donneriani Aboensis 12, 46–60. ↩︎
  20. Paulaharju, Samuli 1932. Seitoja ja seidan palvontaa. Vähäisiä kirjelmiä 84. Helsinki: SKS, s. 9 (keripäät ja kalapatsaat), 27–28 (seitojen hävittäminen; Särkijärven seitakivi) ja 45 (Keräsjärven puuseita). ↩︎
  21. Kejonen, Olle 2024. Tre samiska lånord i meänkieli. Svenska landsmål och svenskt folkliv 2023 (146), 137–142. ↩︎
  22. Yleisuralilaiseen uskomusperinteeseen kytkeytyen olkoon esimerkkinä Eemil Kankaanpään huomiot ns. naisten poluista. Erämaiden vesireittien varsilla sijainneisiin hiisiin liittyi tarinoita jättiläismäisestä hiidestä, jonka uskottiin olevan erityisen vihamielinen naisille, ja on viitteitä siitä, etteivät naiset saaneet lähestyä näitä paikkoja tai edes nähdä niitä. Vaarallisimpina pidetyt hiidet kierrettiinkin erillisiä reittejä pitkin, joiden nimissä tämä näkyy yhä (esim. Naisten tie, Naisten polku ja Naistenmatka). Kankaanpään mukaan samanlaisia naisilta kiellettyjä pyhiä paikkoja kiertoreitteineen tunnetaan kolttasaamelaisilta (pââ´ss-paikat) ja manseilta (jelpəŋ-paikat), ja hän liittää ilmiön yleisuralilaisiin pyhää koskeviin käsityksiin, joihin kuuluvat mm. naisia koskevat säännöt suomalaisheimoisten, saamelaisten ja obinugrilaisten karhumenoissa. Kankaanpää, Eemil 2024. Semantic Development of the Word Hiisi in the Northern Finnic Languages. IFUSCO XXXIX -esitelmä, Budapest (korjattu 30.9.2024). Taustalla Koski, Mauno 1967 ja 1970. Itämerensuomalaisten kielten hiisi-sanue I–II. Turku: Turun yliopisto. Naisten polkujen reittikartat: Vilkuna, Asko 1956. Das Verhalten der Finnen in ‘heiligen’ (pyhä) Situationen. FF Communications 164. ↩︎
  23. Paulaharju, Samuli 1932. Seitoja ja seidan palvontaa. Vähäisiä kirjelmiä 84. Helsinki: SKS, s. 27–28 (seitojen hävittäminen; Särkijärven seitakivi). ↩︎
  24. Kallio, Kati, Äikäs, Tiina & Valtonen, Taarna 2025. Jälkisanat: Samuli Paulaharju ja saamelaisten pyhät paikat. Teoksessa Paulaharju, Samuli: Seitoja ja seidan palvontaa, 69–99. Kirjokansi 407. Helsinki: SKS. Ks. erityisesti s. 69–70 (virhetulkinnat ja asiavirheet), 70–71 (paikkatietojen arkaluonteisuus ja saamelaisten vaihtelevat näkemykset) sekä 76 (käyttäytyminen pyhillä paikoilla). ↩︎
  25. Katso Väenuskoinen kuolema (2025), Sammenluola. ↩︎
  26. Koski, Kaarina 2014. Folk Belief and the Lutheran Church in Nineteenth-Century Finland. Cosmos 30, 65–92. Ks. myös Koski, Kaarina 2018. The Sacred and the Supernatural: Lutheran Church Buildings in Christian Practice and Finnish Folk Belief Tradition. Teoksessa Valk, Ülo & Sävborg, Daniel (toim.) Storied and Supernatural Places, 54–79. Helsinki: SKS. ↩︎
  27. Katso Kekri (2022), Sammenluola. ↩︎
  28. Katso Tornionjoki on jumala (2022), Sammenluola. ↩︎
  29. Stark-Arola, Laura 1997. Lempi, Fire and Female Väki: An Exploration into Dynamistic Relationships in Finnish-Karelian Magic and Folk Belief. Elore 4(1). Arkistolainaukset: Lohtaja 1936 (Kerttu Hakunti 74), Rantsila 1966 (Eino Linna). Ks. myös Stark-Arola 2002. The Dynamistic Body in Traditional Finnish-Karelian Thought. Teoksessa Siikala, Anna-Leena (toim.) Myth and Mentality, 67–103. Helsinki: SKS. ↩︎
  30. Katso Haltija ja olennon oma luonto (2026), Sammenluola. ↩︎
  31. Katso Uralilaisuus ympäristökriisin vastavoimana? (2026), Sammenluola. ↩︎
  32. Osallistuttuani vuosia sitten pakon sanelemana erään aikaisemman asuintaloni pihalla olevan lyylipuun kaatamiseen, syttyi tontilla varsin pian sen jälkeen vakava maastopalo. Elämä muuttui kohteessa muutenkin mahdottomaksi, mikä johti piakkoin muuttamiseen muualle. ↩︎
  33. Karlsson, Tuukka 2022. Come Here, You Are Needed: Registers in Viena Karelian Communicative Incantations. Väitöskirja, Helsingin yliopisto; luvut ja lausumatyypit Volotisen arvion mukaan: Volotinen, Timi 2025. Vienankarjalaisista vuorovaikutteisista loitsuista. Elore 32(1), 145–148. ↩︎
  34. Kanngieser, A. M. ym. 2024. Listening to Place, Practising Relationality: Embodying Six Emergent Protocols for Collaborative Relational Geographies. Emotion, Space and Society 50. ↩︎
  35. Siikala, Anna-Leena 2002. Mythic Images and Shamanism: A Perspective on Kalevala Poetry. FF Communications 280. ↩︎
  36. Jonuks, Tõnno & Äikäs, Tiina 2019. Contemporary Deposits at Sacred Places: Reflections on Contemporary Paganism in Estonia and Finland. Folklore: Electronic Journal of Folklore 75. ↩︎
  37. Metsähallitus: Retkeile saamelaisten pyhiä paikkoja kunnioittaen. Ohjeissa kielletään jälkien jättäminen, tulien sytyttäminen, kivien siirtely ja maaperän kaivaminen seitojen läheisyydessä. ↩︎
  38. Äikäs, Tiina & Spangen, Marte 2016. New Users and Changing Traditions: (Re)defining Sami Offering Sites. European Journal of Archaeology 19(1), 95–121, osio ”Defining Sami Sacred Sites in the Past and Present” (ennakkovedoksen s. 3). Tutkijat käsittelevät Hallströmiin (1932, 113, 123) viitaten metalliesineitä sisältäneiden uhripaikkojen ryöstämistä 1900-luvun alussa sekä vanhempien saamelaisten paheksuntaa. Tämä historiallinen tieto ei sellaisenaan todista nykyisten sarviantimien viemisen motiiveja. ↩︎
  39. Äikäs, Tiina 2015. From Boulders to Fells: Sacred Places in the Sámi Ritual Landscape. Monographs of the Archaeological Society of Finland 5, s. 180–181 ja kuva 87. Äikäs kuvaa poronsarvien sijoittamista niin korkealle seitakiven päälle, että niiden vieminen sinne on vaatinut vaivannäköä. Hän ei tässä kohdassa selitä sijoittelua varkauksien ehkäisemisellä. Leipätekstin tieto sarviantimien viemisestä ja niiden sijoittamisesta vaarallisiin kohtiin tämän ehkäisemiseksi perustuu kirjoittajan saamelaisnaiselta saamaan suulliseen tietoon. Tutkimuslähde vahvistaa korkealle sijoitettujen sarvien esiintymisen, mutta ei tässä kohdassa niiden sijoittelun syytä. ↩︎
  40. Muinaismuistolaki 295/1963, 1 ja 2 § (voimassa 1.7.1963 alkaen); viimeisin muutos: laki muinaismuistolain 7 ja 18 §:n muuttamisesta 620/2025, voimaan 1.1.2026. Rauhoituksen periaatteista ks. myös HE 33/2018 vp. Tilanne tarkistettu 16.11.2026. ↩︎
  41. Valtioneuvosto 2023: Työryhmä ehdottaa uutta lakia arkeologisesta kulttuuriperinnöstä (työryhmän mietintö: Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2023:39); HE 70/2026 vp, nykytilan kuvaus. Tilanne tarkistettu 16.11.2026. ↩︎
  42. Rikoslaki 39/1889, 17 luvun 10 § (uskonrauhan rikkominen) ja 11 § (uskonnonharjoituksen estäminen). ↩︎
  43. Uskonnonvapauslaki 453/2003, 2 §; HE 6/1997 vp (PDF), s. 128–129, erityisesti 17 luvun 10 §:n perustelut. Esitöissä erotetaan uskonnollisen yhteisön uskonnonharjoitus yksityishenkilöiden epävirallisista uskonnollisista tilaisuuksista. Esityksen rangaistusehdotuksen sijaan sovellettava asteikko on tarkistettava voimassa olevasta laista. ↩︎
  44. Traficom: Kunnioita yksityisyyttä, erityisesti kohta Julkisilla paikoilla kuvaaminen. Lisäksi rikoslain 17 luvun 10 §. Tekstin esimerkki rituaalia häiritsevästä kuvaamisesta havainnollistaa mahdollista soveltamistilannetta; kyse ei ole viittauksesta tätä koskevaan tuomioistuinratkaisuun. ↩︎
  45. Jätelaki 646/2011, 72 § (roskaamiskielto) ja 73 § (roskaajan siivoamisvelvollisuus); rikoslaki, 17 luvun 10 §, 25 luvun 7 § (laiton uhkaus) ja 35 luvun 1 § (vahingonteko). Soveltuminen riippuu kunkin teon olosuhteista ja tunnusmerkistön täyttymisestä. ↩︎
  46. Bäckman, Maija 2023. Pohjois-Karjalan luonnon pyhät paikat. Opas kohteisiin. Opinnäytetyö, Karelia-ammattikorkeakoulu. ↩︎
  47. Valtonen, Taarna 2019. Miten Saanasta tuli pyhä? Erilaisten rinnakkaisten Saana-diskurssien tarkastelua. Terra 131(4), 209–222. ↩︎
  48. The Barents Observer 2019. Tour operator ends visits to sacred Sami island in Lapland. ↩︎
  49. Lapin Kansa 18.6.2020: Inarijärven Ukonsaarelle rakennetut portaat ja laiturit puretaan – syynä saamelaisten kulttuuriperinnön kunnioittaminen. ↩︎
  50. Metsähallitus / Luontoon.fi: Retkeile saamelaisten pyhiä paikkoja kunnioittaen; Saamelaisten kotiseutualueen luonnossa liikkujan etiketti. ↩︎
  51. Äikäs, Tiina & Spangen, Marte 2016. New Users and Changing Traditions: (Re)defining Sami Offering Sites. European Journal of Archaeology 19(1), 95–121. ↩︎
  52. Spangen, Marte & Äikäs, Tiina 2020. Sacred Nature: Diverging Use and Understanding of Old Sámi Offering Sites in Alta, Northern Norway. Religions 11. ↩︎
  53. Verkkouutiset: Hiisienpäivää juhlistetaan torstaina. ↩︎
  54. Tynan, Lauren 2021. What Is Relationality? Indigenous Knowledges, Practices and Responsibilities with Kin. Cultural Geographies 28(4), 597–610. ↩︎

Yksi vastaus artikkeliin “Käytös pyhillä paikoilla”

  1. […] Käytös pyhillä paikoillaMiten metsän kohtaaminen näkyy siinä, kuinka tervehdin pyhää puuta ja mitä jätän sen juurelle? […]

Vastaa