Perinteistä väenuskoa, šamanistista parantamista ja sielukäsityksiä voidaan tarkastella paitsi kulttuurisina ilmiöinä, myös modernin biofysiikan, systeemibiologian ja neurotieteen valossa. Synteesi siitä, miten uusin tiede selittää ja jopa todentaa muinaisen kansanparannuksen mekanismeja ja maailmankuvaa, on täysin mahdollinen ja tarjoaa kiinnostavan linssin ihmisen biologiaan. Alla on esitelty tämän rajapinnan tärkeimpiä ulottuvuuksia ja tutkimuksen myötä saavutettuja tuloksia.
Systeemibiologia, alaspäinen kausaliteetti ja ”mieli hallitsee ainetta”
Mekaanisen ja geenikeskeisen (reduktionistisen) ihmiskuvan purkaminen on tämän tutkimussuuntauksen ja synteesin perusta. Se tarjoaa tieteellisen pohjan sille, miten tietoisuus ja koko elimistön tasapaino voivat ohjata fyysistä kehoa. Keskeisiä tutkijoita tässä ovat mm. biologi Denis Noble, sekä neurotieteilijä ja fyysikko George Ellis.
Denis Noblen muotoileman biologisen suhteellisuusteorian (theory of biological relativity tai pelkkä biological relativity) mukaan1 biologisissa systeemeissä ei ole olemassa yhtä etuoikeutettua kausaliteetin eli syy-seuraussuhteen tasoa. Geenit ja DNA eivät ole elämän määräilevä ”ohjelmakoodi” tai johtaja, vaan pikemminkin tietokanta, ”urkujen pillistö”2, jota organismi ja koko systeemi soittavat3. Systeemin ylätasot käyttävät alaspäistä kausaliteettia (downward causation tai top-down causation) ohjatakseen alimpien tasojen molekyylien, ionikanavien ja jopa geenien ilmentymistä vastaamaan koko systeemin tarpeita. Esimerkiksi sydämen rytmi (systeemitaso) pakottaa yksittäiset ionikanavat (molekyylitaso) toimimaan tahdissa.
George Ellis on laajentanut tätä tutkien aivojen alaspäistä ohjausta (top-down effects in the brain tai top-down control by the brain), jossa aivot käyttävät muistoja, odotuksia ja opittuja malleja ohjatakseen havaintoja ylhäältä alaspäin.4 Ylemmän tason psykologiset ja jopa sosiaaliset prosessit säätelevät alempien tasojen hermoverkkojen sähköistä signaalinkäsittelyä. Tälle on ominaista monitoteutuvuus (multiple realizability), eli sama ylätason aikomus tai tavoite voidaan fysiologisesti toteuttaa lukemattomilla eri hermostollisilla tai molekulaarisilla tavoilla5.
Tämä selittää tieteellisesti sen, miksi tietäjän tai noidan ei tarvitse fyysisesti leikata tai välttämättä aina edes lääkitä soluja parantaakseen. Vaikuttamalla potilaan mieleen (systeemin ylätasoon) esimerkiksi loitsulla – ”loitsun koodilla” – ja vahvalla intentiolla, tietäjä käynnistää alaspäisen kausaliteetin, joka ohjaa fysiologiaa. Uskomusperinteemme käsite haltija tai luonto voisi toimia eräänlaisena synonyyminä tälle kehoa ylhäältä alaspäin ohjaavalle systeemitason tavoitetilalle. ”Mieli hallitsee ainetta” (mind over matter) ei siis ole mystiikkaa, vaan biologinen perusmekanismi.
Soluälykkyys, biosähkö ja kehon kollektiivinen tavoitemuoto
Keho rakentuu ja korjaa itseään ilman aivojen keskusjohtoisuutta. Ruumiillinen (elävän aineen) tavoitemuoto ja terveys ovat koodattuna biologisiin informaatiokenttiin, ja elämä perustuu lukemattomien älykkäiden osasten yhteistyöhön. Keskeisiä tutkijoita tällä alalla ovat biologit Brian J. Ford ja Michael Levin.
Biologi Brian J. Fordin tutkimukset haastavat mekanistisen näkemyksen osoittamalla, että jo yksittäiset elävät solut ovat autonomisia ja ongelmanratkaisuun kykeneviä toimijoita, eli niillä on soluälykkyyttä (cell intelligence). Ford peräänkuuluttaa vitalismin (vitalism, elämänvoima-ajattelun) palauttamista tieteeseen: ihmiskeho ei ole yksi mekaaninen kone, vaan se on ”uteliaiden, sopeutuvien ja ajattelevien elävien solujen yhteisö”. Ford huomauttaa myös, että organismin ”kuollessa” sen yksittäiset solut, kuten aivojen neuronit, elävät todellisuudessa vielä tunteja.6
Useiden älykkäiden solujen yhdistyessä biologiseksi järjestelmäksi, astuu kuvaan Michael Levinin tutkimus. Kehon solut kommunikoivat jatkuvasti sähköisten verkostojen kautta hyödyntäen ns. aukkoliitoksia (gap junctions) liittääkseen erilliset solut yhdeksi kollektiiviseksi, informaatiota käsitteleväksi älyksi7. Tätä ilmiötä voidaan kutsua esim. kehitysbiologiseksi biosähköisyydeksi (developmental bioelectricity). Solukollektiivi kykenee tekemään päätöksiä, mitä Levin kutsuu alkeiskognitioksi (basal cognition)8. Tämä biosähköinen verkosto ylläpitää vahvaa teleonomista9 päämäärää: se tallentaa muiston kehon oikeasta muodosta ja terveydestä, eli tavoitemuodosta (target morphology). Levin kuvaa tavoitteellisuuden laajuutta kognitiivisenvalokartion (cognitive light cone) käsitteellä: mitä laajempi kartio systeemillä on, sitä isompia tavoitteita se ylläpitää. Sairaus (kuten syöpä) on tila, jossa solun kognitiivinen valokartio kutistuu10; solu irtoaa kehon kollektiivisesta biosähköisestä älykkyydestä ja palaa itsekkääksi yksisoluiseksi, unohtaen yhteisen tavoitemuodon11.
Fordin soluälykkyys vastaa täydellisesti perinnekulttuurien animismia: mikään kehossa ei ole ”tyhmää ainetta”, vaan kaikella on tahto. Tämä voisi osaltaan selittää, miksi tietäjä joutuu loihtiessaan ”neuvottelemaan” eri väkien kanssa; ehkäpä hän ohjaa tätä uteliaiden solujen yhteisöä. Fordin havainto kuoleman hitaudesta solutasolla tukee myös perinteen vainajakultin tärkeyttä: elämänvoima eli löyly poistuu ruumiista vasta viiveellä.
Levinin löytämää kehon sähköistä koodia voidaan ”hakkeroida” ilman DNA:n muuttamista. Levin kutsuu tätä somaattiseksi psykiatriaksi (somatic psychiatry), mikä onkin jo sitten suora vastine tietäjän työlle. Lausuessaan taudin synnyn tietäjä palauttaa potilaan mieleen alkuperäisen tavoitemuodon. Levinin osoittama biosähköinen kenttä on hätkähdyttävän lähellä suomalaisheimoisen ja karjalaisen perinteen käsitettä väki, samalla kun Fordin vitalismi ruumiillistettuna ilmiönä on yhdistettävissä perinteemme löylyn käsitteeseen.
Autonominen hermosto, turvallisuuden tuntu ja rituaalinen fysiologia
Rituaalinen ja sosiaalinen ympäristö (hoitotilanne, sauna, loihdinta) muuttaa ihmisen hermostollista ja sisäaistimuksellista tilaa, sallien paranemisen käynnistymisen. Stephen Porgesin polyvagaaliteoria (polyvagal theory) jaottelee autonomisen hermoston reaktiot turvallisuuden mukaan. Evolutiivisesti uudempi, nisäkkäille tyypillinen myelinoitu12 vagushermo, mahdollistaa ns. sosiaalisen liittymisen ja palautumisen13, mutta se aktivoituu vain, kun ihminen aistii alitajuisesti turvallisuutta prosessilla, jota kutsutaan neuroseptioksi (neuroception).14 Manos Tsakiriksen ja Helena De Preesterin tutkima interoseptio (interoception)15 puolestaan tarkoittaa kykyä aistia kehon sisäisiä fysiologisia tiloja, mikä on aivan keskeistä tunteiden ja itsetietoisuuden muodostumiselle. Elimistö pyrkii ennakoivaan tasapainoon eli allostaasiin (allostasis), varautumalla tuleviin tarpeisiin puhtaasti reaktiivisen homeostaasin sijaan. Lääketieteellisen antropologian professori Daniel Moerman on osoittanut, että lääketieteen usein väheksymä ”plasebo-efekti” on looginen mahdottomuus (koska inertti sokeripilleri ei tee mitään), ja korvaakin sen huomattavasti järkevämmällä käsitteellä merkitysvaste (meaning response)16. Paranemisen aiheuttaa se psykologinen ja kulttuurinen merkitys, jonka potilas antaa itse hoidolle, hoitotilanteelle ja parantajan auktoriteetille.
Tietäjä on merkityksen mestari. Kansanparantajan rituaali rakentaa potilaalle syvästi merkityksellisen kokemuksen. Kun potilas vakuuttuu tietäjän voimasta, merkitys kääntyy fysiologiaksi: pelkotila murtuu, ”vagaalinen jarru” aktivoituu ja immuunijärjestelmä siirtyy taistelutilasta korjaustilaan. Moermanin tutkimus vahvistaa, että ”symbolinen parantaminen” on biologisesti täyttä totta; loitsut ja taikakalut ovat hermostolle ymmärrettäviä koodeja, jotka kääntävät merkityksen konkreettiseksi solutason korjausliikkeeksi.
Vapaan energian periaate, aktiivinen päättely ja aivojen ennustemalli
Neurotieteilijä Karl Friston on yhdistänyt edelliset mekanismit yhdeksi teoriaksi, joka selittää, miksi hoitotilanteet johtavat fysiologisiin muutoksiin.17 Fristonin vapaan energian periaate (free energy principle) ja aktiivinen päättely (active inference) kuvaavat aivoja ”ennustuskoneena”. Elävän organismin elinehto on pyrkiä minimoimaan yllätyksiä ja epävarmuutta (vapaata energiaa). Aivot luovat jatkuvasti ylhäältä alaspäin suuntautuvia ennusteita todellisuudesta; aistitieto ainoastaan korjaa näitä ”ohjattuja hallusinaatioita” (controlled hallucination). Jos havainto ja ennuste eroavat, syntyy ennustevirhe (prediction error). Aivot pyrkivät minimoimaan tämän joko päivittämällä havaintonsa tai toimimalla aktiivisesti muuttaakseen ympäristöä ja/tai ruumista ennustetta vastaavaksi18. Systeemin itsenäisyyttä ja rajoja kaaosta vastaan ylläpitää informatiivinen kilpi, ns. Markovin peitto (Markov blanket).
Tähän liittyy olennaisesti biologiassa ja systeemiteoriassa käytetty käsite autopoieesi eli itse-luominen (autopoiesis)19. Autopoieettinen systeemi ei ole mekaaninen kone, joka tuottaa itsen ulkopuolisia asioita, vaan verkosto, jonka ensisijaisena tavoitteena ja tuloksena on jatkuvasti tuottaa, korjata ja ylläpitää itse itseään ja omia rajojaan suhteessa ympäristöön. Fristonin Markovin peitto on eräänlainen autopoiesiksen informaatioteoreettinen vastine.
Sairaus on tilanne, jossa kehosta nousee jatkuvia ennustevirheitä (kuten kipua), kertoen aivoille, ettei järjestelmä ole tasapainossa. Kun potilas kohtaa tietäjän ja kokee merkityksellisen rituaalin, aivoihin ohjelmoituu uusi, erittäin voimakas odotuksellinen ennuste tervehtymisestä (prior prediction). Minimoidakseen ristiriidan aivojen odotuksen ja sairaan ruumiin välillä, aivot pakottavat fysiologian muuttumaan aivojen uuden ennusteen mukaiseksi aktivoimalla alaspäisen kausaliteetin. Tietäjä toimii siis tehokkaasti aivojen ennustemallien ohjelmoijana. Tietäjän suorittama kodin tai itsen maaginen suojaaminen rituaalein on puolestaan Markovin peiton aktiivista, neurologisesti todellista vahvistamista ”koti”- ja ”itse” -nimisten järjestelmien suojaamiseksi perinteen tuntemin taikakeinoin.
Morfiset kentät, kollektiivinen muisti ja tietoisuuden luonne
Moderni fysiikka ja kenttäteoriat tarjoavat malleja fyysisen kehon rajojen ulkopuolelle ulottuville ilmiöille, selittäen mm. kaukovaikuttamisen, sielunmenetyksen, sekä sielunvaelluksen kaltaisia ilmiöitä.Rupert Sheldraken kehittämä morfisten kenttien (morphic field tai morphogenetic field) teoria ehdottaa, että luonnonlait ovat pikemminkin luonnon ”tapoja” ja ”muistoja”.20 Elämää järjestäviin (morfisiin) kenttiin on tallentunut lajin kollektiivinen muisti, minkä myötä samankaltaiset asiat virittyvät toisiinsa ajan ja paikan yli morfisen resonanssin (morphic resonance) kautta, pelkän informaation siirtymisen avulla.21 Filosofi Robert Lawrence Kuhn on kartoittanut yli 300 teoriaa tietoisuudesta ns. tietoisuuden maisemaansa (landscape of consciousness), missä edellä kuvailtu synteesi sijoittuu lähelle ei-reduktiivista fysikalismia (non-reductive physicalism) tai tieteellisesti informoitua panpsykismiä (scientifically informed panpsychism), joissa tietoisuus ja tavoitteellisuus ymmärretään luonnon ja materian perusominaisuuksiksi22.
Tämä selittää tieteen kielellä vaikkapa uskomusperinteemme sielunmenetyksen (ihettömyys tai luonnottomuus), jossa yhteys omaan morfiseen kenttään on heikentynyt. Sheldraken teoria selittää myös loitsujen monista voimanlähteistä yhden; toistamalla täsmälleen esivanhempien sanoja ja rituaaleja, tietäjä kytkeytyy morfisen resonanssin kautta muinaiseen kollektiiviseen kenttään (tuonpuoleisten esivanhempien viisauteen) ja ammentaa sieltä alkuperäistä järjestävää informaatiota.
Kuolemanrajakokemukset ja analyyttinen idealismi
Donna Thomasin kliininen tutkimus lasten kuolemanrajakokemuksista (near death experience, NDE)23 ja Bernardo Kastrupin analyyttinen idealismi (analytical idealism)24 muodostavat yhdessä vahvan tieteellis-filosofisen mallin, joka tukee käsitystä aivoista riippumattomasta sielusta.
Tohtori Donna Thomas tutkii tehohoidossa olleiden, usein jopa kliinisesti kuolleiden lasten ja nuorten kuolemanraja- ja aistienvälisiä kokemuksia. Koska pienet lapset eivät ole vielä ehtineet ehdollistua yhteiskunnan kulttuurisiin uskomuksiin tai lukeneet kirjallisuutta kuolemanrajakokemuksista, heidän raporttinsa tarjoavat poikkeuksellisen puhdasta tietoa. Lapset kertovat poistuneensa ruumiistaan, kulkeneensa ”spiraalien” läpi ja kohdanneensa olentoja sekä äärimmäisen rakastavaa, kohtumaista pimeyttä. Eräässä tapauksessa tyttö kuvasi tuonpuoleista valtavana jokena, jossa hänen mielensä sisällöt ja muistot huuhtoutuivat vähitellen pois, kunnes jäljelle jäi vain eräänlainen ”kaikkiyhteys” (oneness). Hyvin moni perinnekulttuuri tuntee ajatuksen Tuonelan joesta.
Thomasin tutkimuksissa nousee vahvasti esiin transpersonaalisen sielun eli minuuden käsite. Kun lapset kuvaavat telepaattisia kokemuksiaan, kuten ystävän päänsäryn tuntemista fyysisesti omassa päässään, he eivät koe olevansa enää vain yksilöitä. Sen sijaan lapsi kuvaa olevansa ”minä ja hän täysin samaan aikaan”. Thomas päättelee kliinisen aineistonsa pohjalta, että aivot eivät voi olla tietoisuuden tai subjektiivisen kokemuksen tuottaja. Analyyttinen idealismi tarjoaa näille löydöksille selittävän metafyysisen viitekehyksen, johon Thomas itsekin tutkimuksissaan ja omissa kokemuksissaan nojaa. Bernardo Kastrupin muotoileman analyyttisen idealismin mukaan koko todellisuus on pohjimmiltaan yhtä universaalia subjektiivisuuden kenttää (yhtä mieltä). Yksilölliset olennot – meidän erilliset sielumme tai minuutemme – ovat vain tämän universaalin mielen ”dissosiaatioita”, samaan tapaan kuin ihmismieli voi jakautua erillisiin sivupersooniin.
Tässä mallissa fyysinen aine, kuten aivomme ja kehomme, on ainoastaan sitä, miltä nämä sisäiset tietoisuuden prosessit näyttävät ulkopuolelta tarkasteltuna. Aivot eivät siis tuota sielua tai tietoisuutta, vaan aivotoiminta on sielunelämän fyysinen ilmentymä, eräänlainen kojelauta tai ”mittaristo”.
Yhdistettynä nämä kaksi näkökulmaa tukevat perinteisiä sielukäsityksiä (kuten aiemmin käsittelemiämme itseä ja luontoa) seuraavilla tavoilla:
- sielun riippumattomuus fyysisestä kehosta – Koska aivot ovat vain tietoisuuden ulkoinen ilmentymä, aivojen (koneiston) sammuminen kuolemassa ei tarkoita itse tietoisuuden (sielun) sammumista. Kuolema on pikemminkin vain kehoon sitoutuneen dissosioituneen tilan purkautumista.
- kehorajojen ylittäminen ja yhteissielu – Thomasin havainto lasten kokemasta transpersonaalisesta sielusta, joka ulottuu toiseen ihmiseen, saa suoran selityksen idealismin dissosiaatiosta. Kun kehon rajat ja tiukka yksilöllinen itse-kokemus (dissosiaatio) hämärtyvät esimerkiksi kuolemanrajakokemuksessa tai muuttuneessa tajunnantilassa, yksilöllinen sielu alkaa jälleen sulautua takaisin laajempaan universaaliin mieleen. Tällöin koetaan asioita kehon ulkopuolelta ja ollaan yhteydessä asioihin, jotka ylittävät aistien rajat.
- kuolema paluuna kotiin – Kuten Thomasin tutkimat lapset kuvaavat, kuoleman rajalla siirrytään pelottavan tyhjyyden sijaan turvalliseen ”kotiin” tai rakastavaan pimeyteen. Idealismin valossa tämä on sielun paluu erillisyydestä takaisin alkuperäiseen, rajoittamattomaan ykseyden tilaan.
- kehorajojen ylittäminen ja yhteissielu – Thomasin havainto lasten kokemasta transpersonaalisesta sielusta, joka ulottuu toiseen ihmiseen, saa suoran selityksen idealismin dissosiaatiosta. Kun kehon rajat ja tiukka yksilöllinen itse-kokemus (dissosiaatio) hämärtyvät esimerkiksi kuolemanrajakokemuksessa tai muuttuneessa tajunnantilassa, yksilöllinen sielu alkaa jälleen sulautua takaisin laajempaan universaaliin mieleen. Tällöin koetaan asioita kehon ulkopuolelta ja ollaan yhteydessä asioihin, jotka ylittävät aistien rajat.
- kuolema paluuna kotiin – Kuten Thomasin tutkimat lapset kuvaavat, kuoleman rajalla siirrytään pelottavan tyhjyyden sijaan turvalliseen ”kotiin” tai rakastavaan pimeyteen. Idealismin valossa tämä on sielun paluu erillisyydestä takaisin alkuperäiseen, rajoittamattomaan ykseyden tilaan.
Yhdessä Thomasin havainnot ja analyyttinen idealismi tarjoavat modernin, tieteellisesti perustellun vastineen perinneuskontojen sielukäsityksille: sielu ei ole aivojen tuottama harha, vaan päinvastoin, fyysinen ruumis on sielun (tietoisuuden) väliaikainen ja rajattu ilmentymä.
Suomalaisheimoinen ja karjalainen animismi sekä tietäjän käyttöliittymä
Mielestäni viimeaikainen tieteellinen tutkimus osoittaa, että luonnonkansojen ja perinnekulttuurien animismi ei ole tietämättömyyttä, vaan tarkkaa empiiristä systeemibiologiaa. Esimerkiksi suomalaisheimoinen ja karjalainen sielukäsitys ja parantamisperinne vastaavat modernin biologian havaintoja hämmästyttävän tarkasti. Perinteessämme ihmisen henkinen anatomia rakentuu kolmesta sielusta:
- ruumissielu löyly – termodynaaminen elämänvoima (biosähkö, aineenvaihdunta, verenkierto), joka pitää yllä fysiologisen koneiston toimintaa
- varjosielu itse – persoonallisuus, yksilöllinen muisti ja tietoisuus
- vapaasielu luonto (haltija) – systeemin korkeampi tavoitetila, suojelushenki ja karisma (vrt. Levinin tavoitemuoto)
Näiden rinnalla vaikuttaa väki, joka ei ole pelkkä abstrakti massa, vaan tieteen näkökulmasta vaikkapa laadullinen, dynaaminen ja kaikkialla vaikuttava bioinformaatiokenttä, joka tekee maailmasta interaktiivisen. Sairaus on väkien epätasapainoa eli vieraiden informaatiokenttien tunkeutumista elimistöön Markovin peiton läpi.
Tietäjän käyttöliittymä on siis ehkä sitä, että tietäjänoita ei valitse fyysisen ja henkisen välillä, vaan operoi ns. full stack -järjestelmässä kaikilla tasoilla yhtä aikaa (multimodaalinen interventio):
- materia & biologia (hardware) – Sauna, yrttilääkintä ja verikuppaus ovat biomekaanisia ja termodynaamisia hoitoja. Saunan äärimmäinen lämpö aktivoi korjaavia lämpöshokkiproteiineja (HSP eli heat shock proteins)25, yrtit välittävät fytokemikaaleja (ksenohormeesi26, engl. xenohormesis), ja hieronnan fyysinen venytys muuttaa solujen geeni-ilmentymistä mekanotransduktion27 (mechanotransduction) avulla. Tämä taso vaikuttaa ylöspäisen kausaliteetin kautta kehoon tehden sen vastaanottavaiseksi.
- rituaali & yhteys (interface) – Transsi, psykodraama, äänenkäyttö, laulu ja rytmi tahdistavat (entrainment)28 potilaan ja parantajan hermostot. Tämä avaa ohjausväylän, aktivoi vagushermon, vaimentaa arkimielen (default mode network, DMN)29 vastustuksen ja poistaa epävarmuuden.
- henki & informaatio (software) – Loitsut, sekä perinteemme ns. syntyjen tuntemus (asioiden syvärakenteiden ymmärtäminen) on koodia. Kun tietäjä nostattaa luontoaan, hän laajentaa kognitiivisen valokartionsa kattamaan koko järjestelmän, ja komentaa alaspäisen kausaliteetin kautta parannettavan ruumiin sähköistä ja kemiallista tavoitemuotoa (löylyä, itseä, sekä luontoa) takaisin terveyteen.
Uralilaisen (suomalais-ugrilaisen) perinneuskon käsitteet varjosielu eli itse (persoonasielu) sekä vapaasielu luonto (haltija) rinnastuvat modernin lääketieteen ja psykologian keräämiin kliinisiin kuolemanrajakokemuksiin (NDE) poikkeuksellisen saumattomasti. Molemmat näkökulmat kuvaavat tietoisuutta, joka kykenee irtautumaan fyysisestä kehosta, säilyttämään yksilöllisyytensä ruumiin sammuessa ja siirtymään laajempaan todellisuuteen. Seuraavat seikat yhdistävät näitä kahta ilmiökenttää:
- ruumiista irtautuminen ja tietoisuuden jatkuvuus – Perinneuskon mukaan itse on ihmisen varjossa asuva sielu, joka voi irtautua ruumiista esimerkiksi syvän unen, järkyttävän trauman tai transsin aikana. Sama koskee ihmisen haltijaa eli luontoa. Ajattelutapa vastaa suoraan kliinisiä kuolemanraja- (NDE) ja kehosta irtautumisen (OBE) kokemuksia. Esimerkiksi leikkaussaleista kerätyt prospektiiviset tutkimukset osoittavat, että potilaat – jopa tilanteissa, joissa heidän aivotoimintansa on pysäytetty (tasainen EEG) ja silmänsä teipattu kiinni – kykenevät irtautumaan ruumiistaan, tarkkailemaan elvytystään katonrajasta ja raportoimaan leikkaussalin tapahtumat hämmästyttävän tarkasti. Aivan kuten itse voi jättää kuolevan ruumiin, kliiniset NDE-kokijat kuvaavat, kuinka he nousevat ylös kehostaan samalla kun fyysinen kuollut ruumis (löylyn jättämä kalmo) voi näyttää heistä vieraalta ja pelottavalta.
- transpersonaalinen minuus ja rajojen hämärtyminen – Vaikka itse kantaa yksilön persoonallisuutta ja muistia, irtautumisen hetkellä tämä minuus usein laajenee yli fyysisten rajojen. Tohtori Donna Thomasin tutkimuksissa tehohoito-osastojen lapsipotilaiden kuolemanrajakokemuksista käy ilmi, että lapset kokevat voimakasta laajentumista ja jopa telepatiaa, kuten ystävän päänsäryn tuntemista omassa päässään. Kysyttäessä, keitä he tuolloin olivat, lapset saattoivat vastata olevansa ”minä ja hän täysin samaan aikaan”. Tämä ilmiö kuvaa siirtymää kohti transpersonaalista sielua, jossa itsen yksilölliset rajat hämärtyvät ja se alkaa kytkeytyä laajempaan subjektiivisuuden tai tietoisuuden kenttään.
- sielunkierto, valinta ja muistin jatkuvuus – Kansanuskossa ihmisen itse palaa ruumiin kuoltua esi-isien luo tuonilmaiseen, mistä se voi pitkänkin ajan kuluttua palata takaisin elävien joukkoon uuden syntymän kautta. Siksi perheeseen syntyvässä lapsessa on voitu tunnistaa edesmenneen sukulaisen ominaisuuksia. Tämä perinne rinnastuu täydellisesti Virginian yliopiston (DOPS) laajoihin tutkimuksiin lapsista, joilla on todennettavissa olevia muistoja aiemmista elämistään30. Yhdistävänä tekijänä sekä NDE-tutkimuksissa että jälleensyntymämuistoissa on tietoisuuden toimijuus ja valinta: lapset saattavat kertoa runollisin kielikuvin seuranneensa äitiään tai valinneensa hänet ”elämänvälisessä” tilassa. Samoin NDE-kokijat raportoivat usein ymmärtäneensä, että he olivat itse ennalta valinneet nykyisen elämänsä koettelemuksineen. Itse ja/tai luonto ei siis ole sattumanvarainen lehti tuulessa, vaan tavoitteellinen sielukokonaisuus.
- Matka Tuonelaan ja kokemus ”kodista” – Kun ihminen kuolee, hänen itsensä siirtyy perinteessä tuonpuoleiseen tai tuonilmaisiin, Tuonelaan tai Manalaan, vainajien asuinsijoille. NDE-raporteissa tämä sama matka kuvataan usein siirtymänä ”spiraalien” tai tunnelien läpi kohti tilaa, joka ei ole pelottava, vaan tuntuu syvän rakastavalta, kohtumaiselta pimeydeltä tai valolta. Niin lapset kuin aikuisetkin NDE-kokijat kuvaavat tätä perimmäisenä tunteena ”kotiinpaluusta”. Tässä tilassa kokijat usein kohtaavat edesmenneitä sukulaisiaan ja esi-isiään (vrt. perinteen tuonpuoleinen sukuyhteisö), jotka saattavat ilmoittaa, ettei kokijan aika ole vielä koittanut ja hänen on palattava takaisin ruumiiseensa.
Kliiniset tutkimukset ja muinainen väenusko kertovat siis pohjimmiltaan samaa tarinaa: ihmisen itse ei ole aivojen tuottama harha. Se on kuolematon, fyysisestä kehosta riippumaton tietoisuuden ydin, joka oppii ja kerää kokemuksia sielunkierron kautta, ja joka ruumiin toimintojen lakatessa palaa alkuperäiseen, rajoittamattomaan kotiinsa.
Johtopäätöksiä
Kansanparantaja on systeemibiologian ja bioinformaatioteknologian alkuperäinen insinööri. Kuten moderni biologia ja neurotiede osoittavat, se että ”mieli hallitsee ainetta” ei ole taikuutta31. Kyseessä on luonnonlaki, jossa tavoitteellinen informaatio ohjaa aineen ja molekyylien käyttäytymistä. Mielestäni perinne ja tiede kertovat pohjimmiltaan samaa tarinaa elävästä ja vuorovaikutteisesta maailmankaikkeudesta.
Suomalaisheimoinen ja karjalainen animismi eli väenusko ja toisaalta moderni systeemibiologia jakavat lopultakin hämmästyttävän samankaltaisen käsityksen todellisuuden perusluonteesta: kumpikin näkee maailman dynaamisina, tavoitteellisina ja toisiinsa kytkeytyvinä informaatio- ja energiaverkostoina. Siinä missä perinteinen, reduktionistinen tiede on pyrkinyt pilkkomaan elämän mekaanisiin, sokeisiin osasiin (kuten geeneihin ja atomeihin), moderni systeemibiologia ja väenusko ymmärtävät, että elämä on kokonaisuuksien organisoitumista, jossa kokonaisuus (mieli tai henki) ohjaa osiaan.
Perinteemme animismi ei ole koskaan ollut tietämätöntä taikauskoa, vaan tarkkaa elonkehän syvärakenteiden havainnointia. Väenusko ei kysy, uskotko luontoon, vaan se on eettinen ja empiirinen asenne, joka ymmärtää, että ”elämä itse ylläpitää elämää” jatkuvassa, väistämättä enemmän tai vähemmän huokoisessa vastavuoroisuudessa. Moderni systeemibiologia, biofysiikka ja neurotiede rakentavat nyt tieteellistä kieltä niille mekanismeille (alaspäinen kausaliteetti, kenttäteoriat, verkostojen älykkyys), joita esivanhempamme ovat hallinneet väen, luonnon ja tietäjyyden käsitteiden kautta vuosituhansia.
PS: Vaikka ikivanhaan uskomusperinteeseemme ja maailmankuvaan tukeutuvana tietäjänoitana en työtä tehdessäni tuijota tieteen näkemyksiin tätä aihepiiriä koskien, olen kaikesta huolimatta luonteeltani liian utelias sivuuttaakseni tämän kirjoituksen kaltaiset vertailut ja pohdiskelut. Kuten usein julistan, metsä puhuu ja henget ovat totta… mutta niin saattavat olla myös monet ennakkoluulottomien tutkijoiden havainnot ja päätelmät.
- Noble, D. (2012). A theory of biological relativity: no privileged level of causation. Interface Focus, 2, 55-64. ↩︎
- Noble, D. (2006). The Music of Life. ↩︎
- Noble, D. (2008). Genes and causation. Philosophical Transactions of the Royal Society A, 366, 3001-3015. ↩︎
- Ellis, G. F. R. (2018). Top-Down Effects in Brain Function. Physics of Life Reviews. ↩︎
- Ellis, G. F. R. (2012). Top-down causation and emergence: some comments on mechanisms. Interface Focus, 2, 126-140. ↩︎
- Ford, B. J. (2023). The cell as secret agent – autonomy and intelligence of the living cell – driving force of development. Academia Biology. ↩︎
- Levin, M. & McMillen, P. (2024). Collective intelligence: A unifying concept for integrating biology across scales and substrates. Communications Biology. ↩︎
- Levin, M. (2022). Bioelectric networks: the cognitive glue enabling evolutionary scaling from physiology to mind. Animal Cognition. ↩︎
- Teleonominen tarkoittaa tarkoituksenmukaista tai ohjautuvaa toimintaa ilman, että taustalla on tietoista älyä tai suunnitelmaa. Termi liittyy läheisesti biologiaan ja kybernetiikkaan. Sillä kuvataan prosesseja tai rakenteita, jotka näyttävät palvelevan tiettyä päämäärää (kuten evoluution muovaamat elinten toiminnot tai ohjelmoidut järjestelmät), vaikka ne ovat syntyneet luonnonvalinnan tai ohjelmoinnin tuloksena. ↩︎
- Levin, M. (2012). Morphogenetic fields in embryogenesis, regeneration, and cancer: Non-local control of complex patterning. Biosystems. ↩︎
- Levin, M. (2019). The Computational Boundary of a ”Self”: Developmental Bioelectricity Drives Multicellularity and Scale-Free Cognition. Frontiers in Psychology, 10, 2688. ↩︎
- Biologisesti myelinisaatio tarkoittaa hermosolun viejähaaraketta ympäröivää eristävää tuppea, joka nopeuttaa sähköisen signaalin kulkua. Polyvagaaliteoriassa tämä biologinen ero on ratkaiseva: myelinoidut hermosyyt (B-säikeet) pystyvät välittämään signaaleja huomattavasti nopeammin (3–15 metriä sekunnissa) kuin vanhemman vagushaaran myelinisoimattomat hermosyyt (C-säikeet, 1–3 metriä sekunnissa). Tällä viestinvälityksen nopeudella on keskeinen merkitys ihmisen fysiologiaan ja kykyyn säädellä tilaansa:
Vagaalinen jarru
Myelinoitu vagushermo (joka saa alkunsa aivorungon nucleus ambiguus -tumakkeesta) toimii erittäin nopeana ja dynaamisena ”jarruna” (vagal brake). Se kykenee silmänräpäyksessä hidastamaan sydämen sykettä, vaimentamaan stressivastetta (HPA-akselia) ja estämään sympaattisen hermoston käynnistämää taistele tai pakene -tilaa.
Sosiaalinen liittyminen
Juuri signaalinsiirron nopeuden ja joustavuuden ansiosta myelinoitu haara mahdollistaa nisäkkäille tyypillisen sosiaalisen liittymisen ja kommunikaation (social engagement system). Tämän avulla ihminen voi rauhoittua välittömästi turvallisessa seurassa ja ympäristössä.
Ero vanhaan järjestelmään
Vanhempi, myelinisoimaton vagushaara säätelee evolutiivisesti alkeellisempia ja hitaampia jähmettymis- ja valekuolemareaktioita (immobilization) tilanteissa, jotka koetaan äärimmäisen hengenvaarallisina.
Myelinisaatio on siis se rakenteellinen ja sähköfysiologinen ”päivitys”, joka on evoluution myötä antanut nisäkkäille kyvyn hienovaraiseen tunteiden säätelyyn ja sosiaaliseen kanssakäymiseen primitiivisten puolustusmekanismien sijaan.
↩︎ - Porges, S. W. (2003). The Polyvagal Theory: phylogenetic contributions to social behavior. Physiology & Behavior. ↩︎
- Porges, S. W. (2007). The Polyvagal Perspective. Biological Psychology. ↩︎
- Tsakiris, M. & De Preester, H. (2019). The Interoceptive Mind – From Homeostasis to Awareness. ↩︎
- Moerman, D. E. (2002). Meaning, Medicine, and the Placebo Effect. Cambridge University Press. ↩︎
- Friston, K. (2010). The free-energy principle: a unified brain theory? Nature Reviews Neuroscience, 11, 127-138. ↩︎
- Sajid, N., Ball, P. J., & Friston, K. J. (2020). Demystifying Active Inference. ↩︎
- Biologiassa ja systeemiteoriassa (erityisesti chileläisten Humberto Maturanan ja Francisco Varelan muotoilemana) käytetty termi, joka kuvaa elävän järjestelmän perusolemusta. Kuten yllä jo todettiin, autopoieettinen systeemi ei ole mekaaninen kone, joka tuottaa ulkopuolisia asioita, vaan verkosto, jonka ensisijaisena tavoitteena ja tuloksena on jatkuvasti tuottaa, korjata ja ylläpitää itse itseään ja omia rajojaan suhteessa ympäristöön. Tässä katsannossa jo pelkkä elossa oleminen ja organismin itsensä rakentaminen on jatkuvaa kognitiivista ongelmanratkaisua. ↩︎
- Sheldrake, R. (2006). Morphic Fields. World Futures, 62, 31-41. ↩︎
- Sheldrake, R. (1987). Mind, Memory and Archetype Morphic Resonance. Psychological Perspectives. ↩︎
- Kuhn, R. L. (2024). A landscape of consciousness: Toward a taxonomy of explanations and implications. Progress in Biophysics and Molecular Biology. ↩︎
- Thomas, Donna (2023). Exploring near death experiences with children post intensive care – A case series. ↩︎
- Kastrup, Bernardo (2019). Analytic Idealism: A consciousness-only ontology. ↩︎
- Solujen tuottamia erityisiä suojaproteiineja (ns. chaperon– eli kaitsijaproteiineja), joiden eritys moninkertaistuu elimistön kohdatessa hormeettista stressiä (kts. alaviite nro 5), kuten saunan kaltaista kovaa lämpöä. Niiden pääasiallinen tehtävä on toimia solutason ”korjaajina”: ne auttavat vaurioituneita tai väärin laskostuneita proteiineja palautumaan oikeaan muotoonsa ja estävät niitä kasautumasta, suojaten solukuolemalta ja ylläpitäen elintärkeitä fysiologisia toimintoja. ↩︎
- Hormeesi on toksikologiassa ja biologiassa käytetty käsite, joka kuvaa elimistön sopeutumisreaktiota. Pieni, lievä altistus jollekin stressitekijälle (kuten lämpö, säteily, liikunta tai miedot toksiinit) ei ole haitallinen, vaan aktivoi solujen omia korjaus- ja puolustusmekanismeja tehden elimistöstä kestävämmän ja terveemmän. Xenohormeesi (kreikan xeno = vieras) viittaa tähän ilmiöön lajien välisessä vuorovaikutuksessa, erityisesti kasvien tuottamien fytokemikaalien kohdalla. Kun kasvi altistuu ympäristön stressille (esim. auringon UV-säteilylle tai tuholaisille), se tuottaa suojakseen erilaisia kemikaaleja. Kun ihminen altistuu näille kasvien kemiallisille yhdisteille – esimerkiksi syömällä yrttejä tai ihon läpi saunavihdasta irtoavien eteeristen öljyjen kautta – nämä ”vieraat” kemikaalit toimivat keholle lievänä stressisignaalina. Ne käynnistävät ihmisen elimistössä adaptiivisen eli sopeuttavan stressivasteen, joka lisää muun muassa antioksidanttien ja soluja suojaavien entsyymien tuotantoa, vaikkei ihminen itse olisi koskaan kokenut kasvin kohtaamaa alkuperäistä stressiä. ↩︎
- Biologinen mekanismi, jonka avulla solut kykenevät aistimaan, vastaanottamaan ja tulkitsemaan fyysisiä mekaanisia voimia, kuten kudosten venytystä, painetta, tärinää tai virtausta. Solut muuttavat (transdusoivat) nämä fysikaaliset ärsykkeet kemiallisiksi ja biosähköisiksi signaaleiksi. Kansanlääkinnässä tämä selittää esimerkiksi hieronnan ja kuppauksen syvävaikutuksia: kudoksen fyysinen venytys ja muokkaus välittyy signaalina solujen ytimeen, missä se voi suoraan ohjata geenien ilmentymistä, edistää solujen uudistumista ja säädellä paikallisia tulehdusvasteita. ↩︎
- Luonnollinen fysikaalinen ja biologinen prosessi, jossa kaksi tai useampi itsenäisesti värähtelevää järjestelmää mukautuu yhteiseen rytmiin. Ilmiö havaittiin alun perin mekaanisissa kelloissa, jotka asettuivat samaan tahtiin. Neurofysiologiassa tahdistumisella tarkoitetaan sitä, kuinka ihmisen aivoaallot (kuten alfa- tai thetataajuudet), hengitysrytmi ja/tai sydämen syke voivat mukautua ulkoiseen säännölliseen ärsykkeeseen, kuten jatkuvaan rummutukseen, välkkyvään valoon tai mantran toistoon, parantajan hyminään ja lauluun tms. Parannus-rituaaleissa toistuva ulkoinen rytmi kykenee toisin sanoen fysiologisesti tahdistamaan potilaan hermoston parantajan intention mukaiseen korjaavaan ja rentouttavaan taajuuteen, vahvistaen näin hoidon neurobiologista vastetta. ↩︎
- Aivojen laaja-alainen hermoverkko, joka on aktiivisimmillaan silloin, kun ihminen on kääntynyt sisäänpäin eikä keskity mihinkään ulkoiseen, huomiota vaativaan tehtävään. DMN pyörittää ”arkimieltä”: se vastaa muun muassa itseen liittyvästä ajattelusta (self-referential thinking), menneisyyden muistelusta, tulevaisuuden murehtimisesta ja mielikuvituksesta. Neurotieteelliset tutkimukset osoittavat, että pitkäaikainen meditaatio, syvä transsi sekä psykedeelit kykenevät vaimentamaan tämän verkoston yliaktiivisuutta, mikä vähentää ahdistusta, purkaa tiukkaa ego-keskeistä minäkokemusta ja mahdollistaa yksilön syvemmän sulautumisen (ja neurofysiologisen yhteyden) hetkeen, ympäristöön ja rituaaliin. ↩︎
- Alalla toiminut tutkija Ian Stevenson on syytä mainita tässä kohtaa. Katso mm.:
Alvarado, Carlos S. sekä Zingroe, Nancy L. (2008). Ian Stevenson and the modern study of ESP experiences. Journal of Scientific Exploration, 22, 44-53.
Stafford, Betty (2014). Is Reincarnation True? The Research of Ian Stevenson.
Matlock, James G. (2013). Review of Science, the Self, and Survival after Death – Selected Writings of Ian Stevenson.
Grayson, Bruce (2010). Ian Stevenson’s Contributions to Near-Death Studies. ↩︎ - Kuten jo aiemmin kerroin, teleonomia on käsite, joka selittää biologisen elämän näyttäytymistä vahvan tavoitteellisena ja päämäärähakuisena (esim. alkionkehitys tai raajan kyky uusiutua oikean muotoiseksi), erottamalla sen teologiseen luomisuskoon kuuluvasta teleologiasta (ulkopuolisen tai yliluonnollisen tahon etukäteen asettama älykäs päämäärä). Teleonomiassa systeemin älykkyys ja tavoitteellisuus selittyvät fysiikan lainsalaisuuksilla, evoluutiolla ja systeemin sisäänrakennetuilla ohjausmekanismeilla (kuten biosähköisillä koodistoilla), joiden kautta solut pyrkivät kohti tiettyä lopputulosta ilman ”taikuutta”. (Vertaa esim. astronomia vs. astrologia.) ↩︎


Vastaa