Karhukulttimme Viitasaaren tekstin perusteella

Published by

on

Kuvitus: suuri karhun hahmo metsämaiseman yllä, polun varrella kolme ihmistä istuu yhteisen ruoka-astian ääressä.

18.11.2026 · @Miika Vanhapiha

Sisällysluettelo

Johdanto

Niin sanottu Viitasaaren teksti on vanhin yhtenäinen kuvaus siitä, miten esivanhempamme kaatoivat karhun, kunnioittivat sitä peijaisissa ja saattoivat sen takaisin metsään. Ennen 1800-lukua kirjoitetut lähteet suomalaisheimoisesta ja karjalaisesta karhuperinteestä ovat melko vähäisiä ja lyhyitä. Viitasaaren teksti on poikkeus. Siinä on pitkä karhulaulu ja selitykset, jotka kattavat lähes kaikki karhunpeijaisten vaiheet. 1

Käsikirjoitus löytyi aikoinaan yliopiston käsikirjoituskokoelmista Jaakko Tengströmin (1755–1832, arkkipiispa ja teologian professori, Turku) papereiden joukosta. Sen kirjoittaja on tuntematon, todennäköisesti Viitasaaren pitäjässä asunut pappi. Tekstissä on kalevalamittaisia runoja ja loitsuja vanhalla suomella. Niiden välissä ja ympärillä on ruotsinkielistä proosakuvausta siitä, mitä missäkin vaiheessa tehtiin. Tekstin iästä on esitetty eri arvioita 1600-luvun lopulta 1700-luvun jälkipuoliskolle. 2

Tässä kirjoituksessa julkaisen tekstin ensin sellaisenaan. Sen jälkeen tulee käännös nykysuomeksi, jossa vanhat sanat ja käsitteet on säilytetty ja avattu alaviitteissä. Lopuksi kokoan, mitä tutkimus tekstistä päättelee, ja kerron omat näkemykseni siitä, mitä se kertoo perinteemme karhusuhteesta.

Alkuperäinen Viitasaaren teksti

Teksti on alla sellaisena kuin se on julkaistu Suomen Kansan Vanhat Runot -kokoelmassa 3. Säkeiden edessä olevat numerot ovat SKVR:n rivinumeroita, ja niihin viitataan myös käännöksessä. Kirjaimet suluissa, kuten (a), viittaavat muistiinpanijan omiin sanaselityksiin, joita SKVR ei julkaissut. Merkintä ://: tarkoittaa, että säe toistettiin.

Näytä alkuperäinen teksti (SKVR IX4 1096)

Efter de gamlas berättelſe, äro i fordna tider wid biörnſlag och desſ hufwuds affärd, följande widſkeppeliga Runor e[ller] ſånger brukade. När de til biörnſlaget beſtämde Karlar ſig ſamlat, at utlöpa på deras ſkidor, hafwa de ſiungit följande Runo

[Pag: 1ª.]

Ohtoiſeni Linduiſeni ://: (a):
Caunoſeni Culdaiſeni ://:
Anna rauha raavaille (b).
Sondareiſille ſovindo ://: (c).
5 Uckoiſeni Linduiſeni ://: (d)
Caunoſeni culdaiſeni ://:
Käy̏pä caiten carjamaita (e).
Lävitellen lehmi-tarhat ://:
Läheppä tähän latuhun sinä Jumala (f).
10 Hihtavaha hikehen,
Väſytellen väinämöinen ://: (g)
Tuopa tänne tuonembata ://: (h)
Joſa hieſä hihtaiſit
Hikeen hijen hiuxen ca[rva?]t ://: (i)
15 Nouva naula pohjolaſta (k)
Pȁte pitkäſtä peräſtä ://:
Elä hihätä mieſtä hikehen ://: (l)
Hijeſtä hiuxet noutama,
Että ne calcarooon kävisi ://: (m)
20 Tuopa Lembo lepeelle ://: (n)
Tänne Saalis saapuille ://:
Minun kõy̏hän miehen py̏ỷxeni ://:
Minä hajotan hambaan (o)
Levitän Leucaluun
25 pieni poica pickuruinen ://: (p)
Eikö mieſtä melkiätä minuſa ://: (q)
Minä vaſamani valmiſtin (r)
Minä jouſeni jännitin
Tätä lindua vaſtaan
30 Metän cullaiſta cuningaſta (s)
Tapion cainaloſa ://: (t)
Eipä ſinuſa mieſtä ennen ollut (u)
enemin cuin tarvittihin
Tähän miehen puſcahan pÿhän ://: (w)
35 Seiſo mieſtä rinnoin cuin ſeinä
Sinä pyhäjoen putaan mieſi ://: (x)
Honginkoſta ſinun ſucuſi (y)
Hongotar ſinun ſucusi (z)
Elä käy mieſtä ylpiämäſti ://: (A)
40 Minä mies veljes poica
Cumma lähtiſin täſtä laulamoihin (B)
Sun ſucuaſi ſyndyäſi
Minä pieni poica pickuruinen (C)
Nouva hijeſtä nyt patoa (D)
45 Vāhimaſta veljeſta nuorimaſta
Sugumaſta ſÿndymäſtä ://:
Ennen cuin minun käteni kändÿ ://: (E)
Sopicon cuckana cuſen alla ://:
Minä ranini rakennaiſin (F)
50 Minä hopiaſta honganoxat
Jotca mäellä panduna on ://:
Cucko ſinulle, cucko caikelle kylälle!! (G).

Nota 1º.

Tule tuhat tulinen perkele awuxi, elä mieſtä pila; Ei ſinun pidä mieſtä haukaman, raukaiſepa ſinun perkele, omalla tekemälläs weitellä tekemälläs terä ellä.

Eikö mieſtä meiſä ole ://:
55 Näilä auceilla ahoilla
Metän leveillä lehoilla ://:

Nota 2⁰

Perkele ſinun hedelmäs olcon: En mina ſitä waſten keihäſtä tuonut ettei ſe miehen pyſtyis, colme puta ſinun peſäs owella, etelän caiki peſän owi

Olcon ſeppäs takomaha (H)
Iſäſi tekemää.
60 Pyhkäiſe vaſeman candapähän ://: (I)

[pag 2⁰]

Piſtä jurikan kylkehen ://:
Ne rauvat jotca ſepän pajas
Tekemät ollut on ://:
Joſpä ſinä luntun Lumoiſit (K)
65 Että pysſytkin pylväis cumoiſit (L)
Rauta kinnut kiljuis peräſtä ://: (M)
Jotca pajas ovettomas tehdyt
Miehen luckoin polkimiſa ://:
Cuin ei tuldaha ota ://:
70 päſtä pysſyſi perin (N)
pipun corvallisten myöden ://:

Nota 1º.

Nin perkele ſinua ottacon, jos ei J:la minua auta täſä aſiaſa jumala minua autacon täſä matcaſa!

Därefter då jägarena utlupit ifr. åkergrin wände the afwigt wänſtra ärmen på pälſen och hafa med ſit ſpjut nedſlagit det rijsbandet, hwarmed gärdesgårdsſtörarne woro hopbundne wid grinden.

Sedan biörn blifwit lyckel. ſlagen och flådd i ſkogen, hemtades tillika med huden Kiöttet hem til bys, och utnämndes en wiſs dag, när de, ſå kallade (o) Couvon pää-liset, eller (P) Häät ſkulle ſiras. Til detta hederwärda gelag ſammanſkiöts något ſpanmål at redas til öhl och brännwin. Då den beſtämda dagen kommit, har folket ſom tilförene klädt ſig i deras Kyrko Kläder ſamlat ſig på et hemman; och där förordnades den felndne biörn til äreminnen, en gåsſe til brudgumme, och en flicka til brud [hwil]ken varit klädd efter landſens ſed i brudaſkrud. När måltidstiden infallit, har til mat blifs tilredt, förutan annat, i ſynnerhet den dödas egit Kiött med ärtſoppa. Hufwudet har blifs ſatt aldraförſt i fatet thärefter i andra Kiöttet, hket få i ordning inbars ifr Kiöket. När den ſom bar hufwudet kommit til förstugu tröſkeln, ſå ſkulle han el[ler] hon ſäga följande orden.

Nota 2.

Pois olcon poijat porſtuaſta
Pijat pichti-puoliſiſta,
75 Hyvän tulleſa tupan
Autuan ſiſälle aſtuiſa.

Det fatet, hwari hufwudet legat uppſattes öfwerſt i bordsändan, och de andre under i ordning. Härefter ſatt ſig folket til bords, men brudgummen och bruden i bordsändan. Efter måltiden ſedan bröllopsfolket mättat sig af de beſynnerla rätter. Nota: Intet been fick nedkaſtas, utan ſamlades i fatet (ſå draks en ſtund thärefter, och ſangs ofwanskrefne Runo. Sedan ſtego twå el[ler] flere karlar til det utgnagade hufwudet, ſom låg än i fatet på bordet, de ſökte med fingrarne at

[pag 3]

löſa tanden /: Tora hammas kallad :/ ifrån hufwudskråft och då därtil greps, har en af dem ſagt följande ord

Nota I⁰

Joco otan ochtojani
alan ambu-Linduani
repäiſen Leucaluita.

Entel. har proceſſen börjadt, när det utgnagade biörnhufd ſkråfwet med benen ſkulle utbäras, då ſtodo alla gäſterna up. Förſt börja brudgummen och bruden gå i brädd ſedan gick en Karl, bärande et Käril med öhl uti; thärnäſt fölgde ſångaren, ſom ſang den här nedanföre ſkrefne Runo, och efter honom then ſom bar hufwudet med benen i et fat, annat folk ſom wille giöra ſälſkap gick efterſt.

Nota (2)

Runo ſom ſangs under det Biörnhufdet utbars lyder ſå:

80 A: Minä veiſin metzäähän ://: (a)
Culdaiſen cuningani ://:
Petäjän oxaan menningöſä ://: (b)
B: Tälä minun poicani pä ://: (a)
minun culdani cuvusta ://: (b)
85 Täällä vanhin poica veljexiä ://: (c)
On minun poikani poloiſet
Jopa ne uhuſa uvutettin ://: (d)
Eipä minuſa mieſtä enſingähän ://: (e)
Tulin tänne cuhtuhin hyvin ://:(f)
90 Tälle peſälle pahalle (g)
Tälle oxalle onnettomalle ://:
C: Elä mieſtä nurin ſilmin cato ://: (a)
Catzo mieſtä nuttuhin ala (b)
Mull on pieni Livi pickaruinen ://: (c)
95 (D): Cumma tähtiſin Jumala ://: (a)
Täſä onnettomaſa tilaſa (b)
Täſä vaivas vaikiaſa ://:
Jopa jouduihin outoon tilahan ://:
(E): Minä mies olen metän käviä ://: (a)
100 Cuin joiſin pääs calloiſa (b)
Pääſi raolle rakennaiſin ://: (c).
Paniſimba hopia ſiaſi
Culda cainaloſi ://:
Jotteipä ſinun pidäis liehuaman ://: (d)
105 Ei männyn oxaſta putoman
Eikä joca coira ſyömän ://: (e)
Jopa minä join pääliſeſi ://:.
Tule turvaxi cotinen ſauva ://: (f)
(F): Minulla on kihlattu morſian ://: (a)
110 minä menin tänne köyhä mieſi ://:
Tähän paicahan pahaan ://: (b)
Joc on covalla onnella coettu ://:
Tielle tuimalle tundemattomalle ://:
(G): Minä aſian arvelin (a)
115 Ettet pahoja tekiſi ://:
Säyläiſin minä keihäni (b)
Wielä väki nauloilla Kini
Ja vietin ſinne geveri ://:
Coſka täſtä lähdin hihtämähän ://:
120 Ongo ſulla luidet ſuxet
mulla on rautainen veitzi ://:
Oma puuko miehen tupeſa ://:
Suxet tehdyt puuſta
Suxet tehdyt janhoxeſta
125 mulla on jalcainen lylyinen ://:

Nota 3º.

Mene ſinä tuli Helfwetin, etkö ſinä minusſa mieſtä lule ole- [pag. 4.] wan, enſingän, ennengän.

När de kommit til hufwudſkalle platzen, det har warit wiſt ſtälle dijt altid hufwuden blifs afförde, ſatt det at hänga på en quiſt af talträd, och benen öfrige thär i roten. Til et valete draks ölet ſom i procesſen dijt blef burit, och ledan hafa de kommit i ſamma ordning tilbaka, ſom de dijt farit, doch tyſt.

En Runo at ſiunga då Boſkapen om wåren utſläppes i bet, och man wil bewara dem, at biörn den fommaren ei ſkal dem ſkada.

Ohtoiſeni Linduiſeni ://:
Anna rauha ravaille ://:
Sonda-reiſille ſovindo ://:
130 Näillä pienillä pihoilla
Capeilla carjamailla ://:
Käypä pijlten pihojani
Caiten carja peldojani ://:
Pane panda pihlainen ://:
135 Joſei pidä pihlainen panda
Sitte rauvaſta rakenna ://:
Joſei rautainen pidä
Pane panda vaſkineinen ://:
Joſei pidä vaſkinen panda
140 Syöxe culdainen corenda ://:
Kapu Kjelen cundimihin ://:
Kätke kynnet carvohiſi
Hambat ikenihiſi ://:
Lucko Luojan ſuun eteen ://:
145 Haitta herran hambaiſihin ://:
Anna ſijkoina mennä
Culexoina cuondaloina ://:
Kivet ſull on kiſcoaxenſi ://:
Kannot caiviſtellaxenſi
150 Nouſe pois coti noroſta
mene toiſeſtä mäeſtä ://:
Upota cuuta, ilmat täytä ://:
Tee taivas terneheiſin ://:
Kanna calvo ſilmäin päälle
155 Sumu ſilmille ſivellä
Haoxi minun omani!!

Anmärkning:

Runorne ſiunges efter färdeles melodie, och näſtan hwar rad uprepes twå gångor, runkandes med kropp hijt och dijt.

Anledning at efterſöka biörn Runorne, h[wil]ka här åfwan före anförde äro gaf mig det, at wid 1662 års præpoſital viſit: Kiwijärwi Kapelboarne blifs angifne huru de utburit et biörnhufwud, med ſång och ringning i Kyrkoklockan. Den tid har wid denna Förſamling få kunnat läſa i bok, hwaraf kunde ſlutas, at ingen gudel[ig]. Salm wid berörde procesſ blifft misſbrukad. Likwäl berätta … wår [egen ?] Sockneklockre, ſom i fin ungdom hörtt biörnrunorne at desſe ſkrefne icke äro ſamme, som här i Sokn, tilförene blifs ſiungne, de ſånger han, hafa warit på nöiſamt ſätt updicktade, ſå at desfe måtte wara Öſterbotniſke, ifr Pyhäjärvi hijt inlupne, emedan dels the ſkola wara mäktige Runomäſtare, dels, den ſom mig uppgaf desſe, bor näſt til ſagde Socken.

Finſka orden i desſa Runor, för en owan, äro ſwåre at förſtå, nog giorde mig, af den ſom upgaf Runorne, underrädtade någorlda om orda förſtåendet, och meningen ſom här för rooſkul anmärkt är.

…………

Viitasaaren teksti nykysuomeksi

Käännös seuraa alkuperäistä säe säkeeltä, ja numerot ovat samat kuin edellä. Ruotsinkielisen proosan suomennokset ovat lainausmerkeissä. Toistomerkit ja muistiinpanijan kirjainviitteet on jätetty pois. Karhun nimitykset, myyttiset olennot ja tavat on säilytetty alkuperäisessä asussaan ja avattu alaviitteissä. Kysymysmerkki (?) tarkoittaa, että sanan tai säkeen merkitys on epävarma.

Lähtö karhunkaatoon

”Vanhojen kertoman mukaan entisaikaan karhunkaadossa ja karhun pään poisviennin yhteydessä käytettiin seuraavia taikauskoisia runoja eli lauluja 4. Kun karhunkaatoon määrätyt miehet olivat kokoontuneet lähteäkseen suksillaan, he lauloivat seuraavan runon:”

Ohtoseni, lintuseni 5 6,
kaunoseni, kultaiseni,
anna rauha raavaille,
sontareisille sovinto 7.
5 Ukkoseni, lintuseni 8,
kaunoseni, kultaiseni,
kulje kaitaen karjamaita,
ohitellen lehmäntarhat.
Lähde tähän latuun, sinä Jumala 9,
10 hiihtävän hikeen,
väsytellen, Väinämöinen 10.
Tuo tänne tuonempaa 11,
jossa hiessä hiihtäisit,
hikeen Hiiden hiuksen karvat 12.
15 Nouda naula Pohjolasta 13,
pää (?) pitkästä perästä.
Älä hiihdätä miestä hikeen,
Hiidestä hiuksia noutamaan,
että ne kalkaroon (?) kävisi 14.
20 Tuo, Lempo, lepeälle 15,
tänne saalis saapuville,
minun köyhän miehen pyydykseni.
Minä hajotan hampaan,
levitän leukaluun,
25 pieni poika pikkuruinen 16.
Eikö miestä melkoista minussa?
Minä vasamani valmistin,
minä jouseni jännitin 17
tätä lintua vastaan,
30 metsän kultaista kuningasta
Tapion kainalossa 18.
Eipä sinussa miestä ennen ollut
enemmän kuin tarvittiin
tähän miehen pyhään puskaan 19.
35 Seiso, mies, rinnoin kuin seinä.
Sinä Pyhäjoen putaan mies 20,
Hongikosta on sinun sukusi,
Hongotar on sinun sukusi 21.
Älä käy miestä ylpeästi,
40 minä mies, veljesi poika 22.
Kumma, jos lähtisin tästä laulamaan
sinun sukuasi, syntyäsi 23,
minä pieni poika pikkuruinen.
Nouda Hiidestä nyt pata (?) 24
45 vähimmästä veljestä, nuorimmasta,
suvusta, syntymästä,
ennen kuin minun käteni kääntyy.
Sopukan kukkana kusen alla (?).
Minä raanini (?) rakentaisin,
50 minä hopeasta hongan oksat,
jotka mäelle pantuna on 25.
Kukko sinulle, kukko kaikelle kylälle!! 26

Loitsu 1 (proosaa): ”Tule, tuhat tulista perkelettä, avuksi, älä pilaa miestä! Ei sinun pidä miestä haukkaman (?27), raukaise (?28) sinut, perkele, omalla tekemälläsi veitsellä, tekemälläsi terällä.” 29

Eikö miestä meissä ole
55 näillä aukeilla ahoilla,
metsän leveillä lehoilla?

Loitsu 2 (proosaa): ”Perkele olkoon sinun hedelmäsi! En minä sitä varten keihästä tuonut, ettei se miehen kädessä pystyisi. Kolme putaata pesäsi ovella, etelässä koko pesän ovi.”

Olkoon seppäsi takomaa,
isäsi tekemää.
60 Pyyhkäise vasaman kantapäähän,
pistä jurikan kylkeen 30.
Ne raudat, jotka sepän pajassa
tehtynä ovat:
jospa sinä luntun lumoaisit,
65 että pyssynkin pylväältä kumoaisit,
rautakintaat (?) kiljuisivat perästä,
jotka pajassa ovettomassa tehdyt,
miehen lukoin polkimissa,
kuin ei tulta ota,
70 päästä pyssysi perin,
piipun korvallisten myöten 31.

Loitsu 3 (proosaa): ”Niin perkele sinut ottakoon, jos ei Jumala minua auta tässä asiassa! Jumala minua auttakoon tällä matkalla!”

”Sen jälkeen, kun metsästäjät olivat hiihtäneet ulos peltoveräjästä, he käänsivät turkin vasemman hihan nurin ja löivät keihäällään poikki sen vitsasiteen, jolla aidanseipäät oli sidottu yhteen veräjän kohdalla.” 32

Peijaiset eli karhun häät kylässä

”Kun karhu oli onnellisesti kaadettu ja nyljetty metsässä, liha tuotiin taljan kanssa kotikylään. Sitten määrättiin päivä, jolloin vietettäisiin niin sanottuja Kouvon päälisiä 33 34 eli Häitä 35. Näitä kunnianarvoisia juominkeja varten koottiin yhteen viljaa oluen ja paloviinan valmistamiseen. Kun määräpäivä koitti, väki kokoontui entiseen tapaan kirkkovaatteisiin pukeutuneena yhteen taloon. Siellä kaadetun karhun kunniaksi määrättiin poika sulhaseksi ja tyttö morsiameksi, ja tyttö puettiin maan tavan mukaan morsiuspukuun. Muiden ruokien ohella aterialle oli valmistettu erityisesti vainajan omasta lihasta tehtyä hernekeittoa 36. Pää pantiin kaikkein ensimmäiseksi vatiin, sen jälkeen muu liha, joka kannettiin keittiöstä sisään järjestyksessä. Kun pään kantaja tuli eteisen kynnykselle, hänen, olipa mies tai nainen, piti lausua seuraavat sanat:”

Pois olkoon pojat porstuasta,
piiat pihtipuolisista,
75 hyvän tullessa tupaan,
autuaan sisälle astuissa 37.

”Vati, jossa pää oli, asetettiin ylimmäksi pöydän päähän ja muut sen alapuolelle järjestyksessä. Sitten väki istui pöytään, sulhanen ja morsian pöydän päähän. Aterian jälkeen, kun hääväki oli syönyt itsensä kylläiseksi erityisistä ruokalajeista (huom.: yhtään luuta ei saanut heittää lattialle, vaan ne kerättiin vatiin 38), juotiin hetken aikaa ja laulettiin edellä kirjoitettu runo. Sitten kaksi tai useampi mies astui kalutun pään luo, joka vielä oli vadissa pöydällä. He yrittivät sormin irrottaa kallosta hampaan, jota kutsutaan torahampaaksi 39, ja kun siihen tartuttiin, yksi heistä lausui seuraavat sanat:”

Joko otan ohtoani,
alan ampulintuani 40,
repäisen leukaluita.

Kallon saattaminen metsään

”Lopuksi alkoi kulkue, kun kaluttu karhunkallo luineen piti kantaa ulos. Silloin kaikki vieraat nousivat. Ensimmäisinä lähtivät sulhanen ja morsian rinnakkain. Heidän perässään kulki mies kantaen olutastiaa, sitten laulaja, joka lauloi alla kirjoitetun runon, ja hänen jäljessään se, joka kantoi päätä ja luita vadissa. Muu väki, joka halusi lähteä mukaan, kulki viimeisenä. Runo, joka laulettiin karhunpäätä ulos kannettaessa, kuuluu näin:”

80 A: Minä veisin metsähän
kultaisen kuninkaani
petäjän oksaan männikössä 41.
B: Tässä minun poikani pää,
minun kultani kuvusta 42;
85 tässä vanhin poika veljeksistä.
Ovat minun poikani poloiset,
jopa ne uhussa uuvutettiin 43.
Eipä minussa miestä ensinkään:
tulin tänne kutsuihin hyvin 44
90 tälle pesälle pahalle,
tälle oksalle onnettomalle.
C: Älä miestä nurin silmin katso,
katso miestä nutun alle:
mulla on pieni Livi pikkarainen (?) 45.
95 D: Kumma (?) tähdissä (?), Jumala,
tässä onnettomassa tilassa,
tässä vaivassa vaikeassa:
jopa jouduin outoon tilaan.
E: Minä mies olen metsän kävijä,
100 kun joisin pääsi kallossa 46,
pääsi raolle rakentaisin.
Panisinpa hopeat sijaasi,
kullat kainaloosi,
jottei sinun pitäisi liehuman,
105 ei männyn oksasta putoaman,
eikä joka koiran syömän.
Jopa minä join päälisesi.
Tule turvaksi, kotoinen sauva 47.
F: Minulla on kihlattu morsian;
110 minä menin tänne, köyhä mies,
tähän paikkahan pahaan,
joka on kovalla onnella koeteltu,
tielle tuimalle, tuntemattomalle.
G: Minä asian arvelin,
115 ettet pahoja tekisi.
Sovitin (?) minä keihääni
vielä väkinauloilla kiinni 48
ja vein sinne geverin 49,
kun tästä lähdin hiihtämään.
120 Onko sulla luiset sukset?
Mulla on rautainen veitsi,
oma puukko miehen tupessa;
sukset tehdyt puusta,
sukset tehdyt jauhoksesta (?);
125 mulla on jalkainen, lylyinen 50.

Loitsu 4 (proosaa): ”Mene sinä tuli helvettiin! Etkö sinä luule minussa miestä olevan, ensinkään, ennenkään?”

”Kun he tulivat pääkallopaikalle, joka on ollut määrätty paikka, jonne päät aina on viety, he asettivat kallon riippumaan männyn oksaan ja muut luut sen juurelle 51. Jäähyväisiksi juotiin olut, joka oli kannettu sinne kulkueessa. Sitten he palasivat samassa järjestyksessä kuin olivat menneet, mutta äänettöminä.”

Karjan suojaus keväällä

”Runo, joka lauletaan, kun karja keväällä päästetään laitumelle ja halutaan suojella sitä, ettei karhu sinä kesänä vahingoittaisi sitä:” 52

Ohtoseni, lintuseni,
anna rauha raavaille,
sontareisille sovinto
130 näillä pienillä pihoilla,
kapeilla karjamailla.
Kulje piilten (?) pihojani,
kaitaen karjapeltojani.
Pane panta pihlajainen 53;
135 jos ei pidä pihlajainen panta,
sitten raudasta rakenna;
jos ei rautainen pidä,
pane panta vaskinen;
jos ei pidä vaskinen panta,
140 syökse kultainen korento (?).
Kapula kielen kantimiin,
kätke kynnet karvoihisi,
hampaat ikeniisi.
Lukko Luojan suun eteen,
145 haitta Herran hampaisiin 54.
Anna siikoina mennä,
kuleksioina, kuontaloina (?).
Kivet sull’ on kiskoaksesi,
kannot kaivellaksesi.
150 Nouse pois kotinorosta 55,
mene toisesta mäestä.
Upota kuuta (?), ilmat täytä,
tee taivas terveheksi (?).
Kanna kalvo silmien päälle,
155 sumu silmille sivele.
Havuiksi minun omani!! 56

Muistiinpanijan huomautukset

”Runot lauletaan erityisellä sävelmällä, ja lähes jokainen säe toistetaan kahdesti, keinuttaen ruumista sinne tänne.” 57

”Aiheen etsiä edellä esitettyjä karhunrunoja antoi minulle se, että vuoden 1662 rovastintarkastuksessa Kivijärven kappelin asukkaiden ilmoitettiin kantaneen ulos karhunpään laulaen ja kirkonkelloa soittaen 58. Siihen aikaan tässä seurakunnassa harva osasi lukea kirjasta, mistä voitiin päätellä, ettei kulkueessa ollut väärinkäytetty yhtään hengellistä virttä. Kuitenkin meidän [oma?] pitäjänlukkarimme, joka nuoruudessaan kuuli karhunrunoja, kertoo, etteivät nämä kirjoitetut ole samoja, joita täällä pitäjässä ennen laulettiin. Hänen kuulemansa laulut olivat olleet toisella tavalla sepitettyjä. Siksi nämä lienevät pohjalaisia ja Pyhäjärveltä tänne kulkeutuneita: osaksi siksi, että siellä sanotaan olevan mahtavia runomestareita, osaksi siksi, että se, joka nämä minulle antoi, asuu aivan mainitun pitäjän vieressä 59.”

”Näiden runojen suomenkieliset sanat ovat tottumattomalle vaikeita ymmärtää. Runot antanut henkilö opasti minua kuitenkin jonkin verran sanojen ymmärtämisessä, ja niiden merkitys on tähän huvin vuoksi merkitty.”

Mitä tutkimus tekstistä päättelee

Tutkijat pitävät Viitasaaren tekstiä avainlähteenä, koska se on ainoa varhainen kuvaus, joka kattaa koko karhurituaalin kaaren metsästä kylään ja takaisin metsään. Tulkinnoissa on kuitenkin selviä erimielisyyksiä.

Kolmen näytöksen draama

Matti Sarmela luki karhuperinteen metsästysdraamaksi, jossa jokaisella vaiheella on omat kalevalamittaiset laulunsa. Viitasaaren tekstiä hän piti yhtenä vanhimmista ja harvoista johdonmukaisista kuvauksista. Sen kolme vaihetta ovat kaadon valmistelu, kaadetun karhun juhla sekä kallon ja luiden palauttaminen60. Vesa Matteo Piludu jakaa suomalais-karjalaisen karhuseremoniallisuuden samoin kolmeen vaiheeseen: lauluihin ja riitteihin metsässä, kyläjuhlaan ja kallorituaaleihin61.

Karhun häät: kiistanalainen kohta

Karhun häät ovat tekstin tunnetuin ja kiistellyin yksityiskohta. Piludun yhteenvedon mukaan Sarmela ja Juha Pentikäinen näkevät niissä jälkiä siitä, että karhu oli aikanaan toteemi tai esivanhempi, joka ajoittain ”naitettiin” kylän ihmiselle. Lotte Tarkka on epäilevämpi ja näkee kohdassa näyteltävät häät, joilla kunnioitettiin vierasta. Myöhäisemmät lähteet mainitsevat karhunhäät harvoin: esimerkiksi Heikki Meriläisen silminnäkijäkuvaus vuodelta 1899 ei mainitse häitä eikä hääparia62.

Piludun oma tulkinta on, että hääparin tehtävä oli vakuuttaa karhu siitä, että se oli kutsuttu oikeisiin häihin eikä omiin hautajaisiinsa. Häät saattoivat olla paikallinen muunnelma, joka vähitellen katosi, ehkä siksi, että se soti kristillistä perheihannetta vastaan. Rituaali toimi kuitenkin ilman hääpariakin, koska olennaista oli kohdella karhua kunniavieraana. Piludun mukaan koko seremonia rakentui karhun tappamisen muiston pyyhkimiselle63.

Kouvo: vainaja, esivanhempi, sukulainen

Juhlan nimi Kouvon pääliset on avain toiseen tulkintaan. Piludun mukaan kouvo voi tarkoittaa myös vainajaa, haamua tai esivanhempaa64. Sarmela kääntää sanan esivanhemmaksi tai vanhukseksi ja näkee juhlassa samalla esivanhemman hautajaiset ja häät. Avioliitolla karhun sukulaisuussidetta uudistettiin symbolisesti65. Tähän sopii säe 40, jossa mies esittelee itsensä karhun veljenpojaksi, ja säkeet 37–38, jotka johtavat karhun suvun Hongottareen.

Pää, aistit ja voima

Tekstissä pää kannetaan pöytään ensimmäisenä, sitä tervehditään kynnyksellä ja se asetetaan pöydän päähän. Piludun mukaan pään osat, myös silmät, korvat ja kieli, syötiin, jotta karhun aistit ja maaginen voima siirtyisivät yhteisöön66. Hampaat irrotettiin kalutusta kallosta, ja Sarmelan mukaan ne jaettiin kaatajien kesken67. Luita ei saanut heittää lattialle. Tämä liittyy laajaan pohjoiseen käsitykseen, että luiden eheys on edellytys eläimen uudelleensyntymiselle68.

Karhunkallomännyt arkeologisina kohteina

Viitasaaren tekstissä kallo ripustetaan männyn oksaan ja muut luut lasketaan puun juurelle. Moilanen ja kumppanit69 tutkivat perimätiedon tuntemia karhunkallomäntyjen paikkoja, ja kahdelta paikalta löydetyt rahat ajoittuvat 1700-luvulle. Sarmela mainitsee myös vuoden 1754 pitäjänkertomuksen, jonka mukaan puuhun ripustettu kallo täytettiin oluella. Tekstin säettä 100, ”kun joisin pääsi kallossa”, voi lukea juuri tämän tavan valossa. Piludun mukaan kallosta juotiin sieraimien kautta, ja hääparikin osallistui kallorituaaliin70.

Karhu ja taivas

Marianna Ridderstad on liittänyt Viitasaaren tekstin karhun taivaalliseen syntyyn. Tekstissä karhun suku johdetaan Hongikosta ja Hongottaresta, ja Ridderstad liittää tämän uskomukseen, että karhun naispuolinen kantaemo ja luoja oli Hongotar. Monissa muissa runoissa karhu syntyy ”Otavaisen olkapäillä” ja ”hongan latvassa”71.

Lähdekritiikki

Tekstiin liittyy kolme varausta, jotka on hyvä pitää mielessä:

  • Ajoitus on auki. SKVR:n toimittajat ajoittivat tekstin 1700-luvun jälkipuoliskolle, todennäköisesti heti vuoden 1750 jälkeen, mutta Salminen piti sitä vanhempana. Sarmela puolestaan ajoittaa sen 1600-luvun lopulle tai 1700-luvun alkuun72.
  • Teksti ei välttämättä kuvaa Viitasaarta. Muistiinpanija kertoo itse, että pitäjän lukkarin mukaan runot eivät olleet samoja, joita Viitasaarella oli ennen laulettu. Hän piti niitä Pyhäjärveltä tulleina pohjalaisina runoina, koska tiedonantaja asui Pyhäjärven rajalla.
  • Kirjoittaja oli todennäköisesti pappi. Hän nimitti runoja taikauskoisiksi ja kirjasi ne osin ”huvin vuoksi”. Lisäksi sanaselitykset ovat tiedonantajan ja kirjoittajan yhteistä tulkintaa, eivätkä ne käsittääkseni ole kaikilta osin SKVR:n julkaisussa mukana.

Omia huomioitani

Luen Viitasaaren tekstiä ennen kaikkea kuvauksena henkisestä suhteesta, en kuvauksena uskonnollisesta järjestelmästä. Siinä ei mielestäni palvota karhua kaukaisena jumalana, vaan karhua puhutellaan sukulaisena, vieraana ja sulhasena. Sen kanssa neuvotellaan koko ajan.

Hengen ottaminen vaatii vastalahjan

Kuten joissakin muualta tallennetuissa karhunkaatolauluissa, Viitasaaren tekstin miehet eivät teeskentele, ettei kaatoa tapahtunut. He pyytävät, selittävät, nöyrtyvät (”pieni poika pikkuruinen”) ja lupaavat vastalahjaksi hopeaa, kultaa, kunnian ja turvallisen paluun männyn oksalle. Tämä on vanhan pyyntietiikkamme ydintä: hengen ottaminen edellyttää vastavuoroisuutta, kohtuutta ja kiitollisuutta. Siksi en näe viitasaarelaisessa kuolemankuvauksessa erityistä syyllisyyden siirtämistä. Vastalahjat ovat hyvittelyn myötä tapa pitää suhde toimivana seuraavaa kohtaamista varten.

Väki liikkuu ruoan, luiden ja sanojen mukana

Kun Viitasaaren peijaisissa kypsennettyä karhun päätä kannetaan vadissa porstuan kynnykselle, kantaja pyytää muita väistymään ”hyvän tullessa tupaan”. Kuka uksista (ovesta) sitten oikeastaan kulkee? Tunnistan tässä sen, mitä olen tarkoittanut kirjoittaessani väestä voimana, joukkona ja olemuksena. Kontion väki on ”itse metsää”, eli metsää jollain perustavanlaatuisella tavalla luonnehtivan jumalolennon väkeä. Sillä väellä on oma syntynsä ylisessä sekä oma väkevä ja viisas luontonsa. Ja koska pidän karhua kantavanhempanani, ymmärrän, miksi sen tieltä väistytään vielä silloinkin, kun sen lihat on jo keitetty. Tuvan väki ottaa kunnioitetun sukulaisen (sukulaissielun) vastaan.

Viitasaaren muistiinpanija kertoo, missä järjestyksessä vadit tuotiin pöytään ja mihin luut aterialla pantiin. Toisen näkymän peijaisateriaan avaa Vuonnisessa vuonna 1888 tallennettu runo. Siinä Iivana Malinen (n. 1840–1906) lauloi ottavansa ohdon kielen ”kielekseni, mielekseni” (SKVR I₄ 1245, säkeet 10–16). Piludu tarkastelee runoa Sarmelan ja Tarkan tulkintojen valossa. Silmän ja korvan syömisessä saattoi tavoitella karhun tarkkoja aisteja, mutta mitä tavoittelee laulaja, joka tahtoo karhun kielen mielekseen? Minua puhuttelee ajatus, että ihminen saattaa väensiirtymän myötä mm. kuulla kontion korvin, mutta yhteisen kielen ja mielen omaksuminen on jo aivan erityisen merkittävä asia. Siinä karhun luonto ja sukulaisuus ulottuvat syöjän omiin sanoihin ja mielenliikkeisiin asti.66 Saaliista on perinteisesti pyritty käyttämään kaikki. Väenuskoisena näen tälle ravinnon ohella toisenkin syyn. Minulle on tärkeää, miten väki ja sen mukana luonnokkuus kulkevat olentojen välillä.

Torahampaan äärellä suhde jatkaa jalostumistaan. Viitasaaren kuvauksessa mies tarttuu hampaaseen ja lausuu sanat ”Joko otan ohtoani”. Käsi on metsänjumalan kallolla ja sitä puhutellaan ehkä jopa hieman karskeasti. Sarmela kertoo hampaiden jakamisesta kaatajien kesken ja tulkitsee ne mm. juhlaan osallistuneiden yhteyden merkeiksi.67 Väenuskoisena ajattelen tietenkin, että hampaan saaja vie mukanaan jotakin juuri tuosta kontiosta. Samalla hammas sitoo hänet toisiin, jotka istuvat saman pöydän ääressä. Muut luut kerätään ehjinä vatiin, kallo nostetaan mäntyyn ja luut lasketaan sen juurelle. Kaikkea karhusta saatua ei siis pidetä itsellä, sillä muutoin karhun henki ei voisi siirtyä yliseen kokonaisena, eikä sukulaisen ja jumalan sielunkierto varmistuisi.

Peltoveräjällä metsään lähtevä viitasaarelainen pyyntimies on kääntänyt turkkinsa vasemman hihan nurin ja katkaissut aidan vitsaksen. Minulle siinä käy näkyväksi askel kotiväen piha- eli pyhäpiiristä metsänväen maille. Laulun ”väkinaulat” puolestaan voivat luontevasti kertoa karhukeihään kärjen lujasta kiinnityksestä tai karhukeihäiden kärkien tyviosassa olevien poikittaisten haittojen tärkeydestä73. Mutta kyse on mielestäni myös raudan metsästäjää suojaavasta väestä, joka aktivoidaan sanallisten pyyntöjen kautta. Väestä kertoo sekin, miten eri tavoin rajoilla kuljetaan. Kun pyytäjä katkaisee aidan vitsaksen pihapiirin rajalla, myös väki- tai luontoside kotopuoleen katkeaa hetkeksi. Tämä yksinkertainen teko muuttaa pyytäjän enemmän metsänpuoleiseksi olennoksi, villimmäksi ja vaarallisemmaksi. Pyynnin jälkeen kontiolle tehdään tietä, kun se saapuu tupaan, ja kun kallo on saatettu puuhun, ihmiset palaavat kotiin ääneti. Kaiken aikaa mukana kulkee kokemus ja tunne väistä.

Jousi, vasama ja pyssy samassa laulussa

Metsästäjänä huomioni kiinnittyy siihen, että säkeissä 27–28 jousi jännitetään ja vasama valmistetaan, mutta samassa tekstissä ovat myös keihäs, pyssy ja ”geveri” eli kivääri. Näen eri pyyntivälineiden maininnoissa merkkejä laulun ajallisesta kerrostuneisuudesta. Mahdollisesti hyvinkin muinaiset jousisäkeet ovat säilyneet, vaikka lunttulukkoiset ja mahdollisesti jopa piilukkoiset tuliaseet olivat jo käytössä.

Olen metsästänyt läpi elämäni itse tekemilläni perinne- ja primitiivijousilla. Siksi jousia ja nuolia koskevat maininnat loitsuissamme ja runolauluissamme ovat minulle rakkaita. Kun ne vielä yhdistyvät karhunpyyntiin, ovat korvani totisesti höröllä. (Mainittakoon, että olen pyytänyt myös piilukkoisella mustaruutikiväärillä. Kokemukseni perusteella sen käyttö ei tuo jouseen verrattuna oikein mitään merkittävää etua metsästykseen, oli kyse sitten pienriistasta tai suurriistasta. Ainoana poikkeuksena voisin ajatella äänen ja savun, joilla on tiukassa paikassa saattanut olla kontiota pakoon säikäyttävä vaikutus.)

Pohjoinen yhteys

Jos Viitasaaren teksti ajoitetaan 1700-luvun puolivaiheille, se asettuu lähelle Pehr Fjellströmin (1697–1764)74 vuonna 1755 julkaisemaa kuvausta saamelaisten karhunpyynnistä75. On mielestäni hienoa, että samalta aikakaudelta on sekä suomalaisheimoisia että saamelaisia koskevia kuvauksia karhunpyynnistä. Muistiinpanijan välittämä arvio, että runot olisivat tulleet Pyhäjärveltä, muistuttaa minua siitä, että karhuperinteen eri piirteet saattoivat liikkua ihmisten mukana pitäjästä toiseen. Se avaa näkymän paikallisia rajoja laajempaan perinnemaailmaan.

Olen käsitellyt isänpuoleiseen sukuuni liittyvän Meänmaan karhuperinnettä Karhunpalvonta-kirjoituksessani. Olen tekstissä hahmottanut Tornionlaakson alun perin kainulaisen, karjalaisen ja metsäsaamelaisen perinteen kohtaamisalueeksi, johon on myöhemmin vaikuttanut myös hämäläinen ja savolainen väestö. Yksi tornionlaaksolaiseen karhuperinteeseen liittyvä esimerkki on 1870-luvun Kuurusenvaaran karhunkaato Kolarin Sieppijärvellä. Samuli Paulaharjun (1875–1944)76 kuvaukseen pohjaavassa kertomuksessani karhu kannetaan laulujen saattelemana Pääkön pirttiin77, sen pää keitetään peijaisaterialle ja juhlaan kuuluu mm. karhusta laulamista. Viitasaaren tekstissäkin karhun saapuminen, pään erityisasema ja yhteinen ateria muodostavat rituaalin keskeisen osan. Kuurusenvaaran pyyntiin osallistui myös omaa sukuani, joten tämä rinnastus tuo omalla tavallaan Viitasaaren tekstin lähelle sukuhistoriaani78.

Kaikki ei silti tapahdu Sieppijärvellä ja Viitasaarella samalla tavalla. Sieppijärven kertomuksessa kaluttu kallo kiinnitetään pirtin peräseinään, kun taas Viitasaaren tekstissä se saatetaan metsään männyn oksalle. Molemmissa kallo saa erityisen paikan, mutta sen sijainti ja menojen kulku eroavat. Håkan Rydvingin kokoamassa 1700-luvun eteläsaamelaisten karhumenojen kuvauksessa luut puolestaan haudataan tarkassa järjestyksessä. Niiden kokoamista ja eheyttä pidetään tärkeinä, vaikka Rydving huomauttaa arkeologisten löytöjen osoittavan myös luiden rikkomista. (Rituaalinen ihanne eroaa joskus siitä, mitä käytännössä saatettiin tehdä79.) Myös Viitasaaren teksti kertoo siitä, miten luut kerättiin tarkoin talteen vatiin.

Naisten asemaa karhuperinteissämme on syytä katsoa tarkemmin kuin pelkkien kieltojen kautta. Anna Westman Kuhmunen vertaa Fjellströmin kuvausta saamelaisen Anna Tomasdotterin vuosina 1820–1825 kertomaan aineistoon. Tomasdotterin kuvauksessa naiset vastaanottavat karhun ja osoittavat sille kunnioitusta messinkirenkaan läpi katsomalla sekä lepänkuorimehua pirskottamalla. Hän selittää toimintaa naisen ja karhun suhteesta käsin, ei vain miesten suojaamisena tai naisten poissulkemisena. Viitasaaren tekstin morsian pöydän ja kulkueen kärjessä ei ole sama rituaalirooli, mutta vertailu nostaa esille jotain siitä, mitä karhun ja naisten välisestä suhteesta jää näkymättömiin, jos peijaisia tarkastellaan vain miesten pyyntijuhlana80.

Mainitsemiani saamelaiskuvauksia ei voi siirtää sellaisinaan Tornionlaakson metsäsaamelaisten tavoiksi. Westman Kuhmusen tarkastelemat lähteet liittyvät eteläisempiin saamelaisalueisiin, ja hän korostaa sekä lähteiden näkökulmia että paikallista vaihtelua. Ne kuitenkin auttavat omalla tavallaan vertaamaan myös Meänmaan ja Viitasaaren aineistoja tuomalla tarkasteluun historiallista perspektiiviä.

Rydving tuo myös laajempaan vertailuun tärkeän vastapainon. Hänen tutkimuksensa eteläisten hantien ja eteläsaamelaisten karhumenoista ei tue käsitystä yhdestä yhteisestä pohjoiseuraasialaisesta karhuseremoniasta, sillä sekä menojen rakenteet että niiden painotukset eroavat olennaisesti. Laulut, ateriat tai puhdistautuminen eivät siis yksin todista yhteistä alkuperää81. Pidän silti mahdollisena, että pohjoisten karhuperinteiden taustalla on syväajallisia yhteisiä aineksia ja vaikutteiden monensuuntaista kulkua eri aikakausina. Meänmaan kohdalla minua kiinnostaa juuri se, miten sukulaisuuden, kunnioituksen ja karhun väen kanssa elämisen tavat ovat saaneet erilaisia muotoja yhteisissä metsissä ja toistensa naapurina eläneiden ihmisten keskuudessa.

Avoimia kysymyksiä ja spekulaatiota

  • Kukko sinulle, kukko kaikelle kylälle!! Ensimmäisen runon lopetus on arvoitus. Onko ”kukko” huudahdus, ruokalahja vai kenties merkki aamusta ja paluusta?
  • Kuka puhuu jaksoissa B–F? Puhuja kutsuu kalloa ”poikani pääksi” ja valittaa joutuneensa ”pahalle pesälle”. Puhuja voi olla karhun emo, Hongotar tai karhu itse. Jos kyseessä on vuoropuhelu, teksti on lähempänä näytelmää kuin loitsua, kuten Sarmela esitti.
  • Häät ilman kirkkoa. Kylän väki pukeutuu kirkkovaatteisiin, ja vuonna 1662 Kivijärvellä soitettiin kirkonkelloa karhunpään kulkueessa. Pidän tätä osoituksena siitä, että kansa ei läheskään aina kokenut suurta ristiriitaa kotoperäisen uskomusperinteen ja tuontiuskonnon välillä. Pyhyys oli yksi, vaikka papisto näki asian toisin.

Mitä tämä merkitsee nyt

En usko, että Viitasaaren tekstiä kannattaa rekonstruoida sellaisenaan nykyiseksi rituaaliksi. Sen arvo on siinä, että se näyttää, millainen suhteen malli meillä on ollut; sukulaisuus, kunnioitus, puhuttelu ja kouvon hengen paluu (palautus). Tunnistan tästä paljon sellaista, mitä elän todeksi omassa karhunpalvonnassani. Olen kuvannut tapojani tarkemmin Karhunpalvonta-kirjoitukseni loppuosassa.

Viitasaaren runossa mies sanoo karhulle olevansa sen veljenpoika. Omassa laulussani annan ohdolle antimia ”omahan poikasi koasta”. Molemmissa ihminen asettuu puheessaan karhun sukuun. Minulle kontio onkin sekä metsässä elävä suurpeto että kunnioitettu esivanhempi ja metsän jumala. Karhunpäivän noitumisessa sivelen läsnäolijoiden nenänpieleen mehiläisvahaan sekoitettua karhunrasvaa, jotta paikalle kutsuttu karhunhenki tunnistaisi sukunsa ihmisjäsenet. Tämä on oma tapani tehdä koettu sukulaisuus ruumiillisesti läsnä olevaksi. (Vastaavaa rasvalla merkitsemistä Viitasaaren teksti ei kuvaa.)

Myös puhuttelussa tunnistan saman läheisyyden. Vanhan runon ”Ohtoiseni, lintuiseni” ja oman lauluni ”Ohtoseni kultaseni” kääntyvät kumpikin suoraan karhun puoleen. Laulaessani ”Tulillemme tänne taivu, saloillemme saata luontos!” kutsun kontion luoksemme. Viitasaaren tekstissä puolestaan tehdään tilaa tupaan saapuvalle vieraalle, kunnioitetaan sitä pidoissa ja lauletaan sille vielä kalloa metsään saatettaessa. Näissä tavoissa karhu on puhuteltava ja kuuleva osapuoli, jonka kanssa suhdetta hoidetaan.

Karhunpäivän noitumisellani pyrin uudistamaan yhteisön ja kontion vastavuoroisen suhteen vuodeksi eteenpäin. Lyylimme, laulamme karhun syntyä ja pyydämme suojaa. Omassa laulussani sanon: ”Siulle annan oivat annit”, ja myöhemmin pyydän: ”Pijä nyt meiät mieluisana”. Viitasaaren tekstissäkin antaminen ja pyytäminen kuuluvat yhteen: karhua kestitään, sille luvataan kunniallinen paikka ja siltä pyydetään rauhaa karjalle. Minulle tässä on kyse siitä, että yhteiselämä metsän kanssa velvoittaa myös ihmistä. Emme voi vain ottaa ja odottaa metsän pysyvän meille suopeana.

Kallon käsittelyssä on niin ikään tuttu suhteen muoto. Säilytän vanhaa karhunkalloa peurannahkaan käärittynä pajukorissa, jota kutsun sen pesäksi. Otan kallon esille vain kerran vuodessa, Karhunpäivän noitumisessa, kierrätän sitä rituaalin loppupuolella läsnäolijoiden edessä ja asettelen kontion lopuksi takaisin pesäänsä. Viitasaaren peijaisissa pää saa kunniapaikan pöydässä, ja lopuksi kallo saatetaan määrätylle paikalle männyn oksaan. Oma tapani ei ole sama kuin kallon palauttaminen metsään, mutta tunnistan molemmissa karhun erityisen vastaanottamisen, yhteisöllisen kohtaamisen ja huolellisen saattelemisen takaisin omaan paikkaansa.

Omalle tavalleni säilyttää kontion kalloa löytyy historiallinen vastine muun muassa Nurmeksen Mujejärveltä. Pulkkilan karhumiehen talossa Samuli Paulaharju näki karhunkallon porstuan ylisillä ja kirjasi tiedon, että kallon läpi valutetulla vedellä nostettiin luontoa.82 Saman talon aitassa Paulaharju näki karhun kämmenen ja sappea, niin ikään parantamista ja taikoja varten säilytettyinä. Tietäjät ja noidat ovat saattaneet myös hakea karhun kalloja käyttöönsä kallopuista83.

Kun puhun karhusta kantavanhempanani, mieleeni tulee myös se, mitä olen oppinut omista hieman kaukaisemmista esivanhemmistani. Isäni puoleisessa suvussa Vienanmeren rannikolta tulleen Mickel Ryssän tytär Riitta (Brita) ja metsäsaamelainen Olof (Ovlá, Olli jne.) perustivat perheen. Polveudun suoraan heistä kummastakin.84 Koen, että heidän myötään Vienan Karjalan ja Meänmaan metsäsaamelaisen maailman yhteys nousee minussa itsessäni suomalaisheimoisen historian rinnalle esiin. Meänmaan monikulttuurisuus on juuri tätä: ihmiset ovat löytäneet toisensa, eläneet yhdessä ja kasvattaneet lapsensa sekä poronsa samassa pohjoisessa maisemassa. Väenuskoisena luenkin omaan syntyyni kaikki ne ihmiset, metsät ja vedet, kontion ja muut väet, joiden kanssa Länsi-Lapissa ja Norrbottenissa on eletty. Siitä kaikesta on osaltaan lähtöisin se, kuka olen ja miten tänä päivänä kannan perinnettäni.

Edellä kuvailemani yhtäläisyydet eivät tarkoita, että noitumiseni olisi millään tapaa Viitasaaren menojen toisinto tai että kaikki käyttämäni tavat löytyisivät tästä nimenomaisesta lähteestä. Viitasaaren kuvaus liittyy kaadetun karhun peijaisiin, oma Karhunpäivän noitumiseni vuotuiseen kohtaamiseen esivanhemman ja metsän jumalan kanssa. Viitasaaren teksti ei myöskään kuvaa kannuksen käyttöä tai sellaista karhun hengen kohtaamista itsessäni, josta olen kirjoittanut. Läheisyys on ennen kaikkea tavassa ymmärtää suhde: karhun kanssa ollaan sukua, sille annetaan ja puhutaan, sen väkeä kunnioitetaan ja kohtaaminen päätetään huolella. Tässä mielessä vanha teksti puhuu minulle hyvin elävästä asiasta.

Lopuksi

Viitasaaren teksti on poikkeuksellinen ikkuna vanhaan karhusuhteeseemme. Tuntemattomaksi jääneen kirjoittajan sanoista välittyy minulle uteliaisuus ja pieni huvittuneisuuskin. Hänen aikanaan peijaistapa oli paikoin jo hiipumassa.

Karhu ei ole tekstissä saalis, vaan sukulainen, joka käy kylässä ja palaa kotiinsa. Sen muistaminen on minusta edelleen hyvä tapa ajatella omaa paikkaamme maailmassa.

Kuvitus: Kallopuun oksalla on karhunkallo ja puun juurten alla lepää karhun hahmo. Kolme ihmistä kulkee poispäin kohti metsäistä vaaramaisemaa.

Alaviitteet

  1. Piludu 2023a: ennen 1800-lukua kirjoitetut lähteet ovat niukkoja ja lyhyitä, ja Viitasaaren teksti on niistä poikkeus. Piludu, Vesa Matteo 2023a. The songs and rituals of the Finno-Karelian bear hunt. Teoksessa Grimm, O. (toim.): Bear and Human: Facets of a Multi-Layered Relationship from Past to Recent Times, with Emphasis on Northern Europe. Turnhout: Brepols, 693–722. ↩︎
  2. Käsikirjoitus on Jaakko Tengströmin papereissa yliopiston käsikirjoituskokoelmissa. Sen löysivät A. R. Cederberg ja Väinö Salminen, ja Salminen julkaisi sen ensimmäisen kerran vuonna 1914 (MSFOu 35). Ajoituksesta: SKVR:n toimitus ajoitti tekstin 1700-luvun jälkipuoliskolle ja todennäköisesti heti vuoden 1750 jälkeen, Salminen aikaisemmaksi. Sarmela ajoittaa sen 1600-luvun lopulle tai 1700-luvun alkuun. Piludu käyttää ajoitusta ”noin 1750” tai ”vuoden 1750 jälkeen”. Salminen, Väinö 1914. Julkaisu Viitasaaren tekstistä sanaselityksineen. Mémoires de la Société Finno-Ougrienne 35; ks. myös Suomalaisen Tiedeakatemian esitelmät ja pöytäkirjat 1914. ↩︎
  3. SKVR IX4 1096. SKVR:n toimitus ei sota-ajan vuoksi voinut verrata tekstiä käsikirjoitukseen, vaan se noudatti Salmisen julkaisua ja jätti tekstin lopussa olleen nimien ja sanojen selityksen pois. Merkki ſ on pitkä s. Hakasulkeissa ovat toimituksen täydennykset. SKVR IX4 1096. Suomen Kansan Vanhat Runot. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. SKVR-tietokanta; XML-korpus (GitHub). ↩︎
  4. Widskeppeliga = taikauskoiset. Sana kertoo kirjoittajan, todennäköisesti papin, näkökulman. ↩︎
  5. Ohto = karhu. Se on otson rinnakkaismuoto ja karhun kiertoilmaus. ↩︎
  6. Lintu on metsän riistan ja tässä karhun hellä kiertonimi. Ks. myös ampulintu (alaviite 40). ↩︎
  7. Raavas = täysikasvuinen nauta. Sontareisi on karjan leikillinen nimitys. Jo lähtöruno pyytää karhua jättämään karjan rauhaan. ↩︎
  8. Ukko = vanha mies, ukkeli. Se on karhun kunnioittava kiertonimi, ei tässä ukkosen jumala. ↩︎
  9. Kristillinen Jumala kutsutaan latuun, hiihtäjän hikeen. Tekstissä kristillinen ja esikristillinen sanasto kulkevat rinnakkain. ↩︎
  10. Väinämöinen on runojen tietäjä ja kulttuurisankari. Kalevalan 46. runossa juuri hän kaataa karhun. ↩︎
  11. Tuonempaa = kauempaa. Mahdollinen kaksoismerkitys Tuoni (vainajala). ↩︎
  12. Hiisi on alun perin pyhä lehto tai kalmisto, myöhemmin vihamielinen henki. Hiiden hiukset -kuvan merkitys on epäselvä. ↩︎
  13. Naula voi olla sitova tai kiinnittävä esine. Pohjola on runojen pohjoinen, vaarallinen ja kylmä maa, joka joissain yhteyksissä vertautuu myös kuolleiden valtakuntaan. ↩︎
  14. Kalkaro (calcaroo) on tässä merkitykseltään epäselvä sana. ↩︎
  15. Lempo on tässä yhteydessä karhuun viittaava ”paha henki”. Sanan alkuperäinen varhaisempi merkitys ei kuitenkaan ole kielteinen, vaan liittyy lemmenväkeen. Tässä saattaa mielestäni nousta esiin arkaainen muistuma karhusta lemmekkäänä metsän olentona, joka joidenkin myyttien mukaan otti ylisestä laskettuna jumalana vaimokseen alkuaikana eläneen ensimmäisen ihmisneidon. Tästä karhun ja neidon liitosta sikisi ihmisten kansa. Lepeä = voisiko tämä tarkoittaa ”verevä”, siis ”elävä”? (Vrt. leppä = veri.) ↩︎
  16. Puhujan nöyryyden retoriikka: mies ei esiinny karhun voittajana vaan pienenä poikana. ↩︎
  17. Vasama = nuoli, usein kärjetön tai tylppäkärkinen. Jousi- ja vasamasäkeet ovat todennäköisesti vanhempaa kerrostumaa kuin tekstin pyssyt. ↩︎
  18. Tapio on metsän haltija ja metsän isäntä. Tapion kainalossa = metsän suojassa. ↩︎
  19. Puska = pensaikko, ryteikkö. Pyhä puska viittaa karhun pesäpaikkaan. ↩︎
  20. Pyhäjoki voi olla runollinen ”pyhä joki” tai todellinen Pyhäjoki, joka laskee Pyhäjärvestä Perämeren rannikolle. Puta tai putaa = joen suvanto tai sivu-uoma. Ks. alaviite 59. ↩︎
  21. Hongikko = honkametsä. Hongotar = hongan emo, karhun kantaemo (Ridderstad 2016). Ridderstad, Marianna 2016. The Bear and the Year: On the Origin of the Finnish Late Iron Age Folk Calendar and Its Connection to the Bear Cult. ↩︎
  22. Mies esittelee itsensä karhun veljenpojaksi eli sukulaiseksi, mikä on tekstin sukulaisuustulkintojen tärkeä todiste. ↩︎
  23. Synty on syntyloitsu: kun tietäjä tunsi olennon alkuperän ja lausui sen, hän sai sen ylitse vallan. Tässä mies uhkaa laulaa karhun synnyn. ↩︎
  24. Säkeet 44–48 ovat tekstin epäselvimpiä. Patoa voi olla pata tai pato. Sopukan kukka kusen alla on mahdollisesti ”kuusen alla” sijaitsevan karhun tai sen pesän pilkkanimi. ↩︎
  25. Hopeiset hongan oksat mäellä viittaavat kallomännyn oksaan, jonne karhun pää lopuksi viedään. Ks. alaviite 51. ↩︎
  26. Kukko: merkitys on epäselvä. Se voi olla huudahdus, leipä tai ruokalahja (kukko) tai jokin muu. ↩︎
  27. Varmaankin ”haukkaamaan” eli puremaan. ↩︎
  28. Sanalla raukaise voidaan viitata raukeamiseen, eli tässä yhteydessä heikkenemiseen tai voimattomaksi muuttumiseen, mikä tarkoittaisi pyytäjän toivottua etuasemaa suhteessa karhuun. ↩︎
  29. Muistiinpanijan Nota-merkinnöillä erotetut proosaloitsut. Perkele on tässä paha henki tai kirousvoima. Loitsut torjuvat karhua tai metsästäjää vastaan suunnattua vahinkoa. ↩︎
  30. Jurikka on todennäköisesti karhun kiertonimi. ↩︎
  31. Säkeet 62–71 näyttävät koskevan pelkoa, että joku lumoaa aseen niin, ettei se laukea (”kuin ei tulta ota”). Luntu viitannee kangaspohjaiseen materiaaliin, joka ylläpitää lunttulukkoisen mustaruutikiväärin sankkiruudin sytyttävää hehkua. Ovetoin paja (ovettomassa pajassa tehty) on mahdollinen viittaus myyttiseen seppään. ↩︎
  32. Nurin käännetty hiha ja veräjän siteen katkaiseminen ovat tavallisia rajariittejä: niillä siirrytään kylän piiristä metsän piiriin, samalla kun suojaudutaan pyyntitapahtumaa vastustavien väkien ja henkiolentojen suorittamalta tunnistamiselta. Taioilla pyytäjä tekee itsestään enemmän metsän kaltaisen, ja siten metsälle ”näkymättömän”. ↩︎
  33. Kouvo (alkutekstissä Couvo) on karhun nimitys, joka voi tarkoittaa myös vainajaa, haamua tai esivanhempaa (Piludu 2019). Sarmela kääntää sen esivanhemmaksi tai vanhukseksi. Piludu, Vesa Matteo 2019. Bear Hunt Rituals in Finland and Karelia: Beliefs, Songs, Incantations and Magic Rites. Teoksessa Comba, E. & Ormezzano, D. (toim.): Uomini e orsi / Men and Bears: Morphology of the Wild. Torino: Accademia University Press, 146–184. ↩︎
  34. Pääliset (alkutekstissä pää-liset) on juhlan nimi, ja sen suhde sanaan peijaiset on avoin. Sana esiintyy myös säkeessä 107 (”jopa minä join päälisesi”). Mielestäni sana viittaa maahanpanijaisiin eli hautajaisiin, merkityksessä ”vainajan päälle lasketaan maata”. ↩︎
  35. Häät: juhla oli samalla karhun hautajaiset ja häät. Ks. tutkimusosio. ↩︎
  36. Hernekeitto mainitaan juhlaruokana. Liha on ”vainajan omaa lihaa”, mikä korostaa, että karhu oli juhlan kunniavieras ja vainaja samanaikaisesti. ↩︎
  37. Pihtipieli = oven sivupieli. Autuas = siunattu, pyhä. Kynnyksellä tilaa raivataan pyhälle vieraalle. ↩︎
  38. Luiden säilyttäminen vahingoittumattomina liittyy uudelleensyntymiseen (Piludu 2023c). Piludu, Vesa Matteo 2023c. The Finno-Karelian bear skull rituals: Bringing the bruin home to ensure its regeneration. Teoksessa Grimm (toim.) 2023. ↩︎
  39. Torahammas = kulmahammas. ↩︎
  40. Ampulintu = ammuttu lintu eli tapetun karhun kiertoilmaisu (alaviite 6). ↩︎
  41. Petäjä = mänty. Männikkö = mäntymetsä. ↩︎
  42. Kupu = vatsa, kupera paikka. Kultani kuvusta on epäselvä, mutta saattaa tarkoittaa ”karhun päästä”. ↩︎
  43. Uhku = vetinen lumi, sohjo. Karhu uuvutettiin, kun sitä ajettiin suksin keväthangessa. ↩︎
  44. Kuhtu = kutsut, pidot. Karhu tuli ”kutsuihin”. ↩︎
  45. Livi on epäselvä sana. ↩︎
  46. Kallosta juominen on kuvattu myös muissa vanhoissa lähteissä (Piludu 2019; 2023c).
    Piludu, Vesa Matteo 2019. Bear Hunt Rituals in Finland and Karelia: Beliefs, Songs, Incantations and Magic Rites. Teoksessa Comba, E. & Ormezzano, D. (toim.): Uomini e orsi / Men and Bears: Morphology of the Wild. Torino: Accademia University Press, 146–184.
    Piludu, Vesa Matteo 2023c. The Finno-Karelian bear skull rituals: Bringing the bruin home to ensure its regeneration. Teoksessa Grimm (toim.) 2023. ↩︎
  47. Sauva: suksisauva tai keihäs, jota pyydetään turvaksi. ↩︎
  48. Väkinaula on ainutkertainen ja mielenkiintoinen sana: naula tai kiinnike, jossa on väkeä, voimaa. Se voi tarkoittaa myös vahvaa naulaa. ↩︎
  49. Geveri = kivääri (ruots. gevär). ↩︎
  50. Lyly on pitkä liukusuksi. Jalkainen tarkoittanee lyhyempää potkusuksea eli kalhua. Suomalaiset hiihtivät usein eriparisuksilla. ↩︎
  51. Kallomänty, karhunkallomänty tai kallopetäjä oli pyhä paikka, jonne kallot vietiin aina samaan puuhun (Moilanen ym. 2022).
    Moilanen, Ulla; Muhonen, Timo; Piha, Minerva; Rantanen, Janne & Tiilikkala, Jasse 2022. Historiallinen karhunpeijaisrituaali ja karhunkallomännyt arkeologisina kohteina. SKAS 1. ↩︎
  52. Karjanlasku keväällä oli yksi vuoden tärkeimmistä loitsujen hetkistä, ja karhun suun sulkeminen oli sen vakioaiheita. ↩︎
  53. Panta on karhun leukojen ympärille loitsittu side, ensin pihlajasta, sitten raudasta, vaskesta ja kullasta. Pihlaja oli pyhä ja suojaava puu. ↩︎
  54. Luoja ja Herra ovat tässä kristillisiä jumalannimiä suojaloitsussa. ↩︎
  55. Noro = notko, kostea painanne tai puro. ↩︎
  56. Hako = havu, havuoksa. Loitsija toivoo, että hänen karjansa näkyisi karhulle pelkkänä havuna. Tulkinta on epävarma. ↩︎
  57. Esitystapa: säkeet toistettiin ja ruumista keinutettiin, mikä tunnetaan myös muusta runolaulusta. ↩︎
  58. Kivijärvi oli tällöin Viitasaaren kappeliseurakunta. Kirkonkellojen soitto karhunpään kulkueessa mainitaan myös Sarmelan tekstissä. ↩︎
  59. Pyhäjärvi on tässä todennäköisesti nykyinen Pohjois-Pohjanmaan Pyhäjärvi, josta Pyhäjoki saa alkunsa. Yhteys säkeeseen 36 (”Pyhäjoen putaan mies”) on oma havaintoni, ei tutkimuksen toteama. ↩︎
  60. Sarmela, Matti 2006. The Bear in the Finnish Environment: Discontinuity of Cultural Existence. Helsinki. Verkkoversio.
    Sarmela, Matti & Poom, Ritva 1982. Death of the Bear: An Old Finnish Hunting Drama. The Drama Review 26(3), 57–66. doi:10.2307/1145415 ↩︎
  61. Piludu, Vesa Matteo 2023a. The songs and rituals of the Finno-Karelian bear hunt. Teoksessa Grimm, O. (toim.): Bear and Human: Facets of a Multi-Layered Relationship from Past to Recent Times, with Emphasis on Northern Europe. Turnhout: Brepols, 693–722.
    Piludu, Vesa Matteo 2023b. The Finno-Karelian bear feast and wedding: The bruin as a guest of honour of the village. Teoksessa Grimm (toim.) 2023.
    Piludu, Vesa Matteo 2023c. The Finno-Karelian bear skull rituals: Bringing the bruin home to ensure its regeneration. Teoksessa Grimm (toim.) 2023.
    Grimm, Oliver (toim.) 2023. Bear and Human, osat 1–3. Brepols. Avoin kokoteksti (CC BY-NC 4.0). ↩︎
  62. Piludu 2019, 177–178.
    Piludu, Vesa Matteo 2019. Bear Hunt Rituals in Finland and Karelia: Beliefs, Songs, Incantations and Magic Rites. Teoksessa Comba, E. & Ormezzano, D. (toim.): Uomini e orsi / Men and Bears: Morphology of the Wild. Torino: Accademia University Press, 146–184. ↩︎
  63. Piludu 2019, 178–182.
    Piludu, Vesa Matteo 2019. Bear Hunt Rituals in Finland and Karelia: Beliefs, Songs, Incantations and Magic Rites. Teoksessa Comba, E. & Ormezzano, D. (toim.): Uomini e orsi / Men and Bears: Morphology of the Wild. Torino: Accademia University Press, 146–184. ↩︎
  64. Piludu 2019, 177.
    Piludu, Vesa Matteo 2019. Bear Hunt Rituals in Finland and Karelia: Beliefs, Songs, Incantations and Magic Rites. Teoksessa Comba, E. & Ormezzano, D. (toim.): Uomini e orsi / Men and Bears: Morphology of the Wild. Torino: Accademia University Press, 146–184. ↩︎
  65. Sarmela, Matti 2006. The Bear in the Finnish Environment: Discontinuity of Cultural Existence. Helsinki. Verkkoversio. ↩︎
  66. Piludu 2019, 177, alaviite 68.
    Piludu, Vesa Matteo 2019. Bear Hunt Rituals in Finland and Karelia: Beliefs, Songs, Incantations and Magic Rites. Teoksessa Comba, E. & Ormezzano, D. (toim.): Uomini e orsi / Men and Bears: Morphology of the Wild. Torino: Accademia University Press, 146–184.
    Vuonnisen Iivana Malisen laulamasta runosta ks. myös Piludu, Vesa Matteo 2019. The Forestland’s Guests: Mythical Landscapes, Personhood, and Gender in the Finno-Karelian Bear Ceremonialism, s. 258–259 (SKVR I₄ 1245, säkeet 10–16). ↩︎
  67. Sarmela, Matti 2006. The Bear in the Finnish Environment: Discontinuity of Cultural Existence. Helsinki. Verkkoversio. ↩︎
  68. Piludu, Vesa Matteo 2023c. The Finno-Karelian bear skull rituals: Bringing the bruin home to ensure its regeneration. Teoksessa Grimm (toim.) 2023. ↩︎
  69. Moilanen, Ulla; Muhonen, Timo; Piha, Minerva; Rantanen, Janne & Tiilikkala, Jasse 2022. Historiallinen karhunpeijaisrituaali ja karhunkallomännyt arkeologisina kohteina. SKAS 1. ↩︎
  70. Piludu 2019, 179–180.
    Piludu, Vesa Matteo 2019. Bear Hunt Rituals in Finland and Karelia: Beliefs, Songs, Incantations and Magic Rites. Teoksessa Comba, E. & Ormezzano, D. (toim.): Uomini e orsi / Men and Bears: Morphology of the Wild. Torino: Accademia University Press, 146–184. ↩︎
  71. Ridderstad, Marianna 2016. The Bear and the Year: On the Origin of the Finnish Late Iron Age Folk Calendar and Its Connection to the Bear Cult. ↩︎
  72. SKVR IX4 1096. Suomen Kansan Vanhat Runot. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. SKVR-tietokanta; XML-korpus (GitHub).
    Sarmela, Matti 2006. The Bear in the Finnish Environment: Discontinuity of Cultural Existence. Helsinki. Verkkoversio. ↩︎
  73. Karhukeihäässä oleva poikittainen haitta (eli poikkipuu, väistin tai pysäytin, taikka tässä oman tulkintani mukaan ”väkinaula”) on terän tyveen jo sitä taottaessa muotoiltu tai myöhemmin erikseen kiinnitetty poikittainen rautatanko. Sen ensisijainen tarkoitus oli suojella metsästäjää estämällä hyökkäävää eläintä työntymästä keihäänvartta pitkin suoraan metsästäjän päälle. Poikkipiena esti myös terää työntymästä liian syvälle suureen saaliseläimeen, minkä ansiosta se ei voinut juuttua luihin tai sisäelimiin. Tämän ansiosta aseen sai vedettyä helpommin takaisin uutta pistoa varten. Yleensä reilusti yli parimetrinen karhukeihäs oli tarkoitettu tukevasti maata vasten tuettavaksi pistokeihääksi. Keihään terän putkellinen kiinnitys puiseen keihäänvarteen varmistettiin läpi lyödyillä rautaniiteillä tai nauloilla (väkinaula?). Monissa keihäissä oli myös terästä taaksepäin vartta pitkin kulkevat rautaiset varrenvahvikkeet, jotka estivät karhua puremasta tai lyömästä vartta poikki aivan terän juuresta. Keihään takapäässä oli usein terävä rautapiikki, jonka avulla ase saatiin iskettyä tukevasti jäiseen maahan tai hankeen ottamaan vastaan hyökkäävän karhun paino. Myös tämä saattaa olla ”väennaula”. ↩︎
  74. Pehr Fjellström oli pappi, joka toimi Lyckselessä Ruotsin Lapissa. Hän aloitti siellä koulumestarina vuonna 1719 ja toimi kirkkoherrana vuodesta 1739 kuolemaansa asti. Kun hänen kuvauksensa saamelaisten karhunpyynnistä ilmestyi vuonna 1755, hän oli Lyckselen kirkkoherra. ↩︎
  75. Fjellström, Pehr 1755. Kort berättelse om lapparnas björna-fänge. Stockholm. ↩︎
  76. Samuli Paulaharju (1875–1944) oli Oulun kuurojenkoulun veiston- ja piirustuksenopettaja, kansanperinteen kerääjä ja kirjailija. Hän aloitti opettajanuransa Uudenkirkon Kirstinälässä Karjalankannaksella ja teki pääosan työurastaan Oulussa. Kuurusenvaaran karhunkaadon kannalta olennainen on hänen työnsä perinteenkerääjänä. Kertomus ilmestyi hänen teoksessaan Vanhaa Lappia ja Peräpohjaa vuonna 1923. ↩︎
  77. Pääkkölä oli vanha talo Sieppijärven kylässä. Paikallisen perimätiedon mukaan sen perusti vuonna 1736 Köngäksen ruukin kirjanpitäjän poika Olli Ollinpoika Koberg. Pääkkölän nimi vakiintui vuonna 1813. Talo oli kylätien varressa, ja siellä pidettiin myös kestikievaria.
    Pääkön pirtti siirrettiin Sieppijärven kylältä nykyiselle paikalleen Rovan tilalle vuonna 1980 ja otettiin käyttöön Kolarin kotiseutumuseon päärakennukseksi. Kolarin kotiseutumuseon päärakennus tunnetaankin nykyään ”Pääkön pirttinä”. Museon keräämän perimätiedon mukaan Salomon Pääkkölä (1839–1887) aloitti talon rakentamisen noin vuonna 1885. Tämän ajoituksen perusteella 1870-luvun peijaiset olisi vietetty sieppijärveläisen tilan aiemmassa pirtissä.
    Paulaharjun kuvauksessa Pääkön pirtti on koko peijaisten tapahtumapaikka. Hän nimeää karhun nylkijöiksi Kankaan Iiskon, Pääkön Salkon ja Vaattojärven Tuomaan. Pää ja selkärasva keitettiin pirtin avotakassa eli piisissä, ja keitto kannettiin pöytään kahden kannun vetoisissa pahka-astioissa. Aterian jälkeen miehet tanssivat pareittain vastakkain. Lopuksi kaluttu kallo kiinnitettiin saman pirtin peräseinään. (Vanhaa Lappia ja Peräpohjaa, 1923, s. 154–155.) ↩︎
  78. Vanhapiha, Miika 2026. Karhunpalvonta, erityisesti ”Isieni Meänmaa” -osio.
    Vanhapiha, Miika 2022. Kuurusenvaaran karhusota. Kirjoitus on mukaelmani Paulaharjun teoksessa Vanhaa Lappia ja Peräpohjaa (1923) julkaistusta kuvauksesta, ei sanatarkka alkuperäislähteen lainaus. Vertailu perustuu tässä mukaelmaan. ↩︎
  79. Rydving, Håkan 2010. The ‘Bear Ceremonial’ and Bear Rituals among the Khanty and the Sami. Temenos 46(1), 31–52. Erityisesti s. 40–41 ja alaviite 14: luiden kokoamista ja eheyttä koskeva normi sekä ristiriita arkeologisten löytöjen kanssa. ↩︎
  80. Westman Kuhmunen, Anna 2015. A Female Perspective on Sami Bear Ceremonies. Journal of Northern Studies 9(2), 73–94, erityisesti 74–78 ja 80–84. Lehden numero on vuodelta 2015; verkkosivulla julkaisupäivä on 25.4.2016.
    Vertailu koskee Fjellströmin ja Tomasdotterin lähteitä, ei suoraan Tornionlaakson metsäsaamelaisten rituaaleja. ↩︎
  81. Rydving, Håkan 2010. The ‘Bear Ceremonial’ and Bear Rituals among the Khanty and the Sami. Temenos 46(1), 31–52. Erityisesti s. 33–36 ja 42–43. Tutkimus kylläkin vertaa eteläisiä hanteja noin vuonna 1900 ja eteläsaamelaisia noin vuonna 1750. Sen johtopäätöstä ei siis pidä lukea kaikkien mahdollisten historiallisten yhteyksien kiistämiseksi, vaan yhden yhtenäisen karhuseremonian oletuksen kritiikiksi. ↩︎
  82. Yhdistin Karhunpalvonta-kirjoitukseni viitteessä 50 tämän tiedon alun perin Vienan Karjalaan. Olen korjannut kohdan myös aiempaan kirjoitukseeni. Mujejärven havainto on Paulaharjun teoksesta Matkakertomuksia Karjalan kankahilta (1908, SKS). Hän näki karhunkallon Nurmeksen Mujejärvellä Pulkkilan talon porstuan ylisillä.
    Hämeen museon vanhassa näyttelykuvassa karhunkallo on kahden karhunkäpälän vieressä karjalaisten taikaesineiden joukossa. Ks. Sonja Hukantaival, Tõnno Jonuks ja Kristiina Johanson, Materiality of Magic in Estonian and Finnish Museums (2023), s. 14, kuva 1. ↩︎
  83. U. Moilanen, T. Muhonen, M. Piha, J. Rantanen & J. Tiilikkala, Historiallinen karhunpeijaisrituaali ja karhunkallomännyt arkeologisina kohteina, SKAS 1/2022, s. 34, viite 70. Tutkijoiden mukaan perimätiedossa kerrotaan, että ”rahvaan rituaalispesialistit” saattoivat noutaa karhunkalloja kallopuista. Esimerkkinä he viittaavat Hartolasta tallennettuun tietoon: Aarne Rossander, Totta ja tarua Hartolasta, Kotiseutu (1910), s. 321–323, erityisesti s. 321–322. ↩︎
  84. Vienalainen Mickel Simonsson Ryss (1640–1706) on isäni puolelta suora esivanhempani, yksitoista sukupolvea minua aiemmin. Sukuyhteys kulkee hänen tyttärensä Brita Mickelsdotter Ryssin (1669–1730) eli Riitta Mikontyär Ryssän kautta. Britan puoliso oli metsäsaamelainen Olof eli ”Olli” Tomasson Fanni (1669–1739). Mickelin Geni-profiiliin on merkitty syntymäpaikaksi Vienanmeren rannikon Onega ja kuolinpaikaksi Jällivaaran Nattavaara. Hautapaikaksi on merkitty Jokkmokk. Olen kirjoittanut tästä perheestä meänkielellä tekstissäni Askel sovinthoon. ↩︎

Yksi vastaus artikkeliin “Karhukulttimme Viitasaaren tekstin perusteella”

  1. […] kaatoineen, karhun häineen ja kallon saattamisineen männyn oksalle. (Katso blogitekstini ”Karhukulttimme Viitasaaren tekstin perusteella”.) Toisen maailmansodan jälkeen yhteiskunnan rakennemuutos, valtakunnan sisäinen […]

Vastaa