Kuurusenvaaran karhusota

Published by

on

Vanha kaiverrus: metsästäjät käyvät keihäin karhujen kimppuun lumisessa metsässä.

Kolarissa, Sieppijärven ja Tornionjoen välissä sijaitsevan Kuurusenvaaran laidalla käytiin 1870-luvulla niin ankara karhunpyytäjien ja karhun välinen taistelu, että sitä muisteltiin vielä 50 vuotta myöhemmin. Tapahtumat ovat jääneet historian lehdille kun kansanperinteen kerääjä Samuli Paulaharju merkitsi ne muistiin kirjaansa ”Vanhaa Lappia ja Peräpohjaa” (1923) varten.

Alla oleva tapahtumien kuvaus päättyy karhunpeijaisiin. Paulaharjun muistiinpanojen perusteella peijaiset ovat Tornionjokilaaksossa olleet tässä vaiheessa kaikkein vanhimman perinteemme näkökulmasta vajaamittaiset. Tästäkin huolimatta niissä on selkeästi noudatettu monia vanhoja tapoja ja suoranaisia tabuja, osattu karhunpeijaisiin liittyviä pyhiä lauluja ainakin karhun saapumisen osalta, syöty ja juotu, sekä ylipäätään toimittu vahvassa riittitilassa.

En ole toistanut Paulaharjun tekstiä tässä sellaisenaan, vaan myötäillyt sitä vapaasti.

Sieppijärviläisten karhunkaato

Eletiin loppusyksyn ja alkutalven taitekohtaa kun pari Sieppijärven miestä, Aapon Olli ja Erkon Jussa, kulkivat vasta jäätyneellä jängällä etsimässä sopivia kuusenkarhakoita tervatynnyrin vanteiksi. Lappean talon takamailla, muutama kilometri Tornionjoesta itään, äkkäsivät ukot muurahaispesässä kuusen alla karhunpesän. Pesästä kuului siinä määrin raskasta huokailua, että miehet lähtivät kiireesti takaisin kohti Sieppijärveä.

Kylässä uutinen otettiin innolla vastaan, sillä kyseessä oli selvästi ”Lappean Lassin karhu”, eli seudulla tihutöistään tunnettu kontio. Niinpä kolme miestä, Satan Salmo, Filpan Jussa, sekä Kankaan Iisko lähtivät niiltä sijoiltaan kohti pesää, Aapon Ollin ja Erkon Jussan näyttäessä tietä. Tämä siitäkin huolimatta, että päivä oli jo kääntymässä iltaan. Miehet eivät malttaneet odottaa, ja karhun kimppuun oli kaikilla kova hinku.

Erkon Jussalla oli mukanaan oravapyssy, Kankaan Iiskolla isompi piilukkokivääri, Filpan Jussalla ja Aapon Ollilla länsät eli karhukeihäät, sekä Satan Salmolla kirves ja kanki.

Pesän likelle päästyttyä sovittiin, että Satan Salmo menee ja lukitsee kangella pesänsuun, minkä jälkeen toiset ampuvat ja keihästävät metsän äijän kuoliaaksi suoraan pesäänsä. Kävi kuitenkin niin, että kontiolla oli itsellään vastasuunnitelmat valmiina. Pyytäjien astuessa pesälle ryntäsi karhu suoraan mättähän läpi esille, käyden kiivaasti kanki-Salmon kimppuun. Samalla hetkellä Iisko ampui piilukollaan, mutta kuula meni kouvon kupeen läpi tekemättä suurtakaan vahinkoa. Metsän asukki kuitenkin käännähti kohti ruudinsavua, minkä myötä Iisko säntäsi karkuun. Samassa Satan Salmo iski kangellaan kontiota harteille, minkä otus palkitsi lyömällä miehen tantereeseen ja puremalla tätä ankarasti sääreen. Tässä kohtaa Aapon Olli hyppäsi keihäineen touhuun mukaan, saaden kouvon hyökkäämään uutta vastusta päin. Ollin länsä lensi kuusikkoon ja mies karahti karkuun. Kontio kuitenkin tavoitti ukon, iski tämän maahan ja kävi puremaan. Ollin onneksi selässä oleva eväsreppu otti suurimman osan raatelusta osakseen, ja niin menivät voirasiat ja eväsleivät palasiksi. ”Älä jumalanvilja päälle tule! Koira se on, joka puree!” huusi Olli.

Karhun rutistellessa miehen sijaan reppua, lenkkasi Satan Salmo vaivaisella koivellaan paikalle, sieppasi Ollin keihään maasta, ja iski tällä eläintä selkään. Karhu karjaisi äkäisenä, kääntyä pyörähti, ja hyökkäsi uudelleen Salmon kimppuun. Mies tarttui otusta päästä, mutta tuli heitetyksi nurin, minkä jälkeen karhu narskautti Salmon käden poikki. Alakynnessä mies koitti toimivalla kädellään keihästää kontiota, mutta onnistumatta. Sen sijaan karhu pureskeli pyyntiukon päänahkaan useita reikiä, raadellen vielä ohimoakin.

Pyyntiretki alkoi tässä vaiheessa näyttää Salmon kannalta vallan huonolta, mutta nyt piilossa ollut Erkon Jussa hypähti esiin ja sohi oravapyssynsä piipulla karhun suuta. Niin kiivas oli tilanne, että Jussa ei ymmärtänyt laukaista asettaan, mutta sentään löi pyssynperällä ja huusi, ”Älä mettänelävä miestä revi!”

Karhu pelästyi Jussan komentoa ja juoksi pakoon. Haavoissaan kärsivä Satan Salmo kannusti kumppaneitaan lähtemään otuksen perään, jotta hekin saisivat osansa metsän kiivaudesta, mutta ajatus ei muita innostanut. Alkoi olla myös pimeä, joten joukkio päätti jäädä yöksi niille sijoilleen. Ukot kaatoivatkin hongan, tekivät rakotulen, ja ryhtyivät hoitelemaan haavojaan. Salmon naudannahkainen saapas oli verta täynnä, sääri revitty, käsi runneltu, ja pääkin aivan veressä. Haavat pestiin, päälle pantiin pihkaa ja ohutta koivuntuohta, ja sääri sidottiin vaatteista revityillä raasuilla.

Kohtalostaan äkämystynyt Salmo sai suostuteltua kahden paikalla olijoista kulkemaan yötä myöten kylään, uusia karhunkaatajia herättelemään. Aamulla Sieppijärveltä lähtikin Pääkön Salkko, Tuomaan Heikki, Kurun Heikki, Hietasen Pekka, sekä isoisoisoisoisosetäni Koskenniemen Jaakko. Aseina joukkiolla oli vain kirveitä ja keihäitä, mutta sellainen oli miesten sopimus, ettei kukaan lähtisi käpälämäleen kun taistelu alkoi.

Edellisenä iltana oli kodistaan kovakouraisesti häädetty karhu jäänyt miltei miesten yönuotion näkyville lepäämään. Seuraavana päivänä se pesi Kuurusenojalla haavojaan, kun metsästä kävi sitä päin tuore pyyntijoukko, kaikilla kirveet tai keihäät käsissään. Kontio totesi heti olevansa alakynnessä, mikä sai sen laukkaamaan karkuun. Miesjoukon etunenässä paineleva Pääkön Salkko kuitenkin karjaisi ”Älä mene jumalanvilja! Tule miehen päälle!” Tämä sai metsän asukin sisuuntumaan! Se käännähti ja lähti karjuen ryntäämään kohti miehiä. Salkko odotti otusta keihäs tanassa, ja kun se kavahti kahdelle jalalle, iski mies länsällään. Keihään kärki työntyi lavan ja kyljen väliin, ja Salkko huusi kiivaasti ”Nyt miehet pistämhän ja lyömhän!”

Vaan niin oli Salkon huomaamatta käynyt, että kaikki muut pyyntijoukon ukot olivat karanneet metsään, ja vain Kurun Heikki kirves kourassaan kurkki likeisen puun varjosta. ”Tule ja anna sen metsäläiselle kirvestä kalloon!” karjui Salkko Heikille. ”Lyö päähän, lyö päähän, lyö jumalanviljaa päähän!” keihäsmies huusi. Heikki kävi arkaillen lähemmäksi, kohotti pelokkaana kirveensä, ja hutaisi sillä olan takaa… Salkon länsän varren poikki!

”Sinä perkele tappelet kontion puolesta!” sähisi Pääkön ukko, ja niin pääsi karhu pinteestä, hyökäten raivopäisenä kiusaajansa kimppuun. Karhu riehui Heikin päällä ja repi reisiä, samalla kun mies piteli otusta partakarvoista ja huusi ”Voi voi, se neuvot syö, se neuvot syö!”

Tässä vaiheessa syrjässä olleet muut karhunkaatajat rohkaisivat mielensä ja yhtenä miehenä kävivät toimeen. He hyppäsivät taisteluun, löivät ja sohivat, hakkasivat ja iskivät, mikä sai Kurun Heikin kimpussa olleen karhun kiepsahtamaan kirvestä käyttävän Tuomaan Heikin päälle. Karvainen kuusenjuuren asukki iski kirvesmiehen maahan ja hampaansa tämän jalkaan. Nyt Hietasen Pekka kohotti keihäänsä, mutta metsän äijä nousi seisomaan, mikä sai miehen kääntymään pakosalle. Pekka kuitenkin kompastui ja kaatui, jolloin karhu kävi päälle miehen turkistakin selkämystä reuhtomaan. Onneksi Pekka sai painettua päänsä niin hyvin jänkään, ettei kummemmin käynyt. Ja samassa olivat jo toiset miehet taas kontion vaivoina.

Miesten määrätietoisen kamppailun vuoksi karhu katsoi parhaaksi luovuttaa. Se käänsi selkänsä ja laukkoi pakoon, jättäen verisen kentän ukkojen haltuun. Näin kului Kuurusenvaaran taisteluiden toinen päivä. Ilta saapui ja väsyneet, revityt miehet astelivat noloina rakovalkealle. Edellispäivän uhri eli Satan Salmo loikoi siellä sääri sidottuna ja pihkatuohet päässään. Salmo sätti ukkoja heiveröisestä esityksestä, mihin Pääkön Salkko totesi, että ”Mitä siitä tulee kun toiset tappelevat kontion puolesta! Kurun Heikkikin tulee ja sivaltaa länsäni varren poikki…”

Näissä tunnelmissa karhuntappajat lähtivät apeina kotimatkalle. Salmoa kannettiin paareilla Koskenniemen Jaakon ja rikottua reppuaan kiroilevan Aapon Ollin toimesta, Hietas-Pekan turkki roikkui riepaleina, Tuomaan Heikki nilkutti kipeällä koivellaan, ja viimeisenä laahusti sauvojen varassa manaileva Kurun Heikki housut polvissaan.

Joukon päästessä takaisin Sieppijärvelle, nousi kylällä entistä kovempi taistelutahto. Päätettiin tehdä uusi hyökkäys Kuurusenvaaran karvaisen äijän kimppuun. Niin nostettiin lisää tuoreita miehiä aseisiin, ja entisistä saivat lähteä ne jotka vielä olivat kunnossa ja uskalsivat.

Vereksinä karhunkaatajina joukossa oli nyt Palovaaran Jussa ja Kurun Mooses. Mukana oli myös ensimmäisen päivän paineista Erkon Jussa, joka oli hylännyt vaatimattoman oravapyssynsä, kanniskellen tällä kertaa olallaan suurta heinähankoa. Muuten miehillä oli aseina keihäitä ja kirveitä.

”Onnenrengas silmässäs olkhon!” noituivat miehet kateita vastaan. Osa ukoista kulki nyt jo kolmatta kertaa Kiimakankaan ja Pruukinvankan yli, Heinä- ja Levävuomien taakse Karhakkamaan sotatantereelle Kuurusenvaaran laitaan.

Karhu odotti miehiä tappelupaikalla, viimeistä ja ratkaisevaa ottelua ounastellen. Se oli yöllä juonut pohjaan asti haltijan tuoman verimaljan, eikä aikonut enää pakoon. Rehtinä metsän miehenä se ryntäsikin suoraa päätä miesten päälle, hakien kiistaan selvää loppua.

Kurun Mooses joutui heti pahimpaan, mutta sai onneksensa kontion keihääseen. Karhu kuitenkin väänsi Mooseksen polvilleen, ja huonosti olisi miehelle käynyt ellei Palovaaran Jussa olisi tullut avuksi, länsänsä otuksen harteisiin iskien. ”Nouse ylös, kyllä nyt pystyy!” huudahti Jussa. Mooses pääsi jaloilleen, minkä jälkeen Palovaaran Jussa löi hankonsa kontioon. Sitten pääsivät jo muutkin miehet karhua lyömään, ja se oli Kuurusenvaaran äkäisen ukon loppu.

Näin päättyi sieppijärveläisten tappelus. Kaatunut karhu siirrettiin surmapaikalta pienen matkan päähän, jotta kukaan vieras tai ulkopuolinen ei vanhojen tapojen mukaisesti olisi päässyt saaliista osamieheksi. Lopulta kaatajat palasivat kylään ja kontio kannettiin laulujen kera Pääkön pirttiin.

Tästä alkoivat karhunpeijaiset. Pääkön Salkko ja Vaattojärven Tuomas nylkivät kontion, ja vähitellen oli kylän koko miesväki talossa. Naisväki pysytteli visusti loitolla, jotta metsällisen hajuakaan ei olisi käynyt päälle.

Saalis tietenkin paloiteltiin, ja lihoja saatiin peräti 18 leiviskää. (Yksi leiviskä on 8,5 kg. Lihaa saatiin siis hieman yli 150 kiloa.) Selästä veistettiin läskiä kaksi vahvaa kuupalkkia, jotka molemmat ylsivät täysikasvuisen miehen olkapäiltä lattiaan. (Kuu tarkoittaa rasvaa.) Karhunpää iskettiin suureen kattilaan, ja rasvaista selkäpintaa laitettiin mukaan niin että astia tuli täyteen. Komeus aseteltiin tulille, ja pian ukot maistelivat keiton pinnalta rasvaa jo ennen aterian valmistumista. Niin väkevää oli Kuurusenvaaran kuu, että se tuli jokaiselta voimalla takaisin.

Lopulta valmis karhukeitto kannettiin kahdessa suuressa pahkamaljakossa pöytään, samalla kun ympärille asettui koko joukko miehiä. Karjan lihaa ei pöydässä vanhojen tapojen mukaan ollut hiventäkään, mutta leipää kastettiin keittorasvaan. Myös Filpan Salkon ja Kulluvaaran äijän tuomaa viinaa naukkailtiin innolla.

Niin käytiin syömään. Kaikki ahtoivat peijaiskeittoa sisuksiinsa kykyjensä mukaan, minkä jälkeen alkoi Kuurusenvaaran isosta äijästä kertova laulu ja vauhdikas tanssi. Peijaiskeiton raju rasva petti monet illan mittaan, niin että ukkoja hyppäsi ajoittain ulos oksentamaan.

Kerrotaan, että paljaaksi kaluttu karhunkallo kiinnitettiin Pääkön pirtin peräseinään. Karhun kurkkutorvi ja sappi otettiin talteen erilaisia parannus- ja taikatoimia varten.

Koitoksissa pahiten kärsineet Satan Salmo ja Kurun Heikki eivät peijaisiin päässeet, sillä heidän piti nuolla kotosalla haavojaan. Vaan totta kai heillekin kannettiin peijaiskeittoa. Vasta seuraavana keväänä saattoi Satan ukko liikkua omin jaloin.

Pesän löytäjät eli Aapon Olli ja Erkon Jussa, sekä sitten kovimpia kokenut eli Satan Salmo julistettiin Kuurusenvaaran kontion perillisiksi. He saivat pitää taljan, tapporahat, sekä lihan. Taljasta saatiin 80 markkaa, tapporahoja maksettiin 25 markkaa, ja lihoja kaupiteltiin Torniota myöten.

4 vastausta artikkeliin “Kuurusenvaaran karhusota”

  1. M avatar
    M

    On se mesikämmen väkevä otus!

    1. Miika Vanhapiha avatar

      Tosi on!

  2. Ismo. avatar
    Ismo.

    kova oli luontonsa,suutu kun herätettiin.

    1. Miika Vanhapiha avatar

      Kyllä siinä kuka vain äkämystyisi!

Vastaa