In English: On souls, väki-force, and healing
Tarkennus 2026: Tämä kirjoitus on vuodelta 2022. Olen sittemmin täsmentänyt haltijan ja luonnon suhdetta sekä löylyn ja itsen merkityksiä. Lue rinnalla Haltija ja olennon oma luonto, jossa esitän näitä käsitteitä koskevan nykyisen jäsennykseni.
Ruumis
Ruumis on ihmisen käsinkosketeltava ja näkyvä osa. Se voi olla joko elossa tai kuollut, terve tai sairas, vahva tai heikko, jonkin ikäinen, tasapainossa tai epätasapainossa, ravittu tai nälkäinen jne. Elävä ruumis kärsii liiallisesta kylmästä tai kuumasta. Ruumiin hyvinvoinnin perustan muodostavat riittävän ravinnon ja veden lisäksi raitis ilma, sopiva rasitus, sekä säännöllinen lepo. Kuolleen ruumiin nimi on kalmo.
Nykyään ruumista kutsutaan myös nimellä keho, mikä on 1940-luvulla keksitty lääketieteellinen termi kuvaamaan elossa olevaa ruumista. Keho-sanan käyttö levisi vähitellen yleiskieleen, minkä myötä ruumiilla on nykyään usein kuolleen ruumiin merkitys. Itse pitäydyn käyttämään sanaparia ruumis ja kalmo, varsinkin perinneyhteyksissä.
Pohdittaessa sopivaa uudissanaa lääketieteen tarpeisiin, esikuva ”keholle” löytyi viron kielestä, jossa keha tarkoittaa ruumista. Myös suomen murteissa sanalla kehä tarkoitetaan tuttujen ´kehä´, ´kehys´ ja ´salvos´ ohella jotain vastaavaa – nimittäin teurastetun eläimen ruhoa. Vaikka keho on nykysuomessa uudissana, sillä on vastineensa ugrikielissä asti, ja se itse asiassa kuuluu kielemme vanhimpaan sanastokerrostumaan. Keho-sanan alkuperäiset muodot ovat kaiketi tarkoittaneet ”ihmisen sielua kehystävää ainetta”.
Löyly
Ihminen on (yleensä) joko tämänilmaisessa tai tuonpuoleisessa, eli hän on elossa tai kuollut. Kuolleeksi ihminen voidaan katsoa silloin, kun elämänvoima on jättänyt henkilön ruumiin lopullisesti ja kokonaan. Tämän elämänvoiman ilmenemismuoto on perinteessämme nimeltään löyly.
Löyly on sanana vanhaa uralilaista perua. Itämeren ympärillä mm. virossa sen muoto on leil, inkeroisen kielessä löülü, lyydissä ĺöuĺ, vepsän kielessä ĺöĺ tai ĺölü, liivin kielessä läul, sekä vatjassa leülü. Kaikkialla sana viittaa tietynlaiseen henkivoimaan, elämää ylläpitävään sielunosaan. Sama koskee udmurtin sanaa lul, komin sanoja lol ja lov, etelämansien sanaa lält, itähantin sanaa lil, sekä unkarin sanaa lélek. Myös pohjoissaamen levlo ja inarinsaamen lievlâ ovat samaa juurta.
Kun löyly jättää ihmisen eli hän ei enää hengitä, hänen ruumiinsa kuolee ja kylmenee kalmoksi varsin nopeasti. Toisin sanoen ihmiseltä lähtee henki, hänestä tulee hengetön. Yksi löylyn vanha nimi onkin henki, mistä juontuvat mm. sanat ”hengitys”, ”henkäys”, ”henkilö” jne.
Löyly on ruumiista poiketen jotain aineetonta. Löylyn suoman elämänvoiman ansiosta ruumiimme on kuitenkin lämmin, veremme kiertää, sydämemme sykkii, ja hengityksemme höyryää pakkasilmassa. Laatunsa vuoksi löylyä voidaan luonnehtia eräänlaiseksi ruumissieluksi.
Itse
Ihmisellä on myös sielunosa nimeltä itse, joka niin ikään on vanha uralilaisiin kieliin kuuluva sana. (Pohjoissaameksi itse on ieš, komiksi a͡tsʲ, sekä hantiksi ja mansiksi is. Kantauralin kieleen sana on rekonstruoitu muotoon êcji.) Sanan alkuperäinen merkitys on varjo, ja ainakin etäsukukielissämme hantissa ja mansissa tämä merkitys on säilynyt nykypäiviin asti. Sanan vanha merkitys viittaa käsitykseen, jonka mukaan ihmisen itse-sielu sijaitsee kantajansa ruumiin heittämässä varjossa.
Tässä yhteydessä on kiinnostavaa, että Itämeren piirissä ja osin myös saamenkielisellä alueella sana varjo palautuu kantaskandinaaviseen sanueeseen, joka viittaa varsinaisen varjopaikan sijaan holhoamiseen, hoivaamiseen ja puolustamiseen (vertaa esim. nykytanskan værge), sekä lyöntiaseeseen (mm. norjan värja). Näistä merkityksistä nousseita johdoksia itämerensuomalaisissa ja saamelaiskielissä ovat sellaiset varjo-sanaan liittyvät käsitteet kuin varjeleminen ja varjelus, suoja, peittäminen, sekä kätkeminen ja säilyttäminen. Esimerkiksi inkerin kielessä ”suojainen paikka” on varjo, virossa ”suojautuminen” on varjuda, ja liivissä ”kätkeä” sekä ”varjostaa” on vaŕŕɘ. Oma erityisen kiinnostava sanansa on vatjan ”peili” eli varjo, sillä kun ihminen katsoo peiliin, hän näkee itsensä.
Voidaankin ajatella, että itse-sielun mieltäminen ihmisen varjoksi tai ihmisen varjossa eläväksi sielunosaksi on ollut vaikuttamassa alkuperältään kantaskandinaavisen varjo-sanan käyttötapoihin kielissämme. Sanan suojaan sekä puolustamiseen liittyvät merkitykset skandinaavisissa kielissä ovat sopineet oman uskomusperinteemme ajatukseen itse-sielun tehtävästä ihmisen psyykkistä ja persoonallista olemusta kannattelevana sekä kaitsevana (lue puolustavana) ilmiönä. Samalla lainasana on muuntunut kielissämme viittamaan ennen kaikkea johonkin ”suojattuun” tai ”suojaavaan”, ”kätkettyyn” tai ”kätkevään”, ”piilotettuun” tai ”piilottavaan”, sekä ”peitettyyn” ja ”peittävään”. Vatjassa sana toisaalta myös paljastaa ja näyttää jotain peili-merkityksen kautta.
Mutta palatkaamme itse asiaan (pun intended). Udmurtin, komin, marin, mordvan, saamelaiskielten ja itämerensuomalaisten kielten keskuudessa itse on kieliopillistunut pronominiksi, jolla on hyvin monta erilaista käyttötapaa. Esimerkkeinä tästä mainittakoon merkitykset ´omin käsin, ilman apua´, sekä ´henkilökohtaisesti, omasta puolestani´. Sanalla voi myös korostaa pääsanan korkeaa asemaa (´itse kuningas´), tai sillä voi selkiyttää puhetta silloin kun se koostuu useasta osatekijästä (´luuydin ja itse luu´).
Viisausperinteessämme itse on siis varjoihin kätketty sielunosa, joka kaitsee ja suojaa minuuden aineetonta ydintä. Itse palaa esivanhempien luo tuonilmaiseen tai maanaliseen (manalaan) ruumiimme muututtua kalmoksi. Sieltä se voi pitkänkin ajan kuluttua palata takaisin elävien joukkoon jälleensyntymän kautta. Tämän vuoksi itse mielletään eräänlaiseksi vapaasieluksi, joka sielunkierron myötä saattaa kantaa mukanaan piirteitä eri aikoina eläneiden kantajiensa ominaislaatuisuudesta. Tämän viimeksi mainitun ilmiön vuoksi itseä voi kuvailla myös persoonasieluksi. Tähän liittyen perinteisen kansankulttuurin parissa on saatettu tunnistaa nuoressa lapsessa edesmenneen sukulaisen piirteitä. Kyse on yhden ja saman itsen kierrosta, joskin jokainen eletty elämä on ainutlaatuinen.
Luonto
Ihmisellä on myös luonto eli haltijasielu. Sitä voidaan nimittää myös hahmoksi, haamuksi, tai aaveeksi. Itäsuomessa ja Ruotsin Värmlannin savolaisperäisten metsäsuomalaisten keskuudessa luontoa on voitu kutsua myös nimellä emuu. Ehkäpä ihmisen haltija kytkeytyy jollain tapaa myös lajihaltian (emuu) käsitteeseen?
Oli miten oli, luonto vastaa ihmisen hyvinvoinnista mm. onnen ja karisman kaltaisten piirteiden kautta. Luonto vastaa myös noidan ja tietäjän kyvyistä pitää yhteyttä henkimaailmaan ja välittää sen suomia antimia yhteisön jäsenille. Noitien, tietäjien ja muiden parantajien työmenetelmistä puhuttaessa, juuri tähän liittyy ilmaisu ”nostaa luontoaan”.
Jos ihmisen yhteys luontoonsa heikkenee tai hän toimii luontonsa vastaisesti, on seurauksena henkilön kokemaa epäonnea, katkeruutta ja toivottomuutta. Luonto voidaankin tämän ominaisuuden kautta kokea ihmisen suojelushaltijaksi, joka vastaa ihmisen luonteesta. Tässä yhteydessä en tarkoita luonteella niinkään persoonallisuutta (sillä siitä vastaa suurelta osin itse), vaan jonkinlaista ylipersoonallisten ja myyttisten ominaisuuksien yhdistelmää, joka mm. karismaattisella ihmisellä on hyvin tenhovoimainen.
Yksi tapa hahmottaa ja jäsentää eri sielunosien merkitystä on ajatella itsen olevan sitä mitä ihminen on, kun taas luonto vastaa siitä miltä ihminen tuntuu sosiaalisessa ja henkisessä mielessä. Löyly puolestaan vastaa siitä, että näillä kahdella muulla on tämänilmaisessa elävä sija. Korostettakoon, että esittämäni kaava on yksinkertaistus. Onhan esimerkiksi niin, että itse ja luonto vaikuttavat myös ruumiiseen. Varsinkin luonnolla tämä ominaisuus on helposti havaittavissa, sillä noustessaan luonto saa ihmisen karvat pystyyn, hänen hengityksensä tihentyy yms.
Luonto voi irtaantua ihmisestä tai eläimestä ja kulkea tämän edellä, näyttäytyen muille etiäisenä. Varsinkin peräpohjolassa ja Lapissa (saamelaisalueet mukaan lukien) etiäiset ovat erityisen vahvaa perinnettä. Pohjoissaameksi etiäinen on ovdasaš, ”edelläkävijä”. Sama ajatus piilee myös suomalaisheimoisten etiäiseen, joka etymologialtaan palautuu jonkin edessä olemista tarkoittavaan kantauralin postpositioon edi-, sekä siitä johdettavissa olevaan sijamuotoon edinti, joka tarkoittaa ”etummaista”, siis edellä tulevaa. (Esimerkkilause ”kodan edessä” olisi kantauraliksi ”kotan edina”.) Kyse ei siis niinkään ole ihmisestä etäällä kulkevasta haltijasta, vaan yleensä ihmisen edellä käyvästä hahmosta.
Luonnon voi nähdä muutenkin kuin etiäisenä, sillä noita tai tietäjä voi kohdata sen ekstaattisissa tiloissa tai sielumatkansa aikana, joskus myös muulloin. Sielunosien ajoittainen näkyvyys pätee myös itse-sieluun, sekä löylyn virtaukseen.
Sielunmenetys
Ihettömyys
Vanhakantaiset sairaudenselitykset liittyvät joskus ajatukseen sielunmenetyksestä tai sieluyhteyden osittaisesta heikkenemisestä. Mikäli ihminen menettää vaikkapa itsensä, on väenuskoisesta näkökulmasta seurauksena vakavia ruumiin ja mielen oireita. Nykyaikainen lääketiede määrittelee nämä usein mielenterveyden ongelmiksi tai persoonallisuushäiriöiksi, psykosomaattisiksi oireiksi, riippuvuusongelmiksi jne. Diagnooseja voivat olla mm. ahdistus, masennus, erilaiset pelkotilat, rauhattomuus, vainoharhaisuus yms.
Mikäli itseä koskeva sielunmenetys on täydellistä ja se jatkuu pitkään, on perinteen mukaan seurauksena tajuttomuus eli väenuskon kannalta ”ihettömäksi meneminen”, sekä lopulta ruumiin kuolema. Lähtökohta näille kaikille on perinteemme mukaan kirjaimellisesti itsetunnon katoaminen. (Sukukansamme mordavalaiset kutsuvat epilepsiaa edelleenkin nimellä es´-orma eli ”itse-tauti”. Sairauden toistuvat, ennalta arvaamattomat tajuttomuuskouristukset tai tajunnan hämärtymiskohtaukset on katsottu olevan seurausta itsen äkillisestä siirtymisestä ihmisen ulkopuolelle.)
Talonpoikaisen kansanuskon aikaan katsottiin, että itse elää tämänilmaisessa kohtalon määräämään ajan, riippumatta siitä miten pitkään ruumis pysyi hengissä. Jos siis löyly (henki) jätti ihmisen selvästi ennen aikojaan ja ruumis kuoli (vaikkapa väkivallan seurauksena), jäi itse tämänilmaiseen kummituksena eli kummallisena henkiolentona, mm. ihtiriekkona.
Ihtiriekko on sama kuin itseriekko, eräänlainen sielulintu, linnun hahmossa ilmaantuva sielu. Ihtiriekko liitetään erityisesti ennen aikojaan kuolleisiin lapsiin. Kansanuskon aikaan varsinkin Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla kastamattomina surmatut äpärät saattoivat näyttäytyä kulkijalle ihtiriekkoina.
Kuten luonnon kohdalla, perinteeseemme kuuluu myös ajatus itsen liikkumisesta ruumiin ulkopuolella. Yleensä tämä tapahtuu unen aikana, ja tämän vuoksi oikein syvässä unessa olevaa nukkujaa ei ole hyvä herättää liian äkisti. Kaukana vaeltava itse kun ei ehkä löydä tällöin takaisin.
Sama koskee eläimiä. Jos metsästäjä tappaa nukkuvan saaliseläimen, eläimen itse jää tämänilmaiseen harhailemaan, ja mahdollisesti myös seurailemaan ja piinaamaan pyytäjää. Käsityksen vuoksi esimerkiksi vanhakantaisen talvipesältä tapahtuvan karhunpyynnin yhteydessä karhu tuli aina herättää ennen sen surmaamista.
Luonnottomuus
Jos pohdimme sielunmenetystä tai sieluyhteyden liiallista heikkenemistä luonnon kannalta, voimme puhua luonnottomaksi joutumisesta. Tällöin ihminen käyttäytyy arvaamattomasti, hänen osakseen saattaa tulla käsittämättömältä vaikuttava epäonni, hänen tahdonvoimansa voi vähetä, tai hänestä voi tulla sairaalloisen uppiniskainen.
Luonnottomuus on ihmiselle hauras ja haavoittuva tila, jonka aikana ihmisen löyly (ja sitä kautta ruumis) sekä itse ovat suojattomampia kuin muulloin. Ihminen on tällöin alttiina säikäyksille, pilauksille, vihoille, kiroille ja kateille, joiden ikävät vaikutukset voivat koskettaa niin ruumista kuin mieltä. Toisin sanoen luonnottomuus on jo sinällään haaste, samalla kun sen myötä mahdollisuus muille ongelmille kasvaa merkittävästi. Vanha inkeriläinen loitsu kehottaakin sairasta, ”Pidä luontois luonais, onneis olallas, haltijais harteillas”. Tämä on edellytyksenä kaikelle toipumiselle.
Vastasyntyneet ovat perinteemme mukaan varsin suojattomia, joten heidän luontonsa kovetetaan loitsuin ja taikakeinoin väekkäämmäksi heti kun se syntymän jälkeen on vain mahdollista. (Kuvailen väkeä ja väekkyyttä tarkemmin tuonnempana.) Varsinaiset nimiäiset voidaan pitää myöhemmin.
Löylyn karkaaminen
Jos ihmisen löyly heikkenee tai sen kierto hidastuu, ruumis heikkenee. Syke voi tällöin olla liian harva, ihminen saattaa kärsiä ”veren vähyydestä”, ja hän voi saada huimauskohtauksia.
Löyly voi olla myös liian kiivas, jolloin syke on korkea tai epätasainen, ihminen saattaa hikoilla epätavanomaisen paljon, ja hän on jatkuvasti hengästynyt sekä punakka. Myös tässä tapauksessa ihminen voi kärsiä huimauskohtauksista.
Löyly voi karata heiveröisen ja ruumista kannattelemattoman yhteyden lopuksi. Kyse voi olla sairaudesta tai yksinkertaisesti vanhuuden heikkoudesta. Löyly voi jättää meidät myös liian kiivaan ja siten ruumista rajusti kuormittavan yhteyden vuoksi. Niin tai näin, löylyn jättäessä ihmisen, ruumis kuolee ja muuttuu kalmoksi.
Väki ja parantaminen
Animismin eli sielu-uskon mukaan kaikilla olioilla on sielu. Omassa perinteessämme sielullisia olioita ihmisten lisäksi ovat eläin- ja kasvikunnan jäsenet, sekä ympäristöön liittyvät piirteet kuten vuoret, vesistöt, suot jne.
Jopa ihmisen luomat esineet kuten työkalut, aseet, kulkuneuvot yms. voidaan ymmärtää sielullisiksi tahoiksi, joilla luonnokkaimmissa ja itsellisimmissä tapauksissa on myös persoonallista ulottuvuutta. (Lienee niin, että useimpien esineiden sielu ja henkilöys tulevat selkeimmin esille niiden käyttökelpoisuudessa ja kauneudessa. Asiaa voi hahmotella mielessään kysymällä totteleeko hyvin tehty esine osaavaa käyttäjäänsä, eli onko esinettä luonteva käyttää? Entä mitä tunteita esine herättää katsojassaan tai käyttäjässään? Tässä yhteydessä on soveliasta myös huomioida, mikä ihmisen luomistyönä maailmaan ilmaantuneen esineen synty eli alkuperä on. Toisin sanoen mitä kaikkea ainetta väkineen siinä on, ja miten tämä väekkyys ilmenee? Entä mikä on esineen valmistustapojen ja luomispaikan, valmistajan perimmäisen tarkoitusperän, sekä esineen ajan myötä kertyvän käyttöhistorian merkitys esineen luonteelle?)
Henkilöyttä ja tavoitteellisuutta voivat ilmentää myös myrskyt ja tuulet, kova helle tai pakkanen, rankkasateet, maan vavahtelu, tulvat, vapaaksi karannut tuli jne.
Väki?
Väki on eräänlaista kaikkialla esiintyvää perusvoimaa, mihin sielullisuus ja henkilöyttä ilmentävät ominaisuudet ovat osaltaan kytköksissä. Väki ilmenee eri paikoissa, eri olioissa, sekä eri toimissa eri tavoin – tilanteesta riippuen enemmän tai vähemmän yksilöllisesti.
Väkeä juontuu elämän lukemattomiin muotoihin ja kosketuspintoihin alkeisaineista (elementaaleista) kuten ilmasta, maasta, vedestä ja tulesta, mutta sitä kanavoi ja höystää suuri määrä erilaisia toimijoita ja olosuhteita, jotka jo itsessään ovat erilaisten väkien vaikutuksenalaisia kokonaisuuksia. Näitä ovat mm. lajihaltijat eli emuut, paikkahaltijat, esivanhemmat, maastonpiirteet kuten metsät ja vuoret ja vesistöt, sekä rakennettu ympäristö kuten kotitupa, pelto, karjasuoja tms. Alkeisaineista juontuvat väet saavatkin väistämättä eräänlaisia ”jatkomuotoja” tai ”jalostusasteita”, jolloin voimme puhua esimerkiksi maan väkeen liittyvästä raudan väestä, ja raudan väkeen liittyvästä pajan väestä.
Vaikka osa väi´stä esiintyy paikallisesti tai ajallisesti kovin rajatulla tavalla, saattaa kyseessä sittenkin olla alkeisaineista sikiävän väen kaltainen voima, eikä niinkään mikään jatkomuoto. Esimerkkinä mainittakoon vitun väki eli sukukypsän naisen väki, joka korostuu varsinkin kuukautisten aikaan. Toinen esimerkki voisi olla vaikkapa kalman väki, siis hiidessä eli kalmistossa esiintyvä kuolleiden ja kuoleman väki. (Aiheeseen liittyvät myös marras ja surma.)
Väki ja sielut
Miten väki ja sielut sitten liittyvät toisiinsa? Näkemykseni mukaan itse pitää yllä ylisukupolvista yhteyttä ja jokaisen omintakeisen elämänkerran kasvattamaa yhteisön muistia. Löyly puolestaan tarjoaa meille tämänilmaisessa tarvitsemamme lämmön ja liikkeen, luonnon suojatessa meitä, ja antaessa meille väylän näkymättömän maailman oivaltamiseen. Kun tätä kaikkea pohtii, nousee ainakin itselleni ajatus, että mikään näistä ei onnistuisi ilman taustalla vaikuttavia jumalallisia alkeisvoimia ja niiden väkiä.
Niin näkyvän kuin näkymättömän maailman osittainen hallinta – esimerkiksi parantaminen – on mahdollista ainoastaan tasapainoon pyrkien. Moinen tasapaino on ennen kaikkea väkien tasapainoa. Asiaa voisi sanoittaa toteamalla, että väenuskoinen käsitys maailmasta ei erota ihmistä ja muuta luontoa millään tapaa. Ihminen on lukemattomin tavoin huokoinen osa elonkehää, sillä ympäristöstä saamamme ravinnon, veden ja ilman osatekijät ylläpitävät elintoimintojamme. Voikin sanoa, että ilman, veden, kasvien, sekä eläinten väet ylläpitävät löylyämme. Näiden antimien ja lahjojen äärelle ei pääse ilman työtä, eikä niistä tulisi nauttia ilman tiettyä nöyryyttä eli niihin kohdistuvaa kunnioitusta ja kiitollisuutta. Tämä asenne ja sen välittäminen elämän mahdollistaville hengille ja voimille on itsemme sekä luontomme varassa.
Saunalöyly
Väet ovat jatkuvasti herkässä vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Aiheemme kannalta keskeistä on, että väenuskoiseen parantamiseen liittyy ajatus eri väkien alati vaihtelevasta yhteensopivuudesta ja yhteensopimattomuudesta. Tämä tarkoittaa sitä, että väkien keskinäisvaikutus voi missä hyvänsä yhteydessä tapahtua niin ”hyvässä” kuin ”pahassa”. Seurauksena voi olla sairauksia ja epäonnea, mutta toisaalta väkien kautta voi myös parantaa, tasapainottamalla niiden vaikutusta autettavassa kohteessa.
Ehkäpä tutuin esimerkki kuvaamastani väkien parantavasta luonteesta on sanonta ”vesi vanhin voitehista”. Sanoilla viitataan veden väen lähtökohtaisesti hoitavaan voimaan, sekä siihen että vesi on alkeisaineista iäkkäin. Veden väen parantava vaikutus perustuu myyttisessä mielessä siihen, että kaikki maailmassa oleva vesi on peräisin alkumeri Sarasta, sekä toisaalta siihen silmin havaittavaan seikkaan, että ilman itseensä kohdistuvia ulkoisia voimia vesi hakeutuu aina tyyneen tasapainotilaan.
Ollakseen elämää ylläpitävä taho, vesi ja veden väki pitää kuitenkin saada kiertämään. Veden hoitavan väen voi kohdata vaikkapa saunassa höyryävän löylyn muodossa. Tässä yhteydessä sitä kutsutaan usein ”Väinämöisen hieksi”, mikä liittyy Väinämöisen asemaan sammen- tai hauenhahmoisena jumalana, joka maailman luomisajoista lähtien on vastannut kaikesta veteen liittyvästä, mukaan lukien vedessä elävät kalat, nisäkkäät ja muut elävät.
Ja kun nyt pääsimme luojajumaliin asti, kerrottakoon, että keskimmäinen jumalveljistä on Ukko Ilmarinen. Kokon- eli kotkanhahmoisena Ilmarinen loi taivaan ja ylisen rakenteet sekä ilmiöt – esimerkiksi kirjokannen, tuulen, ukkosen jne. Ilmarinen loi myös kynsiensä välissä kipinän, mistä keskiseen eli omaan maailmaamme pudonneena kehittyi ensimmäinen tuli.
Tulesta sanotaan, että se on ”veljistä voimakkain ja nopein”. Ei ihme, sillä vapaaksi karannut valkea on vaarallinen. Toisaalta ”vanhin veli” eli vesi kykenee sammuttamaan tulen, ehkäisemään maastopaloja, sekä hoitamaan kipeitä palovammoja. Samaan hengenvetoon on syytä muistaa, että tietyin järjestelyin tuli saa veden kiehumaan, pimeän kaikkoamaan, ja asumuksen tai saunan lämpimäksi jopa keskellä talvea. Vastaavasti tulen liki täydellinen puuttuminen saa veden ja kaiken muunkin jäätymään, ja pimeyden tuntumaan kovin lohduttomalta. Tulen taju ja sen väkeen liittyvä osaaminen on kaikkina aikoina ollut edellytys selviytymisellemme.
Nyt kun tiedämme joitain väkeen liittyviä seikkoja ja eräitä myyttiemme yksityiskohtia, voimme pohtia saunassa esiintyvää löylyä, sekä siihen liittyvää perinnetietoa. Kyse on mitä suurimmassa määrin parantamisesta ja ihmisen hyvinvoinnin ylläpitämisestä.
Saunalöyly on saunan näkyväksi ja tuntuvaksi muuntunut henki. Se saa voimansa tärkeimpien alkeisaineiden eli maan, ilman, tulen, sekä veden kohtaamisesta.
Hoitava saunalöyly kytkeytyy maahan kiuaskivien ja kiukaan kivisten, savisten taikka rautaisten rakenteiden kautta. Se kytkeytyy maahan myös ulkona kasvaneiden, polttopuuksi hakattujen puiden kautta, sekä vastaksi (vihdaksi) valmistettujen koivunlehvien myötä. Saunalöyly kytkeytyy maahan myös itse saunarakennuksen lauteiden, sekä hirsien ja niiden tilkkeenä olevien sammalien osalta. Maata edustavat myös saunan kattorakenteina toimivat puut, sekä varsinaisina katteina toimivat tuohilevyt, päreet, paanut, taikka turve.
Ilmaan saunalöyly liittyy paitsi tulen vaatiman ilmavirran, myös löylyn kyllästämän sisätilan kautta. Tässä yhteydessä on syytä korostaa kylpytilan sopivaa ilmanvaihtoa oikeanlaisen löylyn saamiseksi. Tuleen saunalöyly kytkeytyy tulipesässä räiskyvän valkean kautta, sekä puolestaan veteen kiuaskiville heitettävän löylyveden kautta.
Maan väki (mannun väki) juontuu pohjimmiltaan maaemosta eli Mannuttaresta, joka eräiden muiden ilmiöiden ohella edustaa uskomusperinteemme vanhinta osaa. Ilman ja tulen väki taas juontuvat kokko Ilmarisesta, ja veen väki sampi Väinämöisestä.
Saunan tavaton merkitys parantamistoimissa ja ihmisen elämän eri taitekohdissa käy ilmeiseksi kun huomioimme kaikki saunassa vaikuttavat tahot. Ensinnäkin saunalöylyssä yhdistyvät luettelemieni alkujumalten ja alkeisaineiden kosketus niin suoraan kuin mahdollista. Toisekseen saunassa vaikuttavat monet lajihaltijat (esimerkiksi vastan kautta Koivutar), sekä lukuisten muiden väekkyyttä ilmentävien jatkomuotojen tuntu. Tähän tilaan kun lisää hoitavat liot, voiteet, juomat, hieronnat, loitsut ja runolaulun, ollaan perinteemme jatkuvuutta suojelevan puolen ytimessä.
Sauna on rajatila tämänilmaisen ja tuonilmaisen välillä. Se sijaitsee ylisen, keskisen ja alisen risteyksessä, missä synnytään yhä uudelleen ja uudelleen niin konkreettisessa kuin kuvaannollisessakin mielessä. Saunan suoman hoivan turvin siellä kasvetaan täyteen kukoistukseen, ja siellä lopulta myös pestään sekä puetaan vainajat Tuonelaan suuntautuvaa matkaa varten.
Sielunpalautus
Heikentynyttä sieluyhteyttä voi yleensä vahvistaa väkien, erilaisten rituaalien, sekä taikakeinoihin nojaavan kansanlääkinnän kautta. Mutta mitä jos sielu on kadoksissa, kokonaan menetetty?
Tällöin noita tai tietäjä suorittaa sielunpalautuksen, joka tapahtuu tämän suorittaman sielumatkan avulla. Tehtävä edellyttää parantajalta vahvaa perinteentuntemusta, väkevää luontoa, hyviä henkilökohtaisia suojauksia, sekä kykyä etsiä, tunnistaa ja kaapata omille teilleen joutunut sielunosa haltuunsa. Tämän jälkeen hänen pitää vielä siirtää sielu takaisin parannettavaan, ilman että kumpaankaan osalliseen kulkeutuu mitään ylimääräistä tai vahingoittavaa.
En tiedä kuinka moni ihminen tekee maassamme sielunpalautuksia, saati millä keinoin. Itse olen saavuttanut valmiudet moiseen työhön näkykokemusten, sielumatkojen, unien, sekä esivanhemmilta ja muilta hengiltä saadun tiedon kautta.
Lisäksi minua on puhutellut taivainen kantavanhempamme karhu (en käytä tässä karhun tosinimeä), minkä lisäksi olen kohdannut Ilmarisen miltei koko taivaan peittävän kotkan hahmossa. Olen myös tullut luojajumalista nuorimman eli yltäni lentävän Joukahaisen (joukhasen eli joutsenen) väekkään olemuksen kyllästämäksi. Ennen kaikkea olen tavannut hauenhahmoisen Väinämöisen, paastottuani jäisen järven rannalla koivupuussa kolme päivää.
Laskeuduttuani koivusta kohtasin näkyni Väinän rantaveden sulassa. Ammuin jumalan jousellani, söin sen lihat, ja talletin luut nahkaiseen nyyttiin.
Noidan polku on aina väistämättä hyvin yksilöllinen. Omalla kohdallani sitä jäsentää, kehystää ja selittää oma vanha perinteemme.
Lopuksi
Olen elämäni varrella turvautunut mielihyvin nykyaikaisen lääketieteen apuun – varsinkin sen henkiä pelastaviin mahdollisuuksiin. Olen myös ottanut valtaosan kaikista suositelluista rokotteista, ja saatan minä kovassa paikassa turvautua myös kipulääkitykseen. Koenkin, että tieteellisen menetelmän kautta kertynyt tietomme erilaisiin ruumiillisiin sairauksiin ja vammojen hoitoon liittyen avaa näkymiä ilmiöihin, joita itse saatan tilanteesta riippuen sanoittaa uskomusperinteen kautta, mutta joiden hoidossa luotan lääkäreihin ja pilleripurkkeihin, sekä terveyskeskusten ja sairaaloiden koneisiin. Erityistä ristiriitaa kansanparannuksen ja nykyaikaisen terveydenhuollon välillä ei siis omasta mielestäni ole – onhan lääketieteen alkuperä kansanomaisessa kasvilääkinnässä, hieronnassa, kylvetyksissä ja muissa nykyään vähemmän tutuissa terapiamuodoissa.
Toisaalta nykyaikainen lääketiede pitää ajatusta sielunmenetyksestä tai sieluyhteyden heikkenemisestä järjettömänä, tai vaihtoehtoisesti ei ota siihen mitään kantaa. Tieteeseen pohjaavan ajattelun mukaan kyse on uskomusasioista, minkä myötä sielunmenetykseen liittyvä diagnosointi ja parannustoimet kuuluvat uskomushoitojen piiriin. Jos taas tarkastelemme asiaa psyykkisen tasapainon ja mielenterveyteen liittyvien ilmiöiden kautta, ei tilanne välttämättä ole aivan niin mustavalkoinen?
Parhaassa tapauksessa perinteenmukaiset hoitomenetelmät ja uusi tieto tukevat toisiaan. Niin tai näin, uskon että noidilla, tietäjillä ja kansanparantajilla on edelleen parantava osansa niissä inhimillisen kokemuskentän erikoisemmissa murroskohdissa ja repeämissä, joihin tiede ei osaa tai edes halua katsoa. Sitä paitsi, ehkä suurin anti mitä perinteillämme on annettavana, on myytteihin, ikiaikaiseen väentajuun ja varjoissa piilevään tietoon luottava keino pysyä maailman kanssa tasapainossa.
Kuva:
"Deep forest in fog"
Commercial use with CC0 - Public Domain license & Royalty free.
Jatka lukemista
Haltija ja olennon oma luonto
Vuoden 2026 tarkennus haltijan ja luonnon suhteesta sekä löylyn ja itsen merkityksistä.
Väki – voima, joukko ja olemus
Väki-käsitteen laajempi tarkastelu täydentää sielukäsityksiä.
Noita
Oma noidanpolkuni liittää käsitteet henkilökohtaiseen kokemukseen.


Vastaa